Joulukuusi tuodaan sisälle vasta jouluaattona. Sitä sääntöä ei kyseenalaisteta, niin on aina ollut. Aluksi näin oli ihan käytännön syistäkin, sillä isäni myi lapsuudessani joulukuusia. Viidentoista vuoden ajan hän sahasi perheemme metsistä kuusia, asetteli ne traktorin peräkärrylle ja körötteli läheiseen kaupunkiin.

Muistan, miten hän pakkasi mukaansa termarin sekä kesäkiireiden ajalta lukemattomat Käytännön maamies -lehdet ja puki päälleen siniharmaan haalarin sekä paksut saappaat. Välillä käväisimme muun perheen kanssa myyntipaikalla. Istuin hengitys höyryten traktorinkopissa ja olin niin ylpeä. Meidän isin ansiosta kaupunkilaisetkin saavat havuntuoksuisen jouluntuojan kotiinsa!

Ihailin kauneimpia ja tuuheimpia kuusipuita, mutta tiesin, että sellaista meidän olohuoneemme nurkkaan tuskin tulee. Me kun valitsimme joulukuusemme niistä poloisista yksilöistä, jotka eivät olleet kelvanneet jouluun mennessä kenellekään. Kuusemme olikin yleensä harvaoksainen ja hontelo. Mutta se oli juuri meidän joulukuusemme.

Aattona kuusi kannettiin eteiseen sulamaan, minkä jälkeen se nostettiin paikoilleen. Ensin isäni asetteli kuuseen kynttilät, ihan kuten nykyäänkin. Saattoi mennä tovi, ennen kuin hän oli tyytyväinen asetteluun. Kynttilöiden sommitteluun kuuluva hartaus ja tarkkuus oli hieman hassuakin siihen nähden, että sen jälkeen pienet kuusenkoristelijat päästettiin joulupuun kimppuun ilman sääntöjä, neuvoja tai ohjeita. Kuten kuuluukin. Me ripustimme kuuseen varsinaisten joulukoristeiden lisäksi kaiken mahdollisen irtaimiston, joka oksilla vain pysyi. Yleensä roina keskittyi koristelijoiden rajoittuneen pituuden takia alaoksistoon.

Nykyään isäni ei ole enää moneen vuoteen myynyt joulukuusia, vaan metsästä haetaan aattona vain yksi kuusi. Mielestäni se on aina vähän turhankin tuuhea ja komea. Mä kun tahtoisin antaa jollekin rumalle ja piskuiselle kuuselle tarkoituksen, jota se ei elämässään tule muuten koskaan saamaan.

Tänä jouluna perinteet ja kirjoittamattomat joulusäännöt kipsautetaan ympäri. Vietän joulun ensimmäistä kertaa elämässäni jossain muualla kuin lapsuudenkodissani Pohjanmaalla, jonne matkustin jouluksi silloinkin, kun opiskelin ulkomailla. Tulossa on joulu Helsingissä, omassa kodissa, ihan vain oman pienen perheen kesken. Tämä siksi, että mies on jouluna töissä. Siinä ei ole mitään uutta hänen ammatissaan, jossa jonkun on oltava töissä aina, mutta siinä on, että nykyään meillä on tuo pieni joulutonttu. Tahdomme olla jouluna yhdessä niin paljon kuin töiltä vain voimme.

Ja koska Pohjanmaan joululait eivät täysivaltaisesti Helsingissä pidä, kävimme hakemassa joulukuusen jo perjantaina. Vaikka kuusen hakeminen metsästä ei ollut mahdollista, ajattelin tehdä kuusenhakureissusta silti mahdollisimman tunnelmallisen. Suomalainen metsäkuusi sen on oltava, pakkasen on suurena kuusennoutopäivän paukuttava ja myyntipaikan pitää olla satumaisen kaunis, ajattelin.

Joopajoo. Satumainen kuusenhakureissumme kohdistui lähimarketin lumettomalle pihalle. Eivätkä suomalaiset kuuset olleet metsäkuusia, vaan kasvatettuja. Mutta kun paljastui, että myyjä on toisen polven kuusikauppias, aloin päästä loisteputkivalojen hohteessakin oikeaan tunnelmaan. Jäljellä oli vain yksi ongelma, jota en suostunut nielemään: jokainen puu oli liian kaunis, liian joulukuuseksi kasvatettu. Lopulta kysyin kauppiaalta, mikä on heidän onnettomin ja rumin kuusensa. Myyjä tovin epäilevänä tuumaili kysymystäni, mutta kaivoi sitten nolostellen autonsa takaa kuusen, joka oli kuljetuksessa kärsinyt. Sen toinen puoli oli hiertynyt osittain kaljuksi ja alaoksia oli katkeillut sieltä täältä. Tiesin heti. Siinä se on, sille tahdon antaa arvoisensa tehtävän!

Ja niin kuusi kannettiin kerrostalon ylimmän kerroksen pieneen kaksioon lapsen hihkuessa ja pyöriessä innoissaan. Saunan jälkeen ripustimme oksille peltisiä ja savisia sydämiä, puisia tähtiä ja villalangasta tekemiäni tupsupalloja. Koristeet ehkä kertovat siitä, mitä tältä joululta toivon: levollisuutta, seesteisyyttä ja pysähtymistä. Ehkä ensi jouluna kuusi näyttää enemmän meiltä ja tehdään siihen lapsen kanssa yhdessä sata neonväristä tupsupalloa.

Nyt odotamme innolla, minkälainen joulu Helsingissä tulee olemaan. Mitä te Helsingissä tai ylipäätään kaupungeissa jouluanne viettävät yleensä teette? Varmaan aika samoja juttuja kuin maallakin, luulisin. Itse tahtoisin vain ottaa Helsingin jotenkin mukaan juhlaamme. Lumi-iloittelu on nyt unohdettava, mutta ehkä nautin siitä, mikä juhannuksenakin Helsingissä on kauneinta ja lumoavinta: autio kaupunki. Ehkä käydään kävelemässä tyhjällä Aleksilla jouluvalojen loisteessa ja katsomassa Stockmannin jouluikkuna ilman ryysistä. Pitävätkö jotkut kahvilat tai ravintolat oviaan auki jouluna? Sellaisessakin voisi olla kiva piipahtaa tunnelmoimassa.

Yksi asia pysyy kuitenkin samana. Se on joulukuusi. Yhä edelleen se on valoineen niin kaunis, että yöllä herätessäni mun tekisi mieli nousta ylös ja hiipiä olohuoneeseen vain tarkistamaan, onhan kuusi siellä yhä. Ihan kuten tein lapsuudessakin.

Jaa