Palstan talvilevolle laitosta on nyt hivenen reilu kuukausi, ja nyt näemmä jaksaa taas vähän ajatella kaupunkiviljelyasioita (ei vielä sentään tehdä). Yllättävän lyhyen palautumiskauden se vaati; lokakuun lopussa olin vielä totaalisen valmista kauraa ja retikkaa laittamaan puutarhahanskat naulaan. No mutta, nyt pienen lepotauon jälkeen on aika katsella kautta taaksepäin ja siitä sitten hiljalleen alkaa suunnitella tulevaa.

Ensimmäisenä palataan menneen palstakauden uutuuskokeiluun. Joka vuosi pitää kokeilla jotain uutta, ja tänä vuonna eksoottisin kokeilu oli inkivääri. Sato oli olematon, mutta kokeilu oli niin hauska ja vaivaton, että enköhän törkkää inkiväärit kasvamaan myös ensi vuonna.

”Tuore” ja tuore inkivääri

Innostuin inkiväärin kasvatuksesta luettuani Viherpiha-lehdestä sen olevan mahdollista myös Suomessa, ihan avomaalla. Ei välttämättä satoisaa, mutta mahdollista kuitenkin.

Ruokakaupoissa myytävät inkiväärijuurakot eivät ole tuoreita, vaan niihin on ehtinyt varastoinnin ja kuljetusten aikana kehittyä sitkeä kuori. Kuulemma kaupan ”tuoreet” inkiväärit saattavat olla jopa vuoden vanhoja. Ei siinä, tykkään niidenkin mausta paljon, mutta ajatus ihan tuoreesta ja vielä itse kasvatetusta inkivääristä kutkutteli.

Ruokakaupan inkivääriä ei saa laittaa kasvamaan puutarhaan

Omat siemenjuurakkoni tilasin kevättalvella Exotic gardenista, mutta myöhemmin keväällä huomasin samaisia juurakoita myynnissä myös lähipuutarhallani, Puutarhanikkareilla.

Kaupasta ruokakäyttöön ostetut inkiväärijuurakot ovat sinällään sama asia, mutta avomaalle ei saa istuttaa kuin siemenkäyttöön tarkoitettua inkiväärijuurakkoa. Tämä siksi, ettei ruokakaupan inkiväärin mukana vahingossa tule vieneeksi vierasperäisiä tuholaisia omalle kasvimaalle ja siitä luontoon.

Sisällä kotona ruokakaupan juurakoita voi käyttää vaikka ruukkukasvatukseen – aika kiva idea saada kasvatuksenriemua näin sydäntalveenkin. Inkivääri tarvitsee niin paljon valoa, että kasvivalo saattaa kuitenkin olla tarpeen.

Inkiväärin kasvukausi on pitkä – esikasvatus sisällä auttaa alkuun

Inkiväärin kasvukausi on noin viisi kuukautta, mikä on pitkä aika, etenkin Suomen kesässä. Siksi inkivääriä kannattaa houkutella aloittamaan kasvunsa vähän etukenossa ennen kesää, esikasvattamalla.

Teki miten teki, inkiväärijuurakkoa kannattaa herätellä ennen sen istuttamista, etenkin jos niissä ei ole vielä näkyvissä pulleita silmujen alkuja. Useammasta ohjeesta luin, että muutaman tunnin liotus vedessä ennen istutusta riittää. Itse kuitenkin tein, kuten inkiväärien mukana tullessa ohjeessa kehotettiin, ja laitoin juurakot valoisalle paikalle ottamaan auringosta potkua kasvuun.

Pidin juurakoita muutaman viikon ikkunalaudalla talouspaperilla vuoratun astian päällä. Sen verran ohjeita varioin, että suihkuttelin juurakoita vedellä, siinä samassa kuin muitakin ikkunalaudan esikasvatettavia.

Kun juurakoiden silmut ovat pullistuneet, ne voi istuttaa ruukkuun niin että 1/3 juurakosta jää mullan pinnalle näkyviin. Sen jälkeen juurakoita hoidetaan kuin mitä tahansa muuta esikasvatettavaa; pidetään multa kosteana, aletaan lannoittaa varovaisesti ensimmäisten lehtien ilmestyttyä ja ilmojen lämmittyä karaistaan taimia viemällä niitä ulos päiväsaikaan.

