Kaupallinen yhteistyö: Kaupunkilaisten oma pelto ja KUMAKKA-hanke. Postaus sisältää alekoodin.

Raitajuuri, mangoldi, härkäpapu ja kyssäkaali. Siinä herkkuja, joita emme ole vielä uskaltautuneet viljelemään palstallamme, mutta joita tulemme saamaan suoraan pellolta ruokapöytäämme tulevana kasvukautena – mikäli satokausi on suosiollinen. Muutaman neliön parvekkeemme, kerrostalopihan kasvulaatikot ja aarin viljelypalstaplänttimme kun laajenevat kevään tullen minun ja muiden Kaupunkilaisten omalle pellolle Vantaan Korsoon. Täpisyttävän jännittävää!

Homman nimi on tämä: vuosikymmen sitten helsinkiläisporukka pohti, miten pääsisi lähemmäs ruuan alkuperää. Ruokakauppojen vihanneslaarien äärellä he totesivat, että he tahtovat tietää paremmin, missä ruoka kasvaa ja kuka sitä kasvattaa. Niinpä he päättivät perustaa ruokaosuuskunnan, vuokrata oman pellon ja palkata tilalle viljelijät.

Pieni palanen lopputuloksen tunnelmista näkyy näissä kahdessa alla olevassa Veikko Somerpuron ottamassa kuvassa.

Onneksi jotkut tekevät, eivätkä vain meinaa, joten kaltaiseni jahkailijakin on nyt vuosien pohtimisen jälkeen ruokaosuuskunnan jäsen. Omistan siis yhdessä muiden osuuskuntalaisten kanssa Korsossa bussireitin varrella olevan viljelytilan, jonka kuuden hehtaarin vuokrapelloilla viljellään biodynaamisesti ruokaa juureksista salaatteihin ja vihanneksista marjoihin.

Yhdessä muiden osuuskuntalaisten kanssa myös työllistän kauden ajaksi kolme viljelijää, tai kuten me kaupunkilaiset tapaamme sanoa; personal farmeria. Jokainenhan tarvitsee oman personal farmerin, joka johdattelee viljelymaailmaan ja auttaa ruuan kanssa!

Kumppanuusmaatalous on tuottajan ja kuluttajan yhteistyötä

Ruokaosuuskuntalaiseksi sitoudutaan vuodeksi kerrallaan, mikä mahdollistaa sen, että Kaupunkilaisten omalla pellolla on käytettävissään varoja koko ajan. Kuluja kun on koko ajan, vaikka ansainta tulee piikkinä satokauden aikaan.

Kuluttajan sitoutuminen viljelyyn on osa kumppanuusmaatalouden ideaa, eli sitä, että homma on tuottajan ja kuluttajan yhteistyötä. Osakkaana olen jakamassa myös viljelyyn liittyviä riskejä. Voi olla, että toukokuussa pellot tulvivat, kesäkuussa halla nipistelee ja heinäkuussa pellolle iskevät tuhohyönteiset. Toisaalta voi käydä iloisesti ja pelto voi tuottaa satoa yltäkylläisesti.

Kaupunkilaisten oma pelto on Suomen vanhin kumppanuusmaatila, mutta nykyään kumppanuusmaatalouksia on ripoteltuna viisitoista erilaista sinne ja tänne Suomea. Kasvinviljelyn lisäksi mukana on myös muun muassa mehiläistarhureita ja omenatarhoja. Vaikka tapoja harjoittaa kumppanuusmaataloutta on monia, kaikkia niitä yhdistää paikallisuus, tuottajan ja kuluttajan välinen solidaarisuus sekä kestävä ja vastuullinen maatalous.

