Olin kuitenkin huomannut esikoisen ennenaikaisen syntymän ja hankalan vauvavuoden jälkeen, että mielikuvavauvalla oli suuri merkitys siihen, miten nopeasti eläimellinen rakkaus vauvaa kohtaan muuttui äidilliseksi rakkaudeksi. Olin kuvitellut kohdussani kasvavan esikoisen tummatukkaiseksi merenneitotytöksi, ja sellainen sieltä syntyikin. Tajusin, että jos vauva olisi ollut ihan erilainen kuin mielikuvissani, yhteyden löytäminen lapseen kaiken alkuhässäkän ja oman äitiyskasvukipuilun ohessa olisi voinut olla vielä hankalampaa.
Silti jännitin asian kysymistä rakenneultrassa. Sukupuolen selvittämien kun ei tietenkään ole ultran päätarkoitus, ja pidin kysymystä vähän turhamaisena. Koska eihän sillä sukupuolella tietenkään mitään merkitystä olisi, emmekä edes harrasta mitään värikoodausta lasten vaatteiden suhteen. Koin kuitenkin merkitykselliseksi, että saisin tietää vauvasta jotain niin konkreettista kuin sukupuoli. Koin, että sen tiedon avulla vauva tulisi yhä tutummaksi.
Loppujen lopuksi meidän ei miehen kanssa tarvinnut ottaa itse kysymystä esille, kun rakenneultrassa lääkäri ehdotti, josko tahdomme tietää sukupuolen. Vilkaisimme vielä miehen kanssa toisiamme ja sitten nyökkäsimme: anna tulla vain. Kun lääkäri sitten kertoi kohdussani kasvavasta pojasta, tunnekuohu löi aaltona kropan läpi. Katsoimme miehen kanssa toisiamme ja kikattelimme kyyneleet silmissä kuin teinit.
Tuntui kivalta, että saisimme elämäämme molemmat, tyttären ja pojan. Kävimme ultran jälkeen jäätelöllä ja soittelimme uutisesta vanhemmillemme. Olimme suorastaan riehakkaina tiedosta. Sen lisäksi, että me olemme saaneet tyttären, me saisimme vielä pojankin! Tuntui jotenkin turvalliselta saada varmuus tuntemuksilleen, sillä olin kokenut vauvan pojaksi, vaaleatukkaiseksi, pallopäiseksi ja söpöksi pojaksi. Alkuihmetyksen jälkeen tieto vauvan sukupuolesta laittoi kuitenkin isot pyörät pyörimään päässäni.
Tajusin, että vaikka olin tuntenut vauvan vaaleaksi pojaksi, olin silti ajatellut odottavani Minime kakkosta, ihan samanlaista vauvaa kuin esikoinenkin. Vasta sukupuolen selviäminen sai mut tajuamaan, että sisälläni oleva vauva on ihan oma persoonansa, oma tyyppinsä. Jouduin työstämään kauan ajatusta siitä, että kohdussani ei kasvakaan esikoiseni, vaan siellä onkin joku ihan vieras tyyppi. Kunnon raskausskitsoilijan oirein panikoin, mitä jos en rakastakaan sitä toista vauvaa yhtä paljon kuin esikoistani. Mitä jos vauva onkin niin vieras, että en rakasta sitä yhtään?
Huomasin yllätyksekseni myös kipuilevani tyttären menetystä. Siis tyttären, jota kohdussani ei koskaan ollut kasvanutkaan. Vaikka sukupuolella ei ollut ja ole mitään merkitystä, yhtäkkiä huomasin, että jollain kummallisella tavalla sillä olikin. Luultavasti olisin kipuillut myös olemattoman pojan menetystä, jos vauvan sukupuoleksi olisikin selvinnyt tyttö.
Itkin ihan käsittämättömän typeriä asioita, kuten sitä, että enää meille ei koskaan tule tyttöä, joka voisi käyttää esikoiselle tekemiäni hörselömekkoja. Ajatus käyttämättömistä mekoista ullakolla teki yllättävän kipeää. Jotenkin koin menettäneeni yhden tyttären, jonka kanssa tehdä tyttöjen juttuja. Vaikka en totta puhuen ihan tiedä, mitä nämä sellaiset maagiset tyttöjen jutut ovat, joita ei voisi pojankin kanssa tehdä.