Itse kuitenkin istutin juurakot suoraan ulos. En enää muista, miksi päätin niin. Luultavasti koska jokainen ikkunanpieli oli jo valmiiksi täynnä taimipottia ja ruukkua.

Inkiväärin istutus suoraan avomaalle puutarhaan

Istutin esipullistetut inkiväärijuurakot palstalle 11. kesäkuuta. Aurinkoisella paikalla olevaan isoon kasvulaatikkoon istutin samaan aikaan myös esikasvatetun maissin ja ruusupavun. Kylmän alkukesän takia herkimpien kasvien istutukset jäivät kauhean myöhäiseksi, mikä aiheutti kaikenlaista harmitusta ja päänvaivaa.

Näin jälkiviisaana sanoisin, että inkiväärin olisi tietenkin voinut istuttaa jo aikaisemmin, vaikka yölämpötilat kävivät alle viidessäkin asteessa. Koska inkivääreissä ei kasvanut vielä mitään vihreää, olisivat juurakot saaneet olla maan alla suojassa aloittelemassa kasvukautta.

No, nyt kuitenkin tein niin, että paloittelin juurakoita ihan vain muutamasta kohdasta varovasti puukolla ja sujautin ne noin 10 senttimetrin syvyyteen maahan.

Ensimmäiset versot ilmestyivät vasta noin kolmen-neljän viikon kuluttua. Inkivääri nousi kasvikolmikosta kaikista hitaimmin ja jäikin kirjaimellisesti kasvulaatikon muiden asukkaiden varjoon. Alkukesästä olin varma, että satoa ei tulla saamaan yhtään, jossain vaiheessa unohdin koko inkiväärit, kun muuta kasvit kasvoivat pitkin ja poikin niiden ympärillä.

Mitään erityiskohtelua ne eivät siis saaneet, vaan kastelua siinä kuin muutkin ja lannoitteita kompostista viherkatteeseen.

Inkiväärin sadonkorjuu lokakuussa

Nostin inkiväärit ylös 8. lokakuuta. Luulin olevani myöhässä sadonkorjuun kanssa, mutta olinkin vahingossa kädet mullassa ihan oikeaan aikaan: avomaalla kasvaneen inkiväärin voi korjata lokakuun alussa. En sitten tiedä, kasvaako se loppuviikkojen viileydessä enää yhtään, mutta eipä se huonoksikaan ollut mennyt.

Muiden kasvien varjostamasta kasvupaikasta huolimatta puolimetristen, bambumaisten kasvustojen päistä mullan alta löytyi satoa! Inkivääristä syötävää ovat sen maanalaiset osat, maajuuret, eli ne, joita tässä tekstissä kutsun juurakoiksi.

Inkiväärijuurakoiden luvataan tuplaavan kokonsa kesän aikana. Ihan siihen eivät meidän palstan inkivääriviljelmät yltäneet, mutta kiva sato silti. Leikkasin inkivääreistä lehtiosat irti, pesin ne ja kuivasin ilmavasti kotona.

Maku on just niin hyvä kuin osasin kuvitella, pirteämpi ja vahvempi kuin kaupan inkivääreissä, eikä siinä ole kellarivivahdetta kuten kaupan juurakoissa niin usein. Itse kasvatetun inkiväärin koostumuskin on erilainen, mehuisampi ja rapsakampi. Ja se tuoksu, se ihan hekumoi ilmassa heti kun juurakot nosti mullasta ylös, huhuh!

Ensi vuonna inkiväärit samoista juurakoista

Satoa korjatessa osan inkiväärin juurakoista voi jättää maahan jatkamaan kasvamista. Ennen yöpakkasia kasvit kuitenkin pitää siirtää sisään, mikä onnistunee kätevästi, jos kasvattaa inkivääriä ruukuissa.

