Kaupallinen yhteistyö: Espoo-päivä

Syksyn tullen kotimaanreissut tiivistyvät lähimatkailuun, ja etenkin näin pääkaupunkiseudulla asuvana voi iloita lähikohteiden runsaudesta. Yksi monipuolisuudessaan helsinkiläisenkin yllättävä löytyy metromatkan päästä. Espoo on lähiretkikohde, josta löytyvät muun muassa meidän perheemme saariretkeilylempparit ja näyttelykeskus WeeGee, jossa saman katon alla majailee niin modernia taidetta kuin lastenmuseokin.

Etenkin nyt tulevana viikonloppuna kannattaa tehdä retki Espooseen. Lauantaina 29. elokuuta vietetään Espoo-päivää, ja myös perjantaina on ohjelmaa etenkin koululaisille. Tänä vuonna Espoo-päivää vietetään sekä virtuaalisesti että pienimuotoisesti lähitapahtumina, ja kaikki tekeminen ja kokeminen on ihan ilmaista. Ohjelmassa on muun muassa kaupunkikulttuuria, taidetta, lastentapahtumia ja luontoaktiviteetteja.

Me teimme perheen kanssa etukäteen kulttuuriretken Espooseen. Nappasimme Herttoniemestä alle metron ja sujahdimme AB-lipulla Tapiolaan ja siellä näyttelykeskus WeeGeeseen. Kaikki Espoo-päivän tapahtumat löydät täältä, ja jos on valittava vain yksi kohde, suosittelen juurikin Tapiolaa ja sinne levittäytyviä tapahtumia.

Tapiola on nimittäin nätti. Paikallisia se tuskin yllättää, mutta itse helsinkiläisenä myönnän olleeni ihan ymmyrkäisenä, kun muotoilijaystäväni ensimmäisen kerran kierrättivät minua puutarhakaupunkiajatuksella suunnitellussa Tapiolassa. Niin paljon vihreää, kävelykatuja, mielenkiintoista arkkitehtuuria ja itselleni kotoisalta tuntuva 50–60-lukujen fiilis!

Me keskitimme Espoo-retkemme tällä kertaa kuitenkin kulttuurinälissämme WeeGeeseen. Sen kaikkiin näyttelyihin pääsee tulevana perjaintaina kello 17–19 ilmaiseksi ja lauantaina sisäänpääsy on ilmainen koko päivän. WeeGeestä löytyy neljä eri museota: Espoon modernin taiteen museo EMMA, Espoon kaupunginmuseo KAMU, Suomen kellomuseo ja Suomen Lelumuseo Hevosenkenkä.

Me kävimme ihan ensimmäisenä tutustumassa WeeGeen pihalla olevaan arkkitehti Matti Suurosen suunnittelemaan Futuro-taloon. Se on yleisölle avoinna toukokuusta syyskuuhun, ja olemme tainneet tähän mennessä tehdä museoretkiä Espooseen kesäkauden ulkopuolella, sillä pääsimme kurkistamaan lentävää lautasta muistuttavaan taloon nyt ensimmäistä kertaa.

Kallellaan olevan munan muotoisen talon muovisisustuksessa kaikki on niin ufoa ja samalla sen valmistusvuosikymmenestä 1960-luvusta muistuttavaa, että tuli ihan harmitus, etten vetänyt museoreissulle päälle lyhythelmaista mekkoa, korkeavartisia saapikkaita ja tupeerannut hiuksia palloksi pään ympärille. Edes kajalia olisi pitänyt laittaa, jotta olisi sopinut talon henkeen! Vaikka nyt Futuro-talon muovisuus puistattaa, siinä on silti etenkin pikkumökin omistajan näkökulmasta kiinnostavuutta: se on kuin omilla hämähäkin jaloillaan seisova puumaja.

Kaltaisilleni vuosikymmenleikeistä innostuville Futuro-talon lisäksi vinkkinä lauantaina Espoon kulttuurikeskuksen Amfilla (ihan lähellä WeeGeetä) vietettävät puutarhajuhlat, jossa juhlitaan 1920-luvun hengessä. Juhlissa svengaava musiikki soi gramofonista ja hapsulliset flappermekot viuhuvat. Jos puolisoni ei olisi juuri nyt Lapissa, olisin kyllä koittanut järjestää meidät sinne treffeille!

