Joskus keskellä ruuhkaa voi käydä näinkin. Tajusimme puolison kanssa viime viikolla kalentereita päivää pidemmälle tarkastellessa, että kappas, puolisolla on vapaa viikonloppu. Laitoimme siltä istumalta ystäväperheelle viestiä, josko he pakkaisivat yökyläkapsäkit ja tulisivat meille viettämään sadonkorjuujuhlaa, eli kekriä.

Ja noin vain muutaman päivän varoitusajalla ja perjantai-illan järjestelyillä meillä oli viikonloppuna yhdeksän ihmistä viettämässä marraskuun ensimmäisiä päiviä yhdessä ja juhlistamassa kekriä. Eikä siihen tarvittu toivotonta kalenteripläräystä kuukausien päähän tai monen päivän suunnittelua. Tällaista leppoisaa joustavuutta soisi kalenterini välistä löytyvän useamminkin!

Sain ajatuksen juhlia kekriä, kun kävimme lasten kanssa kutsuvieraina katsomassa Nukketeatteri Sammon Kekri-esityksen. Tykkään perinteistä ja ahmin mielelläni historiaa, ja olikin mielenkiintoista nukketeatterin keinoin kuulla tarkemmin kekristä. Sadonkorjuuta ja maatalojen syystöiden loppumista juhlistava kekri oli ennen tärkeä juhla, ja onkin sääli, miten vähän siitä nykyään tiedetään.

Kun sitten nukketeatteria seuratessa opin lisää kekristä, yllätyin, miten tutulta moni juhlanviettotapa tuntui. Kekrin aikaan esimerkiksi kaiverrettiin lantuista koristeellisia lyhtyjä. Ihan kuten kai alun perin Yhdysvalloissa ja nykyään Suomessakin halloweenin aikaan kaiverretaan kurpitsoja. Kekrin aikaan kylän nuorisolla oli tapana myös pukeutua hullunkurisesti ja käydä talosta taloon vaatimassa kepposen uhalla kestitystä. Ihan kuin halloweenina, ja liekö pääsiäisen virpomisperinnekin muodostunut tästä.

Kekritavoissa on viitteitä myös meksikolaisiin Día de los Muertos -juhliin, eli kuolleiden päivän juhliin. Kekrin aikaan vainajien uskottiin tulevan tuonpuoleisesta maan päälle vierailemaan, ja kun talonväki saunoi, edesmenneiden henget kävivät syömässä näille tupaan katetun juhla-aterian. Ja kun talonväki oli saunonut, saunaa pidettiin vielä lämpimänä kuolleille läheisille.  Nykyään nuo perinteet ovat Suomessa taitaneet siirtyä enemmän pyhäinpäivän juhlitaan, mikä sekin sijoittuu kalenteriin näihin aikoihin, mitä nyt pakanalliset piirteet ovat korvaantuneet luterilaisilla.

Olikin jännä tajuta, miten iso osa kekriperinteistä on siirtynyt sittemmin etenkin joulun ja uudenvuoden juhlaperinteisiin. Tämä kai siksi, että kirkko ei hyväksynyt pakanalliseksi kokemaansa kekrijuhlaa, minkä takia sitä alettiinkin kitkeä kansan joukosta kovin ottein 1600-luvulta lähtien. Kuuluihan kekriin maanhaltijan kiittäminen sadosta, ja lisäksi taloissa tehtiin kekrin aikaan taikoja, joiden toiveena oli esimerkiksi lampolan runsas karitsamäärä. Rangaistusten pelossa kekriä alettiin juhlia salassa, mutta lopulta perinne unohtui. Kaupungistuminen ei siis koitunut kekrin nujertajaksi, kuten olin luullut.

Kekrin tinojen valamiset ja tulevan vuoden ennustukset ovat siirtyneet kekristä uuteenvuoteen ja hurjasta kekripukista on tullut joulupukki. Ei ihme, että suomalainen joulupukki oli vielä omassa lapsuudessanikin aika paljon pelottavampi tapaus kuin punanuttuinen Coca-Cola-pukki. Nykyään jouluisin kodit koristellaan olkipukilla ja ennen olkipeitteen saivat myös tuvan lattiat – kaikki kekrinaikaisia perinteitäkin nekin.  

Iso osa kekrijuhlaa oli ruuasta nauttiminen yötä myöten (nykyään jouluna kuulee olevan lupa syödä öisinkin), tanssiminen ja erilaiset seuraleikit. Tämän mukaan me sitten aloimme järjestää ensimmäisiä kekrijuhliamme.