Tajusin myös surevani sitä, että esikoinen ei koskaan tule saamaan pikkusiskoa. Itselläni on pikkuveli ja kaksi pikkusiskoa, joista vanhimman pikkusiskon kanssa meillä on ikäeroa kolme vuotta. Kun kerroin hänelle odottavani kuopusta, sanoin myös, että yksi suuri syy uskaltautua kakkoskierrokselle oli saada tarjota lapsille jotain samanlaista kuin meilläkin on ollut. Sisarussuhde, jossa sisko on PMMP:n sanojen mukaisesti minun paskapäinen paras kaveri. Se, joka on työnnetty maitokärryillä nokkospuskaan, mutta jota on aina puolustanut ja aina rakastanut ehdoitta. En olisi minä, jos en olisi saanut kasvaa yhdessä suht pienellä ikäerolla syntyneen siskon kanssa. Ja nyt Minime ei tulisikaan saamaan sitä samaa.
Onneksi juttelin asiasta ystävieni kanssa, joilla on pienellä ikäerolla syntyneet pikkuveljet. He kertoivat tarinoita omasta lapsuudestaan, teini-ikästään ja nykyelostaan muutamaa vuotta nuorempien pikkuveljien kanssa. He saivat mut ymmärtämään, mikä rikkaus se on. Se on jotain, mitä minä en ole saanut kokea, mutta tyttäreni ja poikani nyt saavat.
Kun kuopus sitten seuraavana syksynä syntyi, hän oli juuri sellainen kun olin kuvitellut: vaaleahiuksinen, pallopäinen ja söpö poika. Hän on ihan totaalisen erilainen persoona kuin siskonsa. Hänen ja Minimen sisarussuhde tuntuu jo nyt olevan mielettömän tiivis ja vahva. Ja se kaivo, josta rakkautta ammennetaan, on kai pohjaton. Rakkautta kyllä riittää heille molemmille, tyttärelle ja pojalle.
Se turhamainen kysymys sukupuolesta rakenneultran yhteydessä olikin todella tärkeä. Sain kipuilla ja selvittää vauvan sukupuoleen liittyvät ajatukset, odotukset ja alitajuiset toiveeni sekä mietteeni jo raskausaikana. Vauvan synnyttyä sain keskittyä rakastamaan molempia lapsiani heti juuri sellaisina kuin he ovat.
Tää on musta ehkä kauneimmin ja parhaiten kirjoitettu perustelu siitä, miksi sukupuolen tietäminen voikin olla ihan hurjan tärkeetä.
Blogeissa parasta on ehkä juuri se, miten saa uusia näkökulmia ja oppii ymmärtämään ihan toiselta kantilta. Kiitos.
En olisi ikinä voinut kuvitella, että moisella tiedolla on mitään väliä mihinkään suuntaan. Etenkään itselleni. Kaikkea sitä oppii joka päivä – toisista ja itsestään 🙂
Oih, tätä kirjoitusta olenkin odottanut! Itseäni yhden pojan äitinä kiinnostaisi kuulla myös ajatuksiasi siitä, miten koet olla juuri pojan äiti? En tiennyt lapseni sukupuolta, ja lapsen synnyttyä pyöri päässäni paljon ajatuksia siitä, millaisen naisen mallin pojalleni asetan. Se äiti-tytär suhde kun on meille naisille tuttu, tuntuu tosi hurjalta, että MINÄ olen jollekin miespuoliselle se ”elämän tärkein nainen” (vaikea selittää…).
Et olisi voinut kirjoittaa paremmin! Kävin läpi juuri nuo samat tunteet saadessani tietää esikoispojallemme saapuvasta pikkusiskosta. Suren tavallaan edelleen sitä ettei lapseni saa pikkuveljeä, vaikka samalla olen maailman onnellisin. Skitso on just se sana mitä käyttäisin kuvaamaan näitä fiiliksiä. Ja asiaa läpikäymättömät (tää ei oo mikään sana?!) ystäväni nauroivat ja ihmettelivät mun reaktioita. Oon vieläkin matkalla sinne seesteiseen ”näinhän sen pitikin mennä” -fiilikseen, joka tuli esikoista odottaessa sukupuolen selviämisen jälkeen. Mutta se tulee sieltä, ihan varmasti tulee. Kiitos Hanne tästä, ihan huippua lukea etten oo yksin näiden kelailujeni kanssa!