Puutarhajuhlatamineissa kelpaisi käydä tutustumassa ennen illan juhlia WeeGeen museokavalkadin omaan suosikkiini, Emmaan. Kaltaiselleni taideurpolle ihan vain näyttelytiloissa kuljeskelu tuntuu kuin joogalta: hyvin usein en kunnolla ymmärrä, mitä oikein tapahtuu, mutta lopputulemana on aina hyvä, rento ja seesteinen olo. Niin kävi myös tällä kertaa.

Lapsille Emma ei aina aukea ihan yhtä hyvin, mutta tällä kertaa he nauliintuivat katselemaan Kosketus-kokoelmanäyttelyn teoksia, joiden ydinteemana on ihmisyys. Tulevana viikonloppuna Emmassa avautuu myös lapsia varmasti kutkuttava varjoleikkitila Michael Schilkin feat. Lotta Mattila -näyttelyn yhteydessä. Siellä pääsee leikkimään ja luomaan valojen sekä erilaisten kappaleiden avulla eläinaiheisia varjoja.

Museoiden välissä kävimme kevyellä päivällisellä WeeGeen Lumière-ravintolassa, josta jatkoimme Suomen kellomuseoon. Jos Espoo-retkipäivälle sattuu sadetta, on mukavaa, kun tilojen välissä voi liikkua vetämättä välillä sontikkaa esiin.

Tulevana viikonloppuna kannattaa kuitenkin lapsiperheellisten piipahtaa myös ulos, WeeGee-talon edustalle, jossa järjestetään lasten liikennekarnevaalit. Tapahtumassa pääsee kurvailemaan polkuautoradalla ja vaikka sujahtamaan autopesulaan.

Meidän museoretkemme vei lopulta lasten lempparimuseoon, Suomen Lelumuseo Hevosenkenkään. Leikkiin innostavassa museossa muksut voivat todistettavasti viettää kokonaisen päivän, mikä on mainiota. Sitten kun aikuisia ei enää leikitytä, he voivat vuorotellen käydä tutustumassa rauhassa näyttelykeskuksen muuhun antiin. Nerokasta!

Tosin tällä hetkellä Hevosenkengässä on tarjolla erityistä nannaa myös nykylasten vanhempien ikäluokalle. Siellä kun on meneillään Kasarin lapset pop-up -pienoisnäyttely, mikä kahden kasarilapsen kokemana sai aikaan haaveilevaa huokailua ja hervotonta hirnuntaa, kun näyttelyn kaikki esineet, kootut muistot ja asiat olivat tuttuja. Miten voikin olla! Tulikin mieleen, voiko joskus aikanaan tämän ajan lapsuuden tiivistää samalla tavalla, noin yhteneväiseksi?

Museoretken päätteeksi kävimme vielä hassuttelemassa Ilona Niemen Personae mythologicae -teoksen äärellä, joka on esillä WeeGeen edustan rakennustyömaata kiertävässä aidassa. Värikkäiden maalauksen sielukkaat otukset perustuvat suomalaiseen mytologiaan.

Viikonloppuna WeeGeesta ei kuitenkaan kannata poistua ilman puuntainta. Näyttelykeskuksen pihalta kun saa hakea puuntaimen metsään istutettavaksi osana Miljoonan puun talkoot -projektia.  

Ja jos malttaa siirtää kotiinpaluuta auringonlaskuun, ehtii nauttia iltasaduksi Valosirkus Spektrin kaiken ikäisille katsojille soveltuvan esityksen, jossa yhdistyvät tanssi, musiikki sekä led-välineillä toteutettu liike.

Tervemenoa (lähi)matkalle Espooseen –  tulevan juhlaviikonlopun kaikki tapahtumat löytyvät täältä!

Minä reagoin vatsallani. Kun jännittää, vatsaa nipistää. Kun on hyvä olo, se tuntuu raukeana lämpönä vatsassa. Pelko sivaltaa vatsaan kipeitä viiltoja, kun taas rakkaus tuntuu pehmeänä kutituksena.

