Eletään niitä aikoja, kun palstalla tapahtuu niin paljon, että vaikka möyrisin blogissa päivittäin puutarha-aiheita, mukana ei pysyisi. Mutta aloitetaan ensin huonoilla uutisilla, jotka olemme koittaneet kääntää iloksi:

Osaa meidän palstamme maasta vaivaa maaperässä lymyävä kasvitauti. Se tuli ilmi viime vuonna, kun alalla, johon olin kylvänyt porkkanaa ja hernettä, alkoi tapahtua kummallisuuksia.

Mädäntyvät porkkanat paljastivat maassa lymyävän kasvitaudin

Komeasti kasvaneisiin porkkanoihin alkoi viime vuonna ilmestyä ihan kuin järsittyjä kohtia, jotka olivat mädäntyneet. Arvelin, että palstallamme mellastava myyräpopulaatio olisi käynyt popsimassa porkkanoita, jotka sitten luonnollisesti olisivat maan alla alkaneet mädäntyä haukatuista kohdista mustiksi. Naateissa kun ei näkynyt mitään vikaa, vaan ne olivat terhakkaan vihreitä. Mutta mitä pidemmälle kesä eteni, sitä mustempia ja mätäisempiä porkkanoita nostimme maasta.

Maanviljelijä-isini äkkäsi IG stoorejani katsoessaan, että nyt taitaa myyrien sijaan olla kyseessä kasvitauti. Itselleni ei moinen ollut tullut edes mieleen. Että mitä kaikkea viljelyssä voikaan mennä pieleen, vaikka kuinka hellisi, hoivaisi ja tekisi parhaansa!

Kasvitautisieni säilyy maaperässä vuosia

Varmaa tämä ei ole, isini on tehnyt arvionsa kuvieni ja videoideni perusteella, mutta todennäköisesti porkkanapenkin maata vaivaa maaperän sieni nimeltään Rhizoctonia solani. Se aiheuttaa taimipoltetta ja myöhemmin kasvukaudella tyvi- ja juurimätää. Kuvaukset näistä taudeista kuulostavat harmillisen tutuilta.

Mitä enemmän viime syksynä googlasin asiaa, sitä enemmän maha meni mutrulle. Rhizoctonia solani -sieni säilyy maassa rihmastoina pitkään, useita vuosia. Mikä toisin sanoen tarkoittaa sitä, että vielä usean vuoden ajan sieni tartuttaa kasveja kasvualustassa. Alan ehkä hahmottaa, mistä tulee sanonta ”on tuokin yksi maanvaiva”.

En voi varmaksi tietää, mistä kasvitauti maahan on päätynyt. Rhizoctonian isäntäkasveja kun ovat useimmat avomaan vihannekset: porkkanoiden lisäksi perunat, salaatit, kaalit, yrtit ja jopa monet kesäkukat ja perennat. Paras keino kasvitaudin estämiseen on viljelykierto, eli yksinkertaisesti sanottuna eri kasvien viljely eri vuosina. Näin olemmekin tehneet, mutta viime vuosi oli toinen palstavuotemme, joten porkkanat olivat vasta toinen penkissä kasvanut vihannes meidän aikanamme.

Aloinkin miettiä, olisiko kasvitauti ollut maassa jo palstan entisen omistajan aikaan. Tuolla alalla kun oli valtoimenaan perennoja, mikä oli mielestäni vähän kummallinen paikka niille ja siksi siirsinkin kukkapenkit muualle. Mutta olisivatko ne olleet siinä syystä? Me istutimme alalle ensimmäisenä palstavuotenamme sipulia, mutta kas kun sattumalta juuri sipuli on yksi niistä harvoista kasveista, joille rhizoctonia-sieni ei aiheuta ongelmia.

Ratkaisuksi taudin kestäviä marjapensaita ja ruukkupuutarha

Kun alkujärkytyksestä oli toivuttu, aloimme miettiä, mitä alueelle sitten voisi istuttaa tulevina vuosina. Sipulin lisäksi kun ei ole kovin paljoa vaihtoehtoja, joille maassa lymyävä kasvitauti ei olisi haitallinen. Lista on lyhyt: sipuli, purjo, pellava, kumina, herukat, vadelma ja karviainen. Yksivuotisilla ei kovin hyvää viljelykiertoa tai sekaviljelyä saisi aikaan, etenkään kun ei ole aikomuksena valmistaa pellavasta patalappuun riittävää kangasta. Kuminaa voisi kyllä laittaa eräänlaiseksi maanpeittokasviksi, se kun sanotaan parantavan maan humusta, sitovan maaperään typpeä ja edistävän mikrobien toimintaa maassa.

Onni tässä kaikessa oli, että useampi marjapensas ei ole maassa lymyävästä sienestä moksiskaan. Niinpä puoliso istutti alueelle jo syksyllä kaksi mustaherukkapensasta; mahtavan kokoisia ja makoisia marjoja tekevää Pohjanjättiä, jota olemme toisaalle palstalle aikaisemmin jo istuttaneet. Syysistutus osoittautui hyväksi tavaksi, ja syksyn lempeässä auringossa ja sateisissa säissä pensaat juurtuivat hyvin ja nyt ensimmäisen kesän kynnyksellä näyttävät siltä kuin olisivat olleet palstalla jo ainakin vuoden.

Loppuosaan viime vuoden porkkanapenkkiä laitamme nyt ainakin tänä vuonna ruukkupuutarhan, jossa tulee kasvamaan ruusupapua, kesäkukkia, avomaakurkkua ja ehkä tomaattiakin. Syksyllä maahan kuopuksen kanssa jemmaamani skillan, eli idänliljan, sipulit nousivat kukkimaan ensimmäisenä keväällä, joten syksyllä tykitän maan täyteen sipulikukkia.