Nostimme keskelle kotia pöydäksi ison vanhan oven. Esikoinen kävi hakemassa syksyisen juhlan koristeet pihalta: risuja, käpyjä, pihlajanmarjaterttuja, tuulentuivertamia havuja ja ruskan puraisemia lehtiä. Ne, kynttilät ja tummasävyisen markettileikkokukkakimpun kukkaset loivat pöytään syksyn ja alkavan talven tunnelmaa. Juhlalaatikosta löytyi muutamat syksyn sävyiset hunajakennopallot ja lepakkokuvioinen nauha, jotka nostettiin yhdessä tunnelmavalojen kanssa kattoon.

Ystäväperhe ehätti meille jo lounaaksi, ja lounaalle katoimme pöytään suppilovahveropiirakkaa. Piiraan kylkeen paahdoimme öljyn, pippurin ja suolan kanssa uunissa monta pikkukulhollista lehtikaalia. Tarjolla oli myös hapankaalia. Suppilovahverot olimme poimineet metsästä itse ja lehtikaalista osa oli kotipihan kasvulaatikoiden antimia, mutta noin muuten nykypäivän kaupunkilaisen kekriherkut olivat lähikaupasta hankittuja. Lounaan jälkeen jälkkäriksi oli puolukkavispipuuroa.

Aikomuksena oli ensin kekrin mukaisesti kaivertaa lyhdyt lantuista, mutta kurpitsat osoittautuivat paljon helpommiksi työstettäviksi etenkin lapsille. Menimme tässä siis halloweenin juhlinnasta lainattuun tapaan, mikä sopi mainiosti. Kuten kekrin historiasta huomaa, on niitä juhlia ennenkin miksattu keskenään! Ystävä teki myös mukuloille kasvomaalaukset, mikä nyt on muksujen mielestä parasta, oli sitten mikä juhla vain. Samaten lapset toivoivat limboamista ja aarteenetsintää, näidenkin kohdalla on ihan sama, mikä juhla on kyseessä. Näin siis tehtiin.

Päivälliseksi kokkasimme kimchi-hodareita. Käytiin taannoin syömässä naapureilla, jotka kattoivat pöytään itse tekemäänsä kimchiä, minkä jälkeen meidänkin keittiössämme alkoivat kimchi-kokeilut. Tästä maistuvasta projektista kuulette varmasti vielä! Vaikka kimchi on korealainen sapuska, se sopii mainiosti sadonkorjuujuhliin, sillä kimchin pohjana on kaali ja ajatuksena ruuan säilöminen pitkän talven varalle.

Kimchin lisäksi hodaripöydässä oli tarjolla (vohveliraudalla lämmitetyn) sämpylän väliin sujautettavaksi Beanit-härkäpapusuikaleita, majoneesia, suolakurkkuja, kuivattua sipulia, punasipulia ja rucolaa.  Ranskalaisiksi paistoimme juuripersiljaa, lanttua sekä punaista perunaa. Juuresranskiksien kaveriksi oli tarjolla punajuuridippiä ja kurkkudippiä.

Notkuimme päivällispöydässä niin pitkään, että lopulta ruuat jäivät pöytään vähän vahingossa kekrin tapaan, eli tuonpuoleisesta vierailevien iloksi, kun me säntäsimme saunavuorolle. Neljä aikuista, viisi lasta ja 45 minuutin saunavuoro oli omanlaisensa elämys sekin!

Saunan jälkeen söimme vielä iltapalaksi makeaa amerikkalaista kurpitsapiirakkaa – kekrinä voi! Piirakkaan tuli kaikki kurpitsalyhdyistä uloskaiverrettu hedelmäliha, ja tämä superhelppo ohje toimi hienosti. Kurpitsansiemenetkin syötiin illan aikana, kun ne oli ensin paahdettu suolan kanssa uunissa. Tällaisesta kaiken hyötykäytöstä tulee aina hurjan hyvä fiilis.

Kun lapset lopulta nukkuivat lastenhuoneen lattialle levitetyissä siskonpedeissä, me aikuiset pötköttelimme vielä tovin sohvalla yhdessä läjässä. Mietittiin elämän kummallisuutta, kuten sitä, että kuoleman jälkeen ihmisestä on kuukaudessa jäljellä vain musta mönjäkasa. Pitäisi ymmärtää muistaa ennen mönjäkasaksi muuttumista viettää paljon ekstemporejuhlia tärkeiden tyyppien kanssa. Etenkin tämä pimeä aika vuodesta ja siinä tarpovat ihmiset ovat jokaisen piristävän juhlansa ansainneet.