Vauvavuodet ja pikkulapsiarki olivat vatsalleni, eli tarkemmin sanottuna suolistolleni, ihan liikaa reagoitavaa kestettäväksi. Vatsani meni täysin sijoiltaan ja sekaisin, kunnes lopulta lopetti toimintansa lähes kokonaan.

Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin. Balilla viettämämme talven aikana koitin jopa leivätöntä elämää, niin paljon kuin leipää rakastankin. Se auttoi, mutta kuten jo silloin ymmärsin, syynä parantuneeseen olooni oli luultavasti niin moni muu tuohon talveen liittynyt asia:

Puoliso oli perhevapailla, ja minulla oli vähemmän töitä kuin normaalisti. Stressitasot laskivat alas. Elin ja nukuin auringonrytmissä, enkä valvonut öitä töitä tehden, kuten perhevapaita ja töitä yhdistäessä olin tehnyt. Ruoka oli freesiä ja raikasta, eikä kiireessä ja kauheassa nälässä jääkaapista kasattuja mättöannoksia. Joogasin ja uin.

Oli aikaa kuunnella itseään, eikä vain juosta eteenpäin arkea taklaten, vähän myöhässä ja silti ennakointia yrittäen.

Mutta tropiikissa vietetyn talven jälkeen vanha arki palasi, myös vatsaani. Hiljalleen toipumisen aloittanut aineenvaihdunta teki taas stopin.

Saattoi mennä parikin viikkoa, että suoli ei toiminut. Eli toisin sanoen en käynyt kakalla. Olo oli koko ajan karsea: turvonnut, kankea, lössö ja väsynyt. Tuntui, että minuun kertyvä kuona tursui kaikkialle kehooni, kun se ei päässyt ulos luonnollista tietä. Kasvojeni iho oli jatkuvasti tulehdustilassa ja kipeitä finnejä ilmestyi kaikkialle kehoon.

Hiljan luin Hesarin Minä väitän -palstalta tekstin, josta tunnistin itseni. Jutussa gastroenterologi, eli vatsaan ja suolistoon erikoistunut lääkäri Perttu Lahtinen kertoo, miten herkkää ja ummetuksesta kärsivää vatsaa voi kouluttaa toimimaan.  

Homman juju on se, että suolisto tykkää säännöllisestä rytmistä. Jokainen ruokailu toimii ärsykkeenä suolistolle, sillä suolisto saa gastrokoolisen refleksin välittämänä tiedon täydestä vatsalaukusta. Toisin sanoen se on suolistolle osoitettu kehotus, että olisi hyvä tyhjentää putkea toisesta päästä.

Ja sitten se juttu, jonka olin arvellut jo aikaisemmin olevan perimmäinen syy suoleni toimimattomuuteen, mutta jolle vasta nyt sain vahvistusta ammattilaisen väitteestä:

Suoli on siitä herkkis kaveri, että se haluaa että sitä kuunnellaan. Muuten se pahoittaa mielensä ja lopettaa kommunikoinnin. Kun siis on tarve käydä kakalla, vessaan olisi syytä sännätä heti. Jos pidättää ja jättää suolen vienot tyhjentymistoiveet huomiotta, tyhjentymisrefleksi hiljentyy ja vaimentuu.

Vauvavuosina ja pikkulapsiaikoina en kertakaikkisesti välillä ehtinyt käydä vessassa. Se saattaa joistakin kuulostaa omituiselta, mutta tietäjät todellakin tietää, mistä puhun. Ohitin suoleni toiveet siitä, että nyt olisi aika mennä. Ajattelin, että menen sitten myöhemmin, kun ehdin ja on hyvä hetki. Ja sitten sitä hyvää hetkeä ei tullut, tai suoli sanoi, että hetki meni jo.

Lopulta tunnuin menettäneen koko yhteyden suolistooni. Vaikka tunsin olevani täynnä sitä itseään, mitään merkkejä kakkahädästä ei tullut. Pöntöllä istuskelut eivät tuottaneet tulosta.

Tätä jatkui vuosia ja vuosia. Joka ikinen päivä fyysinen huono olo oli ylläni kuin liian kireälle kiskottu muhkurainen ja hiostava talvipalttoo, joka sai hengästymään. Vatsa oli iltaa kohden pingottuva ilmapallo, ja kaikki siinä sen ympärillä itselleni tunnistamattomaksi muovautunutta.