Talkoohommia korsolaisella pellolla

Itselleni ruokaosuuskunnan jäsenyys tarkoittaa sitä, että olen osana ruuasta kiinnostunutta yhteisöä, pääsen perheeni kanssa upottamaan kädet multaan kauden aikana ja saan noutaa aina marraskuulle asti Kaupunkilaisten oman pellon antia täällä Herttoniemessä olevalta sadonjakopisteeltä. Sadonjakopisteitä on lisäksi myös Arabianrannassa, Kampissa, Kalasatamassa, Espoon Nihtisillassa sekä tietenkin Korsossa pellon laidalla. Tulevana kautena valmiiden satokausikassien lisäksi on mahdollista myös itsepoimintana käydä noutamassa sato-osuutensa pellolta.

Jos siis kaupunkiviljely kiinnostaa, mutta aika tai osaaminen ei siihen riitä, Kaupunkilaisten omalla pellolla tai muilla yhteisöviljelyä tarjoavilla kumppanuusmaatiloilla pääsee helpommin kokemaan viljelyä ja yhdessä lastenkin kanssa näkemään kasvukauden taian. Kaupunkilaisten oman pellon ruokaosuuskunnan jäsenille kuuluu kaudessa kymmenisen talkootuntia, jotka voi halutessaan suorittaa myös esimerkiksi jakelupisteillä. Itse odotan kuitenkin innolla, että pääsemme perheen kanssa iskemään kädet multaan Korsossa ja saamaan sieltä oppeja omalle ryytimaallemme.

Kaupunkilaisten omalla pellolla ollaan hiljalleen siirtymässä pysyvään penkkiviljelyyn, jossa tarve koneille pienenee ja maata muokataan mahdollisimman vähän. Tämä on aihe, jota olen koittanut pienoiskoossa opetella myös palstallamme. Odotan saavani vinkkejä myös maanparannuksesta ja permakulttuurista. Palstalla voisi vaikka koko maa-aineksen vaihtaa kerralla, mutta isoilla pelloilla maanparannus on tehtävä yhteistyössä luonnon kanssa.

Nyt ehdin jo saada yhden uuden vinkin, jonka mukaan auringonkukka on hyvä maanparannuskasvi. Sen syvälle maahan porautuvat juuret kuohkeuttavat maata – samalla kun auringonkukka sattuu olemaan yksi lempikukistani!

Satokasseittain ruokaa suoraan pellolta

Tällä hetkellä Kaupunkilaisten oman pellon personal farmerit ovat saaneet valmiiksi viljelysuunnitelmat ja tulevan kauden siemenetkin ovat jo saapuneet. Jos vain kaikki menee suotuisasti, tulevana kautena Kaupunkilaisten omalla pellolla kasvaa yli 30 erilaista kasvilajia.

Yksi satokassi voi sisältää esimerkiksi puoli kiloa salaattia, nipun mangoldia, kilon perunaa, kilon porkkanaa, muutaman palsternakan, puntin yrttejä ja viiden punajuuren nipun. Sadonjaot alkanevat juhannusviikolla, jäävät heinäkuussa kolmen viikon tauolle ja jatkuvat heinäkuun lopulla aina marraskuun loppuun saakka. Ensin valmistuvat salaatit ja loppukaudesta ollaan juuresten äärellä.

Ruokaosuuskuntalaisten parissa tehdyn kyselyn mukaan Kaupunkilaisten oma pelto on sekä lisännyt heidän hyvinvointiaan (mullan kuopsuttelu on ihmeellistä, ne, jotka sen ovat päässeet kokemaan, tietävät!) että kasvisten syöntiä.

Satokausi luo ruokapöydän tähtiä

Samanlaisista kokemuksista minulle kertoivat myös Laura Martikainen ja Matti Näränen, jotka ovat olleet lastensa kanssa ruokaosuuskuntalaisia kahdeksan vuoden ajan. Mukaan heidät innosti rakkaus ruokaan ja mahdollisuus tutustua samanhenkisiin ihmisiin.

Satokassin hakeminen on ollut heille aina yhtä jännittävää, kun ei tiedä, mitä kaikkea siellä onkaan. Kassista löytyi alkuun raaka-aineita, jotka eivät olleet tuttuja ennestään – kuten lehtikaalia ja spagettikurpitsaa – joten niihin tutustuttiin ja niitä opeteltiin käyttämään. Viime vuonna varsiselleriä tuli niin valtavasti, että sitä riitti säilöttäväksi asti, ja oli hyvä syy vihdoin opetella muutama säilömisniksi.