Kaupallinen yhteistyö: SOS-Lapsikylä ja PING Helsinki

Kuluneiden vuosien aikana olen pysähtynyt lukemaan kymmeniä kertoja tarinoita tukiperhetoiminnasta. Joka kerta sisällä liikahtaa jotain ja tulee tunne, että tämä voisi olla meidän tapamme auttaa ja samalla saada elämäämme yksi tärkeä pikkutyyppi lisää. Kunnes joka kerta olen lopulta tajunnut, että en ole ihan varma, kumpi olisi se oikea rooli minulle: tukiperheenä toimiminen vai tukiperheen apua tarvitseva.

Tukiperheen apua tarvitseva perhe voikin olla kuka tahansa kadulla vastaan tulevista perheistä. Sitä ei voi päätellä ulkoisesta habituksesta, laskea halauksien lukumäärästä tai nähdä vanhempien taustasta. Hyväosaisenkin perheen voimat voivat loppua. Avuntarpeen taustalla voi olla esimerkiksi perheen vanhempien hiipuva jaksaminen, sosiaalisten verkostojen puute tai vaikea elämäntilanne. Menneinä tahmaisen mustina ja väsyneinä vuosina yksi apua tarvitsevista perheistä olisi voinut olla me.

Vaikka oma jaksamiseni on nykyään jo paljon paremmalla tolalla ja tukiverkostot ovat löytyneet ystävistä sekä naapureista, en ihan vieläkään tiedä, voisinko kääntää asetelman toisinpäin ja toimia tukiperheenä. Olen puolison viikonloppupainotteisen vuorotyön takia paljon ainoana aikuisena lasten kanssa, ja yhä edelleen ihan vain nuo omat rakkaat naperoni saavat kiskottua minusta usein irti kaiken, mitä on antaa.

Ja sitten yhä useammin mietin, mitä jos? Mitä jos elämässämme olisi esimerkiksi kerran kuussa yhden viikonlopun verran ekstralapsi? Pyöriihän meillä nytkin elossa mukana lähes joka päivä joku lasten kaveri tai useampi, eikä siinä mitään sen ihmeempää. Sullotaan vain pienen pyöreän ruokapöydän ympärille lisää tuoleja. Siskonpetiä pedataan lastenhuoneen lattialle joka tapauksessa harva se viikonloppu. Yleensä meno on mukavampaa ja tietyllä tavalla leppoisampaakin, mitä enemmän lapsilla on seuraa ja elämää ympärillään.

Mutta silti olen epävarma. Pystyisinkö kantamaan tukiperheenä toimimisen vastuun?

Kerroin tämän kaiken poukkoilevina lauseina puhelimitse Annalle, jonka perhe toimii SOS-Lapsikylän tukiperheenä kolmelle sisarukselle. Anna hymähtää pohdinnoilleni ja sanoo, että eivät hekään mitään unelmien idylliarkea elä, vaan ihan tavallista elämää, jossa arki tuntuu välillä raskaalta.

Anna kuitenkin ymmärtää huoleni ja sanoo, että heidän yksilapsisella perheellään on hyvät tukiverkostot, ja lapsi voi koska vain mennä mummolaan. Kaikki myös nukkuvat hyvin ja ovat perusterveitä. Viikonloppuisin ei kummallakaan vanhemmista ole työvuoroja. Jos tilanne olisi toinen, ei voimia tukiperheenä toimimiseen ehkä olisi, ei ainakaan kolmelle lapselle.

Minun kaltaisteni pohtijoiden onkin hyvä muistaa, että tukiperhetoiminta on nimenomaan ennaltaehkäisevää lastensuojelutyötä, ja siksi tukiperheenä voivat toimia ihan tavalliset perheet tukiperhekoulutuksen jälkeen. Tärkeintä on, että elämä on vakaalla pohjalla ja että on valmis sitoutumaan tukiperhetoimintaan.

Anna kertoo, että tukiperheeksi ryhtyvien kanssa myös jutellaan tarkoin esimerkiksi omista vakaumuksista, voimavaroista ja jopa tabuista, kuten etnisyyksistä, jotta tukiperhe ja tukiperhettä kaipaava perhe osataan yhdistää oikein. Jos tukiperheessä jollakin on sosiaali-, terveys- tai kasvatusalan koulutus, voi ryhtyä myös ammatilliseksi tukiperheeksi, jotka on tarkoitettu erityistä tukea tai ohjausta tarvitseville lapsille. Muuten tukiperhettä kaipaavat lapset ovat niin sanotusti ihan tavallisia lapsia.