Kasvitautia levittävän maan päälle jättimäinen kasvulaatikko

Varmuuden vuoksi rakensimme entisen porkkanapenkin viereen jättimäisen kasvulavan. Varmuutta tuonkin maaosan tautisuudesta ei ole, mutta vahva epäilys kyllä. Siinä kun kasvoi viime vuonna herneitä. Ne nousivat maasta upeasti, alkoivat kukkia ja tekivät jo ensimmäisiä palkojakin. Sitten yhtäkkiä kaikki lehdet kupristuivat ja kellastuivat. Ajattelin, että hernepenkin kasteluväli lipsahti liian pitkäksi, mutta hyvin todennäköistä on, että sieni teki tuhojaan myös niille.

Niinpä eristimme maan muovilla – mikä teki kipeää kaikkien niiden ympäri palstamaata repimieni muovien jälkeen – ja puoliso rakensi puretun terassimme käyttökelpoisimmista jämälaudoista palstalle jättimäisen kasvulaatikon. Sen sisukset rakensimme samaan tapaan kuin toisaalle palstalle perustamani kohopenkin, mitä nyt tämä tosiaan rakentui muovin päälle.

Jättimäisen kasvulaatikon pohjalle tuli paljon risusavotan risuja, monta säkillistä merenrannan tarjoamaa järviruokoa, puutarhajätekompostorin uumenista kaivettua multaa, vähän lisää järviruokoa, ostettua puutarhamultaa, biojätekompostorin katemultaa ja päälle vielä lisää järviruokoa.

Kasvulaatiikko on valtavan mehevän muheva ja lämmin paikka kasveille kasvaa. Loota saikin ensimmäiset asukkaansa jo: lehtikaalit ja minikasvihuoneen alla paistattelevat tomaatit. Edellisvuoden porkkanapenkkiin istutetut herukatkin kukkivat jo, ja ruukkupuutarhan ensimmäiset kasvit, ruusupavut, kiemurtelevat verkkoaitaa pitkin korkeuksiin.

Harmitus alkaa muuttua toiveikkaaksi iloksi.

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Siihen minä heidät sain juuri ja juuri houkuteltua laittamaan muutaman siemenen kotipihan kasvulaatikon multaan. Sitten taas juostiin toisaalla pihalla leikkivien kaverien luokse. Tässä tajuaa ajan kuluneen kolmen vuoden takaiseen arkikuvasarjaan. Puhumattakaan kuuden vuoden takaisesta.

Sellaisia luontevia arkikuvatilanteita, kun ollaan koko kolmikko samoissa puuhissa ja ihan kiinni toisissamme, on nykyään enää vähän. Tai ne ovat niin ohikiitäviä, että ei siinä ehdi kameraa edes miettiä. Nykyään pitää vähän maanitella kuvaan, muistuttaa, että he tahtoivat monen varmistelun jälkeen itsekin lähteä tähän projektiin taas. Ja niin he pyöräyttävät silmiään, juoksevat hetkeksi rinnalle vain sännätäkseen sitten taas muualle.

Ja minä, joka vielä kolme vuotta sitten kaipasin kuollakseni tilaa ympärilleni, huomaankin yhtäkkiä kaipaavani lapsia syliini.

On samaan aikaan haikeaa ja niin tolkuttoman ihanaa, että elämä on nyt tätä. Voidaan touhuilla samassa kodissa, pihassa, mökkimetsässä. Olla lähellä, mutta silti omissa puuhissamme. Meillä on meidän yhteinen perhe-elämä, mutta jokaisella myös omat elämät sen rinnalla. En enää ole aikoihin tiennyt kaikkea, mitä lapsieni elämässä tapahtuu. Alkuun se kauhistutti, kunnes tajusin päästää irti. Näin sen kuuluu mennäkin.

Minä olen täällä aina heitä varten, mutta he eivät minua varten.

Silti huomaan sentimentaalisena muistelevani niitä hetkiä, kun yhdessä on hoivailtu pieniä laatikkoviljelmiämme ympäri kaupunkia. Silloin aikana ennen palstaa. Silloin kun kurahousut vielä laitettiin jalkaan ja pienien omien kastelukannujen kanssa kuljettiin hurjan tärkeinä ja tomerina. Missä lie ne kannut nyt edes ovat, muissa leikeissä sinne ja tänne kulkeutuneet.

Kyllä minä heistä yhä usein saan seuraa viljelypuuhiin, nykyään heistä on jo ihan oikeasti apuakin. He kastelevat, keräävät katetta ja leikkaavat heinää. Mutta yhä useammin saan puuhailla viljelmillä yksinäni. Eli juuri siten, mikä oli suurin haaveeni, yhä on. Nautin, että saan tehdä itsekseni, huoletta ja keskeytyksettä. Ja samalla haikailen niiden aikojen perään, kun pienet sormet kävivät napsimassa mansikat ennen kuin ne ehtivät edes kypsyä, kukat revittiin irti ja siemeniä kylvettiin yhden sijasta niin paljon kuin taaperon kouraan mahtuu.

Olen alkanut uhkaavasti siirtyä niiden vanhempien seuraan, joilla aika on kullannut muistot. Vielä sentään tajuan itse liukumiseni kohti unohdusta ja pilvipoutaisia muistoja, joten rajaa ei ole täysin ylitetty.

Niin ja ne siemenet. Minä kylvin loput siemenet itse viljelylaatikkoon. Rukolaa ja romaansalaattia, laatikossa talvehtineiden kahden erilaisen mintun joukkoon. Viime kesän viimeiset mintut nautittiin teenä pari kuukautta sitten. Lapsetkin halusivat omat kupillisensa, ihan vain koska minttu oli itse kasvatettu.