Tämä oli tosi hyvä.
Minulle tässä oli ehdottomasti mielenkiintoisinta se, että omat lähtökohtasi olivat ilmeisesti nimenomaan sisarussuhdelähtöiset. Kerrot heijastelleesi kokemustasi pikkusiskostasi omaan kasvavaan perheeseen.
Minua kiinnostaakin nyt, että kuinka paljon kävit asiaa läpi vanhempiesi kautta? Vai tarvitsiko sellaisia pohtia ollenkaan? Nousiko sieltä esiin tunteita esim. siitä että pikkuveljesi kasvatus tai kanssakäyminen vanhempiesi kanssa on/oli erilaista kuin teillä siskoilla?
Itse voin siis vain teoriassa kuvitella, että kaltaisessasi tilanteessa tuo olisi suurempi pohdinnan ja kriisin paikka kuin sisarussuhteensa peilaaminen, mutta taidan olla väärässä. Minulla ei ole asiasta kokemusta, mutta olen monesti miettinyt kun joku veljen kanssa lapsuuden kasvanut saa sitten oman lapsen, että kuinka suuria ajatuksia siinä tilanteessa nousee omasta lapsuudesta: poikaa kasvatettiin tavalla X, tyttöä tavalla Z, entä jos tavat olivat kovin erilaiset tai suhde vanhempiin kovin erilainen – miltä tuntuu vaikka saada tytär jos lapsuuden perheessä pojat ovat saaneet luistaa kotitöistä, ja vain poika on otettu mukaan isän kalareissuille jne. Nouseeko näistä isoja kriisejä ajatuksiin?
Olen Liinan kanssa samaa mieltä. Sukupuolen tietäminen voi olla hurjan tärkeää, koska … no, sinä sen sanoit tosi hyvin.
Kaislakerttu
Pitääkin laittaa tämä mietintämyssyyn, josko ihan oman postauksen saisi aikaan. Sillä onhan se tosiaan aika kreisiä olla pojan äiti. Mä tiedän noin suurin piirtein, mitä esimerkiksi teini-issä on tulossa tytöillä, mutta miten niistä kaikista asioista keskustella pojan kanssa. Jännää.
Mullekin on kiva tietää, että en ole ainut, joka on tällaisia asioita miettinyt. Ihan varmasti se seesteisyys sinulle sieltä tulee! Mä olen onnellinen, että tajusin kysyä rakenneultrassa sen turhamaisen kysymyksen.
Ihanan suoraan kerrot aiheesta josta yleensä pyritään vaikenemaan. Lapsia on vaan rakastettava ehdoitta ja oltava kiitollisia ja onnellisia kun niitä saa eikä varsinkaan toivotun lapsen saamiseen saisi liittyä ahdistusta ja pelkoja. Itse pyrin rikkomaan tätä sääntöä sanomalla jo raskausaikana sukupuiolitoivetta kyseltäessä että ihan sama kunhan poika on terve. Tämä siksi että olen aina tullut poikalasten kanssa paremmin juttuun. No tyttöhän meille tupsahti ja varsin valloittava persoona enkä rakasta häntä yhtään sen vähempää vaikka alkuraskaudessa toiveissa olikin poika. Toki tätä ei lapselle itselleen kannata koskaan kertoa, mutta minusta on ihan ok toivoa jotakin tai surra jonkun menetystä vaikka oikeasti kaikki olisi hyvin ja ihanaa.