Itse nostin kaiken kerralla ja olin vähän ihmeissäni, mitä tehdä siemenjuurakoille. Ne näyttivät vielä ihan hyviltä ja päteviltä, vain yksi oli pehmentynyt. En kuitenkaan löytänyt tietoa, voisiko niitä samaisia käyttää vielä ensi vuonnakin.

Joka tapauksessa pesin sekä kuivasin vanhat siemenjuurakot ja laitoin daaliajuurakoiden kanssa kylmäkellariin talvehtimaan. Katsotaan, miltä ne näyttävät tuossa maaliskuun tietämillä, kun esikasvatukset taas kunnolla pyörähtävät käyntiin.  

Uuden sadon juurakot ovat niin pieniä, että en tiedä, lähtisikö niistä jotain kasvamaan, ehkä. Pitää muistaa laittaa niistä muutama nykerö sivuun istutuskokeiluja varten. Olisi ihanaa, jos onnistuttaisiin olemaan inkiväärin kanssa sen verran omavaraisia, että uusia istutusjuurakoita ei enää tarvitse ostaa.

Hotellimajoitus saatu

On ollut rakkaudesta pörhöinen juhlaviikko. Meillä tuli puolison kanssa täyteen 25 yhteistä vuotta ja viisi vuotta avioparina.

Seurustelun vuosipäivää vietimme Porvoossa, jonka marraskuinen alkuviikon hiljaisuus oli mitä ihanin parisuhdereissulle. Kuljimme pientä kolmiota vanhan kaupungin kujilla: Runo-hotelli, kahvilat, ravintolat. Oli lempeät puitteet, ja tutun kaupungin ollessa kyseessä, ei mitään muuta erityistä nähtävää ja koettavaa kuin toinen siinä vieressä.

Olen huono juhlimaan itseäni, mutta meitä minä ja me totta vie osataan juhlia. Viime vuosina olen ymmärtänyt, että parempi niin päin; jos ei nyt ihan kaikkea ehdi juhlistaa pieteetillä, juuri ihmissuhteet ovat ne, joita kannattaa juhlia.

Se, että minä synnyin, ei sinällään ole minun ansiotani mitenkään, joten vaikka omat nelikymppisetkin jäivät juhlistamatta, ei se haittaa. (Vaikka ylipäätään elossa oleminen toki – saati sitten sen valitseminen – on juhlanpaikka sekin). Parisuhteet ja muut itse luodut sekä valitut ihmissuhteet, kuten ystävyyssuhteet, eivät täyttäisi vuosia, ellei niiden syntymiseksi ja ylläpitämiseksi tee asioita, näe vaivaakin.

Me olemme olleet yhdessä neljännesvuosisadan, ihan käsittämättömän määrän vuosia. Siinä olisi jo itsessään syytä juhlaan. Mutta etenkin viimeksi kuluneen vuoden-puolentoista takia, nyt on ollut syytä juhlistaa meitä.

Me olemme tässä, vaikka olisi voinut käydä toisinkin.

On ollut kamalia kuukausia, repiviä viikkoja, hengähdyksen antavia suvantoja siellä väleissä. Oliko osansa omalla neljänkympinkriisilläni? Todennäköisesti. Entä yksilöterapiassa alkaneella myllytyksellä, joka oman pääni sisältä laajeni ravisuttamaan kaikkea ympärilläni? Varmasti. Joku voisi arvella, että klassinen ”lapset kasvoivat ja yhtäkkiä me huomasimme, että emme enää tunne toisiamme” -tilanne, mutta ei se ole ollut sitä. Oikeastaan päinvastoin.

Me olemme halunneet ja kyenneet järjestämään kahdenkeskistä aikaa lähes kaikki nämä vuodet lapsiperheellistyttyämme. Nytkin menneiden kuukausien ajan kahdestaan oli pääsääntöisesti hyvä. Meitä yhdistävä kuumaliima löysi lämpölähteensä aina kahdestaan. Enemmänkin perhearki, se, jonka jakamisessa ja elämisessä olimme aina olleet hyviä, alkoi takuta, hiertää ja ahdistaa. Olin aidon oikeasti, kirkkaan selkeästi varma, että olisi kaikille parempi, jos muuttaisin yksinäni jonnekin saareen.