Huomaatte ehkä, että kirjoitan menneessä muodossa. Nykyään tilanne on siis parempi, ei missään nimessä stabiili, mutta silti sellainen, että uskallan sanoa minun ja suolistoni olevan taas väleissä, ainakin paremmissa väleissä kuin ihan vaikka vielä puolitoista vuotta sitten.

Mitään ihmeparannuskeinoa tähän minulla ei ole. Enkä ole alan asiantuntija voidakseni sellaisia antaakaan. Mutta muutamia omakohtaiseen kokemukseen perustuvia veikkauksia voin esittää.

Ensinnäkin pari vuotta sitten opettelin vuosien sekopäisen valvomisen jälkeen taas nukkumaan. Siis opettelemalla opettelin, itsekurilla ja täsmällisyydellä, sillä muuten olisin varmasti edelleen siinä vauvavuosien jälkeen päälle jääneessä valvomislimbossa. Nykyään on myös aikaa laittaa ja nauttia hyvää ruokaa, eikä ravinto ole vain pakollinen paha, joka tulee hoidetuksi vasta sitten kun on niin sudennälkä, että voisi lusikoida pahimpaan hätään voita suoraan paketista.

Rautavarastojeni hupeneminen ja niiden pitkäpiimäisen hidas kartuttaminen on toinen ikuisesti kestävä jatkotarinansa, mutta luultavasti myös hiljalleen parantuneilla rauta-arvoilla on tekemistä asian kanssa. Olisi myös mielenkiintoista tietää, onko sillä vaikutusta suolistoni parempiin fiiliksiin, että nykyään syön yhä vähemmän mitään eläinperäistä, eli siis myös kananmunia ja lehmänmaitotuotteita. Lihaa en ole syönyt kahteenkymmeneen vuoteen.

Aktiivisen juoksuharrastuksen aloittaminen reilu vuosi sitten on kulkenut niin tarkassa synkassa vatsani toimivuuden kanssa, joten sillä lienee jotain tekemistä asian kanssa myös. Kaikki liikunta on asiantuntijoiden mukaan hyväksi vatsan terveelle toiminnalle, mutta itselläni mikään muu laji ei ole saanut aikaan samaa suoliston aktivoitumista kuin juoksu. Maallikkona näen mielessäni, miten juoksuaskeleet ikään kuin hölskyttävät askel askeleelta suolistoni massaa alaspäin.

Ja tärkein on se, että minulla on taas aikaa kuunnella vatsaani. Ainakin periaatteessa. Sillä jos ei ärsyttäisi, naurattaisi se useamman kerran viikossa tapahtuva episodi yhden vessan kodissamme, jossa huutelen varmistellen koko perheeltä, eihän kenelläkään ole vessahätä, sillä minä menisin nyt. Ja sitten 15 sekuntia myöhemmin olen saanut varmistuksen ja ehtinyt istahtaa pöntölle, kun oven ulkopuolella hakataan hädissään ovea, koska nyt just olisi päästävä.

Jösses. Että ei kun housut ylös ja toivomaan, että sitten ensi kerralla suoli jaksaa taas muistuttaa, että olisi päästävä, sillä se kerta meni sitten siinä. Jos en heti pääse vessaan, yhä edelleenkin suoli närkästyy ja ei todellakaan ole valmis yhteistyöhön vähän myöhemmin.

Siksi onkin ollut opettelemista, että heti kun siltä tuntuu, vessaan on mentävä. Ei vasta sitten, kun olen kirjoittanut sähköpostin loppuun, purkanut kauppakassin tai letittänyt lapsen hiukset loppuun. Ei. On mentävä heti.

Mutta kun on elänyt lähes vuosikymmenen epätoivoisena mieltään osoittavan ja sitten lopulta mykkäkoulua pitävän vatsan kanssa, ymmärtää, miten tärkeää on pitää hyvät välit suolistonsa kanssa. Se että vatsani voi hyvin, tarkoittaa sitä, että minä kokonaisuutena voin hyvin.