Minulla itselläni on pikkuveli ja olen saanut kokea miltä tuntuu olla isosisko veljelle vajaan 3 vuoden ikäerolla. Minusta se on ollut aika ihanan kamalaa. Veljen kanssa ei ole tullut mitään pitkiä mökötysriitoja ja tapellessakin oli kuitenkin säännöt joita molemmat noudattivat. Veljen sai kyllä houkuteltua myös leikkimään kotia kun antoi sen olla lampunhenki, mutta yleensä itsekin olin mieluummin merirosvo. Isosiskona sain ohjailla ja opastaa veljeä elämän alkuun. Ja voi jestas miten fiksu siitä kasvoikin! Itse tunnen olevani ihan tonttu veljen rinnalla, mutta parempaa veljeä en olisi voinut saada. Ne riidat kaikesta typerästä ja se miten adoptoin veljen mielikuvituslohikäärmeen kun veli ei enää välittänyt siitä, se kun veli löi jakkaralla päähän kun olin mukamas epäreilu (enkä ollut :P) ja sain kolme tikkiä ja se miten kuitenkin oltiin aina tiimi jos joku oli meidän kanssa eri mieltä tai kävi meitä vastaan. Se suhde oli pomppuinen ja kuoppainen ja molemmat saivat paljon mustelmia, mutta silti suurin osa muistoista on todella onnellisia ja niitä on ihana kerrata läpi veljen kanssa iltamyöhällä vanhempien ihmetellessä mitä kaikkea me olemmekaan heidän tietämättään ehtineet puuhata. Minulla ei ole kokemusta siskoista, mutta oman tulisen luontoni tuntien siskon kanssa olisi ollut paljon pomppuisempaa ja karikkoisempaa. Rauhallisen luonteinen pikkuveli tuntuu ainakin nyt ihan täydelliseltä parilta lapsuuteni leikkeihin.
Olisi ehkä pitänyt postauksessa vähän tarkentaa sisarussuhteitani, koska nyt taisi tulla vähän kuva, että vanhin pikkusiskoni olisi se ykkönen. Vanhin pikkusiskoni on siis minua kolme vuotta nuorempi. Sen jälkeen meni pitkä tovi ennen kuin vanhempani laittoivat tulemaan toisen kahden sarjan. Toiseen pikkusiskooni ikäero on 14 vuotta, pikkuveljeen 18 vuotta. Suhde on siis ikäerojen takia erilainen. Vanhin pikkusisko on se, jonka kanssa ollaan kasvettu yhdessä, kun nuorimmaisille olen ollut enemmänkin juurikin se Isosisko. Olinhan pikkuveljen syntymän aikaan jo muuttanut omillenikin. Nyt tosin vanhemmiten suhde nuorimmaisiinkin alkaa muuttua enemmän tasaveroiseksi, kun he molemmat lähestyvät aikuisuutta.
Itse en onneksi ole joutunut mitään suuria kasvatuskriisejä kokemaan peilatessani omaa tapaani olla vanhempi omien vanhempieni tapaan. Aika paljon saan poimia tapoja suoraan sieltä, mutta monissa asioissa tehdään myös ihan toisin, meidän tapaan. Mutta mitään kipuiluja siitä ei ole noussut esiin. Ainut ehkä se, että satojen kilometrien välimatkojen takia meillä ei ole lastenhoidossa ja kasvatuksessa apuna isovanhempia, kun itselleni omat isovanhempani ovat olleet läsnä jokapäiväisessä elämässä. Sitä liippaavan postauksen kirjoitin muinoin täällä.
Mielenkiintoisia pohdintoja ja hyviä näkökulmia! Me selvitimme esikoisen sukupuolen etukäteen (jotenkin se oli itsestäänselvyys että se halutaan tietää jos se jotenkin sopivasti ultrassa näkyy) ja se konkretisoi odotusta juuri odottamallamme tavalla. Nyt odotamme toista lastamme ja vielä emme tiedä sukupuolta, mutta yhtä itsestäänselvästi sen haluamme tietää jos se ultrassa käy ilmi. Olen miettinyt nyt samanlaisia asioita kuin mitä sinä kirjoitat – eli mitä tarkoittaa se, että poikamme saisi pikkuveljen ja mitä, jos saisi siskon. Jännä, miten moneen asiaan se tuntuu ajatuksissa vaikuttavan! Vaikka paljoltihan kaikki on persoonista kiinni, mutta näin etukäteen ajatellen asialla tuntuu olevan jotenkin suuntaa-antava merkitys.
Itselleni nämä tuntemukset tulivat ihan yllätyksenä, sillä olin ihan oikeasti kuvitellut, että ”ihan sama, kunhan on terve vauva”. Ja näinhän se toki onkin. Mutta koska kaikella todennäköisyydellä lapsilukumme on tässä, joten jouduin kipuilla sitä, että en koskaan enää saa tytärtä. Luultavasti olisin kipuillut myös tilanteen ollessa toisinpäin. Etenkin kun kuitenkin tunsin vauvan pojaksi.
