Kello oli puoli yhdeksän illalla. Kävelin pellavainen hellehaitula päälläni saaren polkua, joka antoi pehmeästi periksi paljaiden varpaideni alla. Hiukseni olivat uimisen jäljiltä yhä märät ja kuin aaltojen takuttamaa sekä rannalle huuhtaisemaa merilevää.  Aurinko oli ottanut vasta pienen kallistuksen kohti taivaanrantaa, mutta illan pystyi aistia sen hellemmästä paahteesta.

Olo oli pökerryttävän onnellinen, keho lämmön tuomasta nautinnosta täyttynyt ja turta kuin päiväunien jälkeen. Muistan, miten suljin silmäni tiukasti ja mietin, että paina tämä hetki mieleesi marraskuun varalta.

Ja nyt yhtäkkiä on se marraskuu ja maassa ensilumi, joka yllättäen onkin ollut paria tuntia vahvempaa sorttia. Saan saariretken helteisistä muistoista yhä kiinni, mutta vuodenaikojen vaihtelu saa ne tuntumaan unisilta haavekuvilta. Mutta koitan:

Olimme tuona viikonloppuna saaneet veneen lainaan ystävän vanhemmilta. Mikä onni! Maailma ja Helsingin saaret aukesivat ihan eri tavalla, kun ei ollut vain yhteysalusten varassa. Tutkimme lähitienoiden merikarttoja etsien saarta, jonne emme normaalisti pääsisi ja joka kuitenkin olisi sisäsaaristossa. Emme ole niin kokeneita merenkulkijoita, että uskaltaisimme pienellä paatilla lähteä ulkosaaristoon edes tyynellä ilmalla.

Päädyimme valitsemaan Malkasaaren. Se on Helsingin kaupungin hallinnoima pikkuinen ulkoilusaari Kallahden selällä, täällä Itä-Helsingissä. Sinne eivät tosiaan yhteysalukset kulje, mutta kajakin voi vuokrata esimerkiksi Meri-Rastilasta, josta on lyhyt ja suojaisa melontamatka saareen. Myös vierasvenelaituri on, joten saareen rantautuminen on omalla tai lainaveneellä helppoa. Saarella saa telttailla vapaasti.

Saimme reissuseurueeseemme yhden aikuisen ja yhden lapsen matruusivahvistuksen naapurista, ja hyppäsimme laineille.

Miten kauniilta Helsinki näyttikään, kun hiljakseen ajelimme lainaveneellä kohti Malkasaarta. Kirkas auringonpaiste oli kuin filtteri, jonka havaitsee vain aurinkolasien läpi: meri oli tumman sininen ja kallioisten rantojen hiekkaisen ja mäntypuisen tuoksun pystyi aistimaan pelkän näköaistinkin kautta.

Perillä kiinnitimme veneen vierasvenelaituriin ja kiertelimme pikkuruista saarta tovin. Varjoisalla puolella saarta lämpömittari näytti 24 astetta, tuuli kävi vilvoittavasti ja ranta näytti sinilevättömältä. Kai sinilevää oli hippusina vedessä siinäkin; elettiin niitä aikoja, kun koko meri oli myrkyllinen. Saarella on kuitenkin kaivo, jonka maanuumenista pumpatussa jääkylmässä (juomiseen kelpaamattomassa) vedessä ihon pystyi huuhtaista. Päätimme pystyttää leirimme siihen, vanhan autiotalon pihapiiriin.

Retkitaika tapahtui ennätysnopeasti: lapset unohtivat kenkänsä kolmessa minuutissa ja painelivat paljain varpain pitkin hiekkaista rantaa ja kangasmetsikköä. Minä huomasin pyyhkäiseväni jo välipalaa tehdessäni puukon puhtaaksi mekkoni helmaan. Villiintyneen pihamaan vattupuskista kertyi vaaleanpunaisia timantteja syötäväksi useampi desi.

Iltapäivällä siirryimme saaren toiselle puolelle, jossa ei ollut aavistustakaan tuulesta, vain helle ja aurinko. Viritimme rannan kahden puun väliin riippumaton, jonne yksi lapsista torkahti hetkeksi. Köllöttelimme laiturilla auringon pussailtavina ja välillä pulahdimme mereen. Sellaisesta toimettomuuden autuudesta kun saisi useammin kiinni. Lainaveneemme omistaja oli pakannut meille yllätyksenä mukaan onget ja jopa matoja (miten ihanan ajattelevaista!) ja laiturin vierestä sai kiskoa yksi toisensa jälkeen ahvenia kalansyöjien illalliseksi.

Illallista siirryimme laittamaan keittokatokselle. Malkasaaresta löytyy hormillinen ja iso keittokatos, johon mahtuu useampi iso sakki aterioimaan kurjalla säällä. Lisäksi saaresta löytyvät käymälät ja Rastila Campingin hallinnoima sauna, joka on kuitenkin kallis ja lisäksi vielä vuokrauskäytännöiltään niin kehno, että jätimme sen väliin.

Me laitoimme sapuskat keittokatoksessa, mutta katoimme illallisen Helsingin taivaan alle. Se oli se hetki, kun teltoilta astioita haettuani kävelin saaren polkua päivästä onnellisen turtana ja koittaen painaa kaiken lämmön talteen ihohuokosiin.

Illallisen jälkeen luin iltasadun, ja lapset nukahtivat telttoihin makuupussit vain näennäisesti suojanaan. Vaikka saari alkoi kietoutua hämärään, lämpötila oli edelleen reilusti päälle kaksikymmentä astetta. Menneen päivän kuumuus viipyili rannan hiekassa ja kallioihin varastoituneena lämpönä.

