Juna lipuu keinahdellen mäntymetsän uumenista peltomaisemaan. Toukokuun hentoinen oras pelloilla on vielä lyhyttä, mutta vihreä väri on röyhkeän kirkas ruskeaa peltoa vasten. Peltojen keskellä nököttävät punamultaiset ja säiden harmaannuttavat ladot näyttävät siltä kuin jättiläinen olisi pelannut jatsia ja nopat olisivat levinneet heiton jälkeen miten sattuu.

Pohjanmaa levittäytyy ympärille alavana, niin tuttuna. Ja ensimmäistä kertaa koskaan tämän maiseman edessä jokin sisälläni liikahtaa. Vähän vinoon vai takaisin suoraksi, en ole varma. Mutta lakeus sykähdyttää, saa sydämen lyömään voimakkaammin.

Ihan kuin sisälläni kiemurtelevat juuret rasahtelisivat tuntiessaan tutun ympäristön. Sen, missä oli vaikea hengittää, olla minä, ja josta en silti pääse koskaan eroon. Ja mitä kauemmin juuria on venyttänyt muualle, sitä vähemmän on tarve irrottaa ne kokonaan.

Olimme käymässä Pohjanmaalla pitkän viikonlopun verran. Edelliskerrasta oli lähes vuosi. Vuodenkierto oli ehtinyt välissä kiertää ympyrän, oli itketty pettymystä ja ikävää. Junalippuja siirrettiin niin monet kerrat, että en varmaksi enää muista. Viisi-kuusi kirvelevää pettymystä, lopulta enää vain olankohautusta ja huokausta.

Ensimmäistä kertaa en päässyt sinne, mistä oli niin kamala kiire aikoinaan pois. Ja kai siksi ensimmäistä kertaa aavistin kunnolla, miten merkityksellinen Pohjanmaa minulle on. Vasta sitten tuntee ikävän, kun ei voi itse valita olevansa poissa.

Vaikka tunnen oloni kotoisimmaksi meren äärellä, suolaisissa pärskeissä ja sileillä rantakalliolla, todellisuudessa dna:ni on muotoutunut Kyrönjoen varrella vuosisatojen ajan. Olen koottu joen keväisestä ryskeestä jäiden lähtiessä ja uoman tulviessa, pohjamutaan lujasti kiinnittyneistä ulpukoista ja rannoilla villinä hulmuavista niityistä.

Koti on Helsingissä, minä ja minulle hyvä elämä. Vaikka yritän opetella olemaan vähemmän ehdoton, edes ohikulkeva ajatus Pohjanmaalle paluusta tuntuu todella kaukaiselta. Mutta se ei poista sitä, että niissä maisemissa kasvoin minuksi. Raakileeksi minusta, mutta silti. Vaikka koti on muulla, juuret ovat aina Pohjanmaalla.

Kuluneen vuoden ajan oli jo hetkiä, kun luulin siteiden noihin maisemiin katkeavan ainakin osittain. Piti olla aika lailla varmaa, että en koskaan ehtinyt hyvästellä lapsuuskotiani.

Vaikka muuta toivoin, sain nytkin pedata vanhat karvislakanani vanhan huoneeni kerrossänkyyn, käyskennellä tuttuja pellonlaitoja ja seistä porraspäässä aamuauringon lämmittäessä tutusti kuin lapsuuskesinä. Mikään muu ei ole tuntunut kuluneena vuonna olevan varmaa kuin jylläävä kulkutauti.

Viikonlopun aikana kaivoimme maasta perennoja viemisiksi Helsinkiin. Lapsuuskotini puutarhasta, josta äitini ehti jo muutamia planttuja lähettää postilla. Ja toisaalla villiintyneestä puutarhasta, joka joskus oli mummilani, mutta jossa en ollut käynyt yli 20 vuoteen. Kuluneista vuosista huolimatta jokainen syreenipensas, vaahteran oksa ja enää hädin tuskin erottuva polku oli täynnä muistoja, ja mietin, miten eriskummallista ja arvaamatonta elämä on.