Laura ja Matti kuvailevat osuvasti, että satokassin ansiosta kaudessa olevista raaka-aineista on tullut ruokapöydän päätähtiä, niitä, joiden ympärille kauppalista laaditaan. Kaupasta kun tulee muuten ostettua helposti sitä, mitä mieli tekee, mutta ruokaosuuskuntalaisena ruokaa valmistaa siitä, mikä on satokaudessa.

Ruokaosuuskuntalaiseksi voi nyt liittyä myös kuukausimaksulla

Kaupunkilaisten omasta pellosta nautiskelijaksi ja ruokaosuuskuntalaiseksi pääsee vuosittaisella kertamaksulla tai kuukausimaksulla, joka satomallista riippuen on alkaen 24 euroa kuukaudessa (12 kuukauden sitoutuminen). Tämä edullisin hinta koskee itsepoimintamallia, eli siinä osakas poimii itse pellolta samanlaisen satokassillisen kuin noutopisteiltä noudettaessa. Lisäksi maksetaan liittymismaksu 100 euroa sekä osuusmaksu 70 euroa. Koodilla ”lahiomutsi” saatte nyt liittymismaksun puoleen hintaan. Alekoodi kirjoitetaan liittymislomakkeen alennuskoodi-kohtaan ja koodi on voimassa 1. maaliskuuta 2021 asti.  

Laura ja Matti ovat tehneet laskelmia, että kustannukset pyörivät samoissa hinnoissa kuin vihannekset, juurekset, marjat ja yrtit ostaisi luomuna kaupasta. Ruokaosuuskuntalaisena tietenkin on aina mukana myös riski, että satokausi ei olekaan mairitteleva. Tai vaihtoehtoisesti että ruokaa tulee yltäkylläisesti.

Kumppanuusmaataloudessa voi hankkia vaikka nimikko-omenapuun

Kumppanuusmaatalouden mahtavuus on se, että sitä voi kehittää yhteisvoimin mihin suuntaan vain. Jos ajatellaan, että ruokaosuuskuntalaisten haaveissa olisi perustaa pellon laittaan pieni kanala, olisi mahdollista selvittää, mitä se vaatisi ja miten se voisi onnistua.

Kananmunaosuuksia voi tällä hetkellä hankkia Luomuosuuskunta Oma maasta, sen lisäksi, että heiltä voi hankkia ruokaosuuksia, joissa mukana on koko kasvisruokaympyrä viljoja ja öljykasveja myöten. Satokasseihin leivotaan myös juurileipää ja valmistetaan esimerkiksi kaurajukurttia, ja lisäksi on mahdollista hankkia hunajaosuus. Jos hunaja maistuu, myös Hunajalähteeltä ja Suomen Lähi Luomulta voi ostaa osuuden omaan kummimehiläispesään. Ja jos multasormea kutkuttaa enemmänkin, yhteisöviljelyä on tarjolla esimerkiksi Huttukylän yhteisviljelymaalla ja JuurikasJKL:n pelloilla.  

Joitakin kumppanuussopimuksia voi tehdä myös Uudenmaan ruoka -foodhubin kautta. Se on täällä Herttoniemessä sijaitseva ruuanjakelukeskus, jota kautta olen itse tilannut silloin tällöin ruokaa suoraan paikallisilta tuottajilta, leipomoilta ja hunajatarhureilta.

Nyt kirjauduin sisään palveluun ja tein sitä kautta sopimuksen kolmesta omasta nimikko-omenapuusta espoolaisella Råbäck gårdilla. Ne kaikki ovat eri lajiketta, joten jos vain satokausi suosii, syksymmällä on luvassa omenaisia aikoja!     