Sitä olen miettinyt, että mitä jos vauva olisikin ollut tyttö. Olisinko itseltäni tietämättä ajatellut koko raskauden, että sieltä tulee Minime kakkonen. Olisi voinut olla suuri shokki, kun vasta syntymän jälkeen olisin tajunnut kunnolla, että vauva on ihan oma tyyppinsä ja persoonansa, vaikka onkin tyttö esikoisen tapaan.
Tuo kuvaelmasi suhteestasi veljeesi kuulostaa tutulta. Suht pienellä ikäerolla syntyneiden sisarusten välillä se on varmasti melkein aina tuota, ihanan kamalaa.
Sepä, eniten se on persoonista kiinni, mutta kummasti sillä sukupuolella tuntui sitten kuitenkin olevan merkitystä omiin ajatuksiin ja omaan valmistautumiseen.
Hyvä aihe.taas kerran.itse olen ainokainen joten minulla ei ole kokemusta sisarus suhteista. Yritimme lastamme pitkään. Lopulta saimme hänet hoidoilla. Emme kysyneet sukupuolta, koska halusimme pitää jännitystä yllä. Salaa toivoin tyttöä. Sitten kun hänet nostettiin kiireellisellä sektiolla vatsastani hoitajan ilmoittaessa poika. Olin suuresti hämmästynyt. Toivoin tyttöä koska minulla on niin hyvät välit äitini kanssa. Olen hiljalleen tehnyt suru työtä asian kanssa. Samalla tuntien häpeää ja kiittämättömyyttä. Enhän edes tiedä saammeko muita lapsia koskaan… Poikamme on nyt sinun poikasi ikäinen. Vielä hoitaminen ym on samanlaista kuin olisi lapsi kumpi tahansa. Samalla kaihoisasti katselen äiti tytär pareja esim kaupoissa…
Juuri näin. Meillä on neljä lasta, joista yksi oli ylläri. Se olikin se ainut kerta kun on ollut babyblues ja noi mainitsemasi tunteet kävin läpi uusi ihminen kainalossa. Pettymys se ei silti ollut, siihen lapseen tutustiminen oli vaan pitempi prosessi. Virheestä oppineena tiedän, että tästä lähin, jos lisää saadaan, kysymme sukupuolen ja valitsemme nimen hyvin etukäteen kuten kolme kertaa teimmekin. Silloin sentään tietää jo aika paljon siitä tulevasta perheenjäsenestä.
Siksi on se isä! 😀 Just tossa yks päivä ajattelin, että mitäs sitten kun täytyy alkaa käydä niitä ”poikien juttuja” -keskusteluja – tadaa, jätän mielihyvin ne isälle. 🙂
Meidän esikoinen oli poika – odotin kovasti tyttöä, kyllä, olin pettynyt aluksi, harmittelin pojan vaatteiden tylsyyttä ja nimenomaan, että mitä sen kanssa sitten tekee, kun itse ”osaan vain tyttöjen jutut” – no pettymys unohtui kyllä heti syntymän jälkeen ja toista odottaessani, ennen rakenneultraa, huomasin ajattelevani juurikin noin kun sanoit, että sieltä tulisi ikäänkuin toinen samanlainen – ja mikäs sen hienompaa, kun se ensimmäinenkin on niin ihana! 😀 Ja sitten tulikin info, että tyttö tulossa – no kyllä oli sitten siihen vaikea orientoitua, että mikäköhän tulee, edes he ihanat mekot ei innostaneet ja nuket tuntuvat minusta vieläkin vähän luotaantyöntäviltä (ystävällä on kaksi tyttöä ja se prinsessalinnojen, barbieiden tms. määrä ja vaaleanpunainen ja liila on vähän liikaa), pojan elämä tuntuu kaikkinensa yksinkertaisemmalta ja selkeämmältä: pukeutuminen, leikit, meininki. Mutta samoin kävi, kaikki ajatukset pitää käydä läpi ja nyt meillä asustaa kaksi ihanaa tyyppiä, joista pienempi tuijottaa isompaa ihailevasti ja isompi on aivan ihastunut pienempää, sisko ja sen veli! 🙂 Ja toim huom vielä ylläolevasta, käytän aika vahvoja sanoja, pettynyt ja muuta, ehkä vähän liiankin vahvoja ottaen huomioon, että ei näitä asioita itketty eikä surtu, mutta olihan se sitä lapsen/toisen lapsen saamisen prosessointia.