Annan perheen luona ekstralapset käyvät kerran kuussa, kuten yleensä muissakin tukiperheissä tapana on. He hakevat perheen lapset näiden kotoa perjantaisin ja palauttavat sunnuntaisin. Perjantaisin kaikki ovat yleensä niin väsyneitä arkiviikosta, että mitään erityistä ei tehdä. Lastenhuoneeseen pedataan siskonpeti, jossa Annan oma lapsi ja kaksi nuorimmaista ekstralasta nukkuvat sikinsokin, kuten yökyläillessä tapana on. Vanhin ekstralapsista nukkuu vierashuoneessa.

Lauantaisin sitten keksitään jotain kivaa tekemistä. Etenkin kesäisin käydään piipahtamassa mökillä, jossa grillataan, uidaan ja saunotaan. Välillä käydään potkimassa läheisellä kentällä jalkapalloa tai mennään uimahalliin. Talvisin luistellaan ja käydään pulkkamäessä. Sellaisia perusjuttuja, kivoja viikonlopputouhuja. Toisinaan tehdään jotain erityisempääkin, kuten käydään keilaamassa tai leffassa, mutta yleensä tekemisistä syntyvät rahalliset kulut pyritään pitämään pieninä.

(Rahasta kukaan ei tietenkään tukiperheeksi ryhdy, mutta se voi olla jollekin este tukiperheeksi ryhtymisessä. Siksi on hyvä, että SOS-Lapsikylän tukiperheet saavat hoitopalkkion, kilometrikorvaukset ja myös kulukorvauksia sen verran, mitä nyt tavallisesta lapsiperhe-elosta esimerkiksi väliaikaisesti suurentuneissa ruokakauppalaskuissa syntyy. Ei siis tarvitse pelätä, että pienituloisen perheen budjetti ei riitä tukiperheenä toimimiseen.)

Anna kertoo, että vaikka ja koska tukiperheviikonloput ovat ihan tavallisista lapsiperheen viikonloppueloa, välillä iskee motivaatiopula. Se tulee niinä hetkinä, kun lapset tappelevat keskenään ja hyppivät pitkin seiniä. Silloin oma jaksaminenkin voi olla vähissä ja mieleen hiipii kysymys, onko tästä mitään hyötyä kenellekään. Sitten Anna aina tolkuttaa itselleen, että on: se kaaos, mikä on nyt Annan kodissa, on poissa tukiperheessä käyvien lasten omasta kodista pari päivää ja vanhemmat saavat levätä.

Vuositapaamisissa Anna perheineen on saanut heillä käyvien lasten vanhemmilta hyvää palautetta, mikä auttaa muistamaan oman tukiperhetoiminnan tärkeyden. Tukiperheessä käyvistä lapsista myös näkee, miten innoissaan he aina tulevat kyläilemään Annan perheen luo. Annan oma lapsi myös pitää ekstralasten kanssa puhelimitse yhteyttä pitkin kuuta.

Annan perhe siis on saanut sen, mitä tukiperheeksi ryhtyessään toivoikin; mahdollisuuden auttaa, ja samalla saada oman ainokaisen lapsen elämään vähän kuin ekstrasisaruksia. Ja siitä silloin tällöin syntyvästä lapsiperhekaaoksesta huolimatta – tai juuri siksi – Anna kokee, että on kivaa, kun kotona on kerran kuussa paljon elämää ja hälinää.

Tuntuuko sinustakin, että tukiperhetoiminta voisi ehkä olla sinun tapasi jeesiä kanssavanhempia? Silloin kannattaa ehdottomasti ja mahdollisuuksien mukaan osallistua SOS-Lapsikylän tukiperhe-infoihin. Ne eivät velvoita mihinkään ja ovat ilmaisia.

Infon jälkeen voi ilmoittautua halutessaan tukiperhekoulutukseen, ja vaikka kävisi koulutuksenkin, sekään ei viedä sido mihinkään. Koulutuksenkin voi siis käydä ihan vain kuulostellen, voisiko tämä olla se oma juttu.

Täältä löydät tiedot tulevista SOS-Lapsikylän tukiperheinfoista ja -valmennuksista, joita järjestetään ympäri Suomen.