Onnellisena osana ruokakapinaa

Tällaiset asiat saavat urbaanin marttailijan minussa hyrisemään tyytyväisenä. Tuntuu valtavan hyvältä olla ihan oikeasti ja konkreettisesti palkkaamassa viljelijöitä, nähdä ja kokea ruuanalkulähteen oleva pelto (vaikka vielä pitää vähän malttaa) ja samalla olla mukana globaalissa ruokamurroksessa, jossa tiedän, kuka ruokani on viljellyt ja voin olla mukana vaikuttamassa missä ja millä menetelmin viljely tehdään.

Kuten ruokaosuuskuntaa perustamassa ollut Olli Repo minulle kuvailikin osuvasti, kumppanuusmaatalous on tapa olla mukana yhteiskunnallisessa ruokakapinassa.

KUMAKKA-hanketta rahoittaa Hämeen ELY-keskus Euroopan maaseudun kehittämisen maaseuturahastosta.

Unelmien lumitalvi on saanut kaipaamaan rinteeseen. Koitin konsultoida internetiä löytääkseni läheltä Helsinkiä jonkun laskettelurinteen, jonne autoton perhe pääsisi kätevästi julkisilla. Vastausta ei tuntunut löytyvän, kunnes Instagramista bongasin Anni Sinnemäen kuvan Hyvinkään Sveitsin hiihtokeskuksesta. No kas, siellähän olemme olleet Svetisissä syysreissulla aikaisemmin, mutta lumettomien talvien murheessa en ole tajunnut, että jos lunta vain on, siellä pääsee myös rinteeseen!

Hyvinkäälle pääsee Helsingistä junalla 45 minuutissa, ja kolmisen kilsaa juna-asemalta Sveitsiin sujauttaa kätevästi taksilla tai vähemmän kätevästi kävellen – molemmista on kokemusta lasten kanssa. Nyt päätettiin kuitenkin lopulta laittaa elämä risaiseksi, vuokrata auto ja yöpyä hotellissa Hyvinkäällä. Viikonlopun pituinen lasketteluloma Sveitsissä siis.

Sveitsin hiihtokeskus osoittautui suloisen kotoisaksi, mutta varmasti kovemmankin laskijan pahimmat rinnehimot tyydyttäväksi. Hyppyri- ja reilirinteissä näkyi niin mahtavia temppuja, että omaakin vatsanpohjaa kutitti niitä katsellessa. Kumpareikkoon ja kilparinteeseen me emme edes menneet, vaan meille riitti hyvin perherinne ja turistirinne.

Viime vuonna hiihtolomalla Levillä olin tunturissa puikkelehtivissa laskettelurinteissä pääasiassa paniikissa salamana kiitävien lasteni puolesta (kunnes alas päästyämme jossain huumaavassa adrenaliinipiikissä päädyin taas hisseille, kunnes puolivälissä nousua taas heräsin, että apua, miksi olemme taas menossa ylös, kun juuri pääsimme hengissä alas). Nyt oli ihana hengissä pysymisen sijaan keskittyä ottamaan lasten kanssa laskettelutekniikoita paremmin haltuun.

Lapset kehittyivät päivän aikana valtavasti, vaikka kokemusta on kertynyt vasta muutamalta talvelta. Oli riemullista itsekin löytää lumettomien talvien aikana ruosteeseen pääsyttä laskettelutaitoa. Huomasin myös olevani suksilla varmempi heti alkuun, kun alla on jo useampi viikko suksilla oloa hiihtoladuilla. Kaikki se taon jälkeen koettava pieni epävarmuus, tasapainon huojuminen ja alamäessä hannaaminen oli koettu jo Herttoniemen metsissä, joten nyt sai vain keskittyä laskemaan naama onnellisessa virneessä.

Uskalsin lopulta laskea jopa pienistä hyppyreistä sellaisella vauhdilla, että sukset todistettavasti nousivat ilmaan. Kun nykyään varon polviani tiedostamattanikin, se on iso juttu se. Joka kerta hyppyrissä sydän hakkasi hulluna, ja rytmiin sekoittui jännitystä, ylpeyttä ja vatsasta asti nauruna kuplivaa iloa. Muksutkin vetivät hyppyreistä niin että rinne raikui ”äiti kato, äiti kato, äiti kato”!