Samaistun kovasti.
Oon pitänyt tärkeänä saada edes jotain konkreettista tietoa lapsesta ennen syntymää. Jotta jotenkin muka voisi orientoitua tulevaan paremmin. Ensimmäistäni olin aina ajatellut tytöksi, ja kun rakenneultrassa näkyi pippeli, tajusin, etten voi odottaa ja kuvitella lapsestani mitään. Että se on Uusi Ihminen, josta en saa päättää mitään. Jotenkin se oli lopulta vapauttavaa ja tärkeää pohdintaa.
Toista odottaessa ahdistuin, kun sukupuoli ei ultrassa selvinnytkään. En osannut olla kuinkaan päin, en odottaa, toivoa tai edes arvuutella, kun pelkäsin väärän arvauksen loukkaavaan vauvaa (joo….). Synnytyksen jälkeen kävinkin läpi tuon ”tämä ei olekaan sama vauva, kuin se ensimmäinen” -pohdinnan. Kaikkine tunnontuskineen. Olisi ehkä ollut kiva käydä se prosessi läpi etukäteen.
Nyt kolmannella kerralla ultra sanoi yhtä, oma intuitio toista, mutta tällä kertaa tuntuu oikeasti, ettei sen niin väliä. Sain jo molemmat, pojan ja tytön. Ja tiedän jo, että vauva on vauva vain. Ei tyttö tai poika. Ja että puolensa ja puolensa.
…Todennäköisesti olen eri mieltä asiasta vauvan synnyttyä. Todennäköisesti tälläkin kerralla herää joitain tunteita, joihin en osannnut ja tiennyt valmistautua. Äitiys on niin kummallista. 🙂
Kuinka kauniisti ja tarkasti osasit taas kirjoittaa sanoiksi sen mitä itse kävin läpi noin vuosi sitten. Näihin aikoihin sain itse selville odottavani poikaa, pikkuveljeä tyttärelleni. Samalla romuttui haave Heinähatusta ja Vilttitossusta jotka nukkuisi samassa sängyssä ja letittäisi toistensa hiuksia. Mulla oli aina ollut ajatus kahdesta tytöstä. Ehkä se juontui siitä että itselläni on kaksi siskoa ja halusin omalle tyttärelleni samaa. Äiti ja tytär suhde oli myös mulle tuttu. Tiedän jollain tasolla kuinka kasvattaa tyttöstä nainen ja tiedän mitä haluan tytölleni tarjota, minkälainen naisen malli haluan olla. Mutta en tiennyt mitään pojan kasvattamisesta! Häpesin ajatuksiani enkä puhunut niitä ääneen koska minkälainen äiti ajattelee näin? En missään nimessä surrut sitä että olin saamassa pojan tai toivonut tämän vauvan olevan jotain muuta kuin on, mutta kuten kerroit, mäkin surin tyttöä jota ei koskaan ollutkaan. Jotenkin mullakin konkretisoitui tuo ”menetys” vaatteisiin, mekkoihin ja hörhelöihin joita en enää tulisi tarvitsemaan.
Silti olen ensimmäisistä sekunneista asti rakastanut pientä poikaani niin paljon että sattuu. Enkä kertaakaan ajatellut etteikö hän ollut juuri se joka meidän perheestä puuttui. Ja ymmärsin myös että ehkä vuosien päästä tyttäreni toivoo omalle lapselleen veljeä, koska pikkuveli on parasta mitä pienellä tytöllä voi olla.