Ja sitten päälle tuli se, mitä lopulta totuin vastaamaan kuulumisia kyseleville ihmisille, kun en halunnut valehdellakaan, mutta en myöskään läväyttää kaikkea esiin: kaikenlaista.

On kai suorastaan ihme, että ensimmäinen kunnon kriisi teinirakkaustarinassamme tuli vasta nyt. En todellakaan tahtoisi samaan myllyyn enää uudestaan, mutta nyt orastavan uuden alussa osaan olla jo hivenen kiitollinenkin siitä kaikesta itkemisestä, voimat vieneestä puhumisesta ja sisuskaluja mukiloivasta epämääräisestä mutta tykyttävästä kivusta. Siitä, että haimme ja saimme apua parineuvonnasta.

Kaiken keskellä ymmärsin hämmästyttävän kirkkaasti sen, että hän on elämäni rakkaus. Kävi miten kävi.

En usko yhteen oikeaan, sehän on ajatuksenakin aivan hirvittävän lukitseva ja tuurin varaan laskeva. Tiedän, että me molemmat voisimme rakastaa ja tulla rakastetuksi toisaallakin. Mutta silti tiedän, että tällaista ei yhteen ihmiselämään toista mahdu. Vaikka eroaisimme, vaikka sydämen volteille heittävä ritisevä sähkö väliltämme hiipuisi, vaikka rakastuisin hänen jälkeensä kahdesti tai viidesti, hän tulee aina olemaan elämäni rakkaus.

Se oli ajatuksena lohdullinen. Siinä hetkessä kaikki oli ihan vitun paskaa ja hirveää, mutta tunsin silti kiitollisuutta, että olen saanut kokea hänet, meidät. Vaikka rakkaus muuttaisi muotoaan ja monilta osin päättyisi, se ei vähentäisi sen siihen asti kestänyttä arvoa.

Nyt ehkä uskallan jo sanoa, että kuluneet pitkät kuukaudet, yhdessä vereslihalla kipuilu, ovat liimanneet meitä tiukemmin yhteen. Ei ahdistavasti, vaan itsenäisinä palasina, jotka silti pujahtavat myös toistensa lomaan entistä pehmeämmin, tiukemmin. Varmemmin.

Vaikka en tahdo luoda mitään vaikeuksien glorifiointia, ehkä lopulta oli hyvä ravistaa totuttua, kyseenalaistaa, pysähtymällä pysähtyä meidän äärellemme.

Olemme kysyneet niin itseltämme kuin toisiltamme sitä samaa kysymystä, jonka esitin hänelle tekstarilla marraskuussa 1998, kun takana oli taas yksi huulet rohtuvaiseksi ja sydämen villiksi saanut ilta: aletaanks oleen? Ollaanko me me, jatkossakin? Tahdommeko me yhä, kuten viisi vuotta sitten vannoimme?

Oleminen ja tahtominen, se on aktiivista valintaa ja tekemistä, joka päivä.

Nyt olo on kuin – anteeksi brutaalihko vertauskuva – oksennustaudin jälkeen. Hämmennystä siitä, että tältäkö tuntuu, kun olo on normaali ja hyvä. Pökkyräistä onnellisuutta siitä, että elämä on ihan vain tavallista. Musta sappineste ei enää happamoita kaikkea ympärillään.

On ihmeellistä huomata, että nyt kun joku kysyy, mitä kuuluu, voi huojentuneen hyvillä mielin ja haparoiden vastata hyvää. Siitäkin huolimatta, että ympäröivän maailman kauheuksien ja murheiden keskellä se tuntuu itsekkään naivilta vastaukselta. Mutta henkilökohtaisesti kuuluu varovaisen hyvää.

En enää kulje kuin heikoilla jäillä, pingottuneena ja hädissä olemisen sekä epävarmuuden uuvuttamana. Opettelen ja alan hiljalleen taas luottamaan, että jää kantaa, kestää, on vahva meidän allamme.

Tuntuu hyvältä, oikealta ja onnekkaalta olla minä, me, meidän perhe. Mikään siitä ei ole itsestään selvää tai itsestäänselvyys.