Lounaalle lähdimme Hyvinkään keskustaan. Nepalilainen ravintola Base Camp oli todettu niin hyväksi jo edellisellä Hyvinkään-reissulla, että tömistelimme toppahousuissamme sinne. Tuliset annokset vatsassa lämmittäen oli mukana palata rinteeseen.

Meillä oli mukana myös omia herkkueväitä – puolison tekemiä Runebergintorttuja ja termospullollinen kuumaa mehua – jotka käytiin päivän aikana nauttimassa hiihtokeskuksessa olevalla laavulla. Tulella olisi hyvin voinut käristää vaikka soijanakitkin, mutta tämä fasiliteetti tuli iloisena yllätyksenä, joten emme olleet siihen eväin varautuneet.

Päivän aikana piti puolison kanssa monta kertaa huudahdella, että näin vain me tässä koko perhe lasketaan yhdessä! Muuten sitä ei olisi meinannut todeksi uskoa. Ajatus siitä tuntui ihan muutama vuosi sitten absurdilta, kun jengi piti aina jakaa tai ainakin jonkun piti toiveissaan tulla vastaan. Mutta siellä me nyt yhdessä kiidettiin, rinteitä, joissa riitti hyvin haastetta ja iloa meille kaikille.

Toinen toistuva onnellisten huokailujen aihe oli tämä upea talvi, joka tekee kaikesta niin paljon parempaa. Laskupäivän aikanakin säät vaihtelivat niin että saimme kokea auringossa miljoonina timantteina välkehtivät rinteet, horisontin yllä absurdin sinisenä hohkaavan pakkastaivaan ja jättimäiset hiljalleen laskeutuvat lumihiutaleet, jotka tarttuivat hiuksiin ja nenänpäähän.

Kun vihdoin olimme malttaneet luopua vuokralaskettelukamoista, ajoimme hotellille. Hotel Sveitsi oli tuttu aikaisemmalta aktiivilomalta, ja nyt koronan takia saimme hyvän syyn ottaa hotellielämästä kaiken irti. Laitoimme kaikki neljä sänkyä yhteen, niin että saimme yhden jättimäisen perhepedin valkoisine hotellilakanoineen. Minibarin anti kuului hotellihuoneen tarjoushintaan. Hengailimme villakalsareissamme ja sitten lopulta iltapesujen jälkeen hotellin muhkeissa kylpytakeissa.

Illallisen tilasimme hotellin ravintolasta hotellihuoneeseen, jossa söimme sängyllä pötkötellen ja samalla Voice of Finlandia katsoen. Meillä ei ole kotona televisiota, emmekä muutenkaan tule katsoneeksi tuollaisia telkkariohjelmia, joten tämä oli poikkeuksellista ja siksi erityisihanaa. Lopulta katsoimme vielä yhdessä telkkarista tulleen Vaiana-elokuvan ja söimme ihan ehtoja leffapopcorneja, joita kävimme ostamassa hotellin yhteydessä toimivasta leffateatterista.

Seuraavana päivänä kiersimme muutamat kirpputorit, kunnes ajelimme vuokrakaaralla kotiin Helsinkiin.

Oli hyvä ottaa tämä lähimatkan kokoinen riitelyriski. Muutamat viikot ennen tätä viikonloppua kun olivat olleet perheenä yhtä riitelyä, ja ennen reissua laitoimme kaikki yhdessä vannomaan, että kukaan ei riitele, kränise ja vänise turhanpäiten. Riitelemistä varten on turha lähteä Hyvinkäälle, sitä voi tehdä Helsingissäkin. Mikä autuaan onnellinen olo olikaan, kun viikonloppu meni hyvin. Enää ei kenestäkään tuntunut, että oma perhe on täynnä pyllypäitä, vaan olimme taas tiimi, meidän perhe.