Eniten kaivoimme kasviviemisiä rakkaudella hoidetusta puutarhasta, josta tuli toinen mummilani kun olin jo aikuinen ja asuin muualla. Ehkä siksi koskaan ehtinyt luomaan sinne sellaisia mummilamuistoja, kuten mummilaan, jonka ullakolla peltikaton alla luin äitini vanhoja romaaneja ja jonka maisemaan mieleni palaa heti haistaessani navetan ja kuivatun heinän. Se uudempi mummilakin on nyt välitilassa, odottaen mitä tuleman pitääpi, piha kukkien niin komeana, että ulospäin ei uskoisi, että sisätiloissa on jo alkanut kaikua.

Jotenkin niin kummallista ja haikeaa kaikki, vaikka samalla selvää. Aika ei pysähdy, elämä kulkee eteenpäin, sukupolvet vaihtuvat.

Nyt istun taas junassa, lähdönhaikeus alkaa muuttua kotiinpaluun iloksi, kuten sillä tapana on. Mukanamme on kolme jättisäkillistä kasveja, joiden juuret on kaivettu Pohjanmaan mullista. Olen varma, että niillä voimakkailla juurillaan ne kukoistavat Helsingissä. Ihan kuten minäkin.

Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Sinä maanantaina neljän päivän viikonloppu tuntui levänneenä olona; raukeutena ja rauhana mielessä. Kun lapset aloittivat majan rakentamisen keskellä olohuonetta, en joutunut purra hampaitani yhteen vähääkään. Sen sijaan ehdotin, josko syötäisiin päivällisen jälkeen mehujätskit majassa.

Majat ovat äitiyteni kipupiste, yksi niistä monista. Haaveissani olisin rento boheemimutsi, joka rakentelisi yhdessä lastensa kanssa huimia moniosaisia majoja. Olisi tunnelmavalot, eri huoneita ja hälläväliä asenne, jos nyt vähän mehua kaatuu majan lattiana olevalle matolle ja majan pohjoissiipi ulottuisi hiekkaa vellovaan eteiseen saakka.

Todellisuudessa joudun hengittää aina muutaman kerran syvään, kun majaa aletaan rakentaa. Eli harva se päivä. Ärsyttää, kun kaikki talouden tuolit ovat rakennelman seininä,  kaikki talouden tyynyt läjänä jossain majan uumenissa ja kulku kodissa mahdotonta, kun kaiken keskelle on rytöläjä, anteeksi, tarkoitan siis maja.

Ja se, että majaan pitää roudata kaikki lastenhuoneen tavarat kyniä ja lukuvalaisimia myöten. Miksi, mikä pointti ja järki? (Harvassa kivassa asiassa on paljon järkeä, tiedetään, mutta arki-iltana kello 18.55 se saattaa päästä unohtumaan.)

Joo, en minä tästä takakireydestäni ylpeä ole, mutta kun on persoonaltaan järjestelmällinen ja harkitseva, tätä se on. Olen vanhemmuudessa joka toinen hetki epämukavuusalueellani. Sen kanssa on oppinut elämään ihan hyvin, mutta persoonallisuuttaan ei voi muuttaa. Sen voi vain hyväksyä ja imeä energiaa kaikesta muusta ihanasta siinä voimia vievän ympärillä.

Siksi olen koittanut pehmittää suhtautumistani majoihin ja mahdollistaa melkein yhtä hienot majat kuin boheemimutsin lapsilla olisi. Olen hamstrannut kirpputoreilta kauniita vilttejä yli tarpeen, ihan vain sen takia, että olisi paljon majanrakennusmateriaalia. Takakireä mutsi kun kieltää sänkyjen täkkien ja tyynyjen käytön majarakennelmissa.

Olenpa ostanut myös ne pattereilla toimivat tunnelmavalot, jotta ei tarvitsisi roudata majaan lukuvaloja ja tehdä akuuttia hammastenkiristelyä aiheuttavia johtoviritelmiä. Olen neuvonut parhaat majanrakennusniksini ja kannan majaan Aku Ankkoja, sillä muistan kyllä, miten kivaa majoissa oli lukea.

Ja kun alla on tarpeeksi lepoa, olen haavekuvieni äitihahmo. Sellainen, joka änkeää itsensä myös majaan mehujätskit tuomisinaan ja saa jutuillaan lapset kujertamaan naurua. Eikä se äitihahmo kuin kerran naamaansa irvistäen houkaise, kun tahmaista ja mustaa mehujätskiä tietenkin valuu myös hänen tarkoin varjelemalleen pellavaiselle joogabolsterille.