Me aikuiset kaadoimme kuksiin viiniä ja katsoimme, kun taivas alkoi loimuta mantereen yllä punaisena, keltaisena, oranssina ja lopulta yötaivaan syvään siniseen sekoittuvana violettina. Saaren öiset luontoäänet sekoittuivat veden mukana mantereelta kantautuvien rantabileiden mökään. Hullunkurisen ihanaa. Horisontissa kohosi Vuosaaren tornitalon siluetti.

Aamulla heräsin paljaat varpaat makuupussin ulkopuolella loppukesän viimeisiin helteisiin päiviin, onnellisen tietämättömänä siitä, että kiireisen syksyn takia se jäi viimeiseksi telttayöksi tänä vuonna.

Lähiömutsin Instagram-tililtä löytyy videomuotoinen reissupäiväkirja saariretkestämme tallennettuna kohokohtiin nimellä Malkasaari.

Fyysiset kirjaniteet saatu arvostelukappaleena

Pitkästä aikaa kirja-asioilla! Huomasin olevani kovin saamaton kirjaamaan lukuvinkkejä tänne blogiin, joten perustinkin Lähiömutsin Instagramin kohokohtiin (ne pallurat profiilikuvan alapuolella) Kirjapäiväkirja-osion. Kirjoitan sinne tuoreeltaan ajatuksia kaikista lukemistani ja kuuntelemistani kirjoista. Jos siis tuoreet kirjavinkit kiinnostavat, kannattaa tsekata Instagram-tilini puolelta. Sieltä löytyy nyt vajaa parikymmentä lukukokemusta, ja lisää tulee sitä mukaa, kun kirjoja nautin.

Mutta nyt muutama nosto myös tänne blogiin! Tätä tämänkertaista kirjakolmikkoa yhdistävät aikuisuuden kipuilut sekä oman paikan sekä merkityksen löytäminen maailmassa.  Mutta muuten kirjat ovatkin ihan erilaiset.

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen (Gummerus 2018). Tämä soljuva ja tempaava kirja kertoo somekulisseista. Esiripun takana unelmien poikaystävän seurassa pitää olla koko ajan varuillaan, yksinäisyys painaa itsenäisyyttä alleen ja työ self help -kirjailijana sekä somevaikuttajana tuntuu valheelta ja merkityksettömältä. Kirja on hyvin kirjoitettua viihdettä kolmenkympin kriisistä, nykypäivän vaatimuksista ja ikiaikaisesta biologisen kellon tikityksestä.

Brittikirjailija vetää osan somekulisseista jo vähän epäuskottavan pitkälle. Tai sitten en onneksi moista osaa kuvitella tapahtuvaksi. Mutta jotain tästä päivästä tässä kirjassa on, pakattuna niin herkullisiksi lauseiksi, että iltaisin piti aina lukea ”ihan vain yksi kappale” lisää.

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (Otava 2019). Viihdyttävä romaani, joka onnistuu kepeytensä alla avaaman nuoren aikuisten ajatusmaailmaa ja kipuiluja niin aidon tuntuisesti, että äänikirjaa kuunnellessa uppouduin päähenkilön ajatuksiin välillä kuin omiini.

Kirjan päähenkilö Frances opiskelee yliopistossa kirjallisuutta ja hakee paikkaansa Dublinin luovien ihmisten piireissä (Ex-tyttö)ystävänsä Bobbin kanssa he tekevät viiltäviä huomioita maailmasta ja samalla miettivät huolella, miten asetella kasvonsa ja sanansa vaikuttaakseen ulkopuolisten silmissä siltä, miltä toivovat.

Kun Frances ja Bobbi tutustuvat kolmekymppiseen kulttuurialalla työskentelevään pariskuntaan, syntyy epätoivoisen intohimoinen ja monimutkainen neliödraama. Suhteiden järjettömyys ja kivuliaisuus sekä se magneetin lailla vetävä nimeämätön ihmisten välillä tuntuu lukijalle (tai tässä tapauksessa kuulijalle) asti.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesnä kaikki muuttuu (Gummerus 2018). Hurjasti myynyt ja hurjasti hehkutettu romaani, jonka on sanottu olevan aikalaisromaani nykykaupunkilaisen kolmekymppisen arjesta. No, minun elämäni (joka tosin lähestyy jo nelikymppisiä) on niin erilainen, että mitään aikalaisuutta en tästä siinä mielessä löydä. Enemmänkin koin päähenkilön teinimäisen kiukuttelun ja saamattomuuden niin ärsyttävänä, että teki mieli huutaa kirjan sivuille että ”koita nyt saatana aikuinen ihminen ryhdistäytyä ja lopeta tuo itsesäälissä kieriskely.” Tosin niin varmasti moni miettii myös lukiessaan minun kriiseilyistäni.

Että sinällään kirja toki tavoittaa länsimaisen yhteiskunnan hyväosaisen ongelman ja kysymyksen: miten tulla onnelliseksi aikuiseksi. Savonlahden päähenkilöllä on toki ihan oikeitakin ongelmia: rahahuolia, työttömyyttä ja yksinäisyyttä. Kirjan kappaleen ovat lyhyitä kohtauksia päähenkilön elämästä, ja pidän tekstin lakonisen toteavasta tyylistä. Synkkyyteen on piilotettu huumoria; että tällaistako tämä elämä tosiaan on. Ja onhan se, monille, samaistuttavuuden puutteesta huolimatta minullekin.

Se on vielä sanottava, että sipsejä rakastavana arvostan, että tuo perunan kaunein muoto on nostettu ihan kirjan kanteen asti.  Sipsit ja etenkin oikealla tavalla sekoitetut dipit kun ovat kirjassa yksi elämänhallinan (ja hallinnan menettämisen) ilmentymä.