Loistava kirjoitus aiheesta jota itsekin olen pohtinut. Esikoista odottaessa en halunnut tietää sukupuolta etukäteen. Kuvittelin odottavani tummatukkaista poikas, sainkin vaalean tytön. Vauva tuntui jotenkin tosi vieraalta alkupäivinä ja vielä kuukausienkin jälkeen minun piti muistuttaa itseäni lapsen sukupuolesta. Toisellakaan kerralla emme halunneet selvittää sukupuolta, sillä ei ollut oikeasti väliä ja osasin suhtautua asenteella tuli mitä tuli. Kävin kyllä noita samoja tuntoja voiko toista lasta rakastaa yhtä paljon kuin ensimmäistä. Toiseen raskauteen liittyi kuitenkin ihan erilainen tunnelataus kuin ensimmäiseen. Kolmas raskaus olikin vaikein. Vauva sai alkunsa yllättäin ja alkujärkytys vei aikansa. Edelleenkään emme halunneet tietää sukupuolta, mutta ultrissa kysymys oli jo ihan kielen päällä. Loppuvaiheessa mietin monta iltaa itsekseni mitä jos lapsi onkin poika tai jos se onkin tyttö. Itselläni on vain veljiä ja haaveilin siskosta. Toisaalta veljien kanssa on edelleen ihan mahtavia juttuja joita ei siskon kanssa ehkä olisi. Ja millainen äiti olisin kahdelle tytölle tai kahdelle pojalle. Kun leikkaussalissa leikkaava lääkäri huudahti sermin takaa että tyttöhän täällä on tunsin helpotuksen aallon. En tiennyt toivovani tyttöä mutta ilmeisesti kuitenkin. Olin kyllä miettinyt juurikin niitä esikoisen vanhoja mekkoja haikeudella mutta en tiedostanut sitä. Jälkikäteen tuntuu että olisi pitänyt kysyä sukupuoli ultrassa. Tunnelataus olisi ollut loppuraskaudessa hiukan pienempi. Ei se olisi turhamaisuutta, se olisi ollut psykologisesti järkevää.
Tämä on mulle nyt tosi ajankohtaista. Olen nimittäin kahden (aivan ihanan ja täysin keskenään erilaisen) pojan äiti ja kolmatta lasta odotellaan. Tällä viikolla olimme juuri rakenneultrassa ja vaikka kovasti kaikille ja itsellenikin olen vakuutellut että sukupuolella ei ole merkitystä niin kyllä sillä vaan on. Ihan todella kova kaipuu jo esikoista odottaessa on ollut saada tyttö. Joku sellainen joka olisi enemmän kuin minä, sellainen jonka maailma olisi itselle tutumpi, josta saisin ehkä aikuisena parhaan ystävän. Joka varmasti huolehtisi minusta vanhana, sillä totuushan on että kylle ne tyttäret huolehtii enemmän kuin pojat. Ja äidit on todella usein läheisempiä varsinkin lapsen aiukistuttua, niiden tytärten kuin poikien kanssa. Mummot läheisempiä tytärten lasten kanssa jne. Mutta….me osataan tehdä ilmeisesti vain yhtä laatua sillä nyt on tulossa Tupun ja Hupun lisäksi Lupu 😀 Tämä kolmas lapsi jää ehdottomasti meidän viimeiseksi, kolme on mielestäni sopiva luku eikä kroppanikaan enää kestäisi enempää, nyt jo mennään kehon äärirajoilla. On tosi jännä huomata miten tätä asiaa työstää ja väistämättä on pettymys. Vaikka samaan aikaan suunnaton onnellisuus siitä että minulle suodaan vielä kolmaskin ihana lapsi joka ultran perusteella on terve. En todellakaan ota sitä itsestäänselvyytenä. Siksi käyn läpi nyt kaikkea mahdollista surullisuuden, huonon omantunnon ja iloisuuden väliltä. Meidän esikoinen ilmaisi asian aika hyvin: ”Jos tulee poika niin meidän elämä pysyy samanlaisena, jos tulee tyttö niin kaikki muuttuu ja meidän kodista tulee pinkki” 😀 Isoveljet luonnollisesti odottavat pikkuveljeä, eivät kai kuvittelekaan että muu olisi mahdollista! Itse sen sijaan pidän vielä kiinni ajatuksesta että ultrakaan ei ole 100% mahdollinen vaikka hei haloo se oli 4D-ultra. Oman romaaninsa voisi kirjoittaa sukulaisten, ystävien ja tuttavien laukomista kommenteista ja odotouksista sukupuolen suhteen. Heille se tuntuu olevan nyt se tärkein juttu. Olenkin niin loukkaantunut tämän tulevan lapsen puolesta näistä sukupuoleen liittyvistä ääneen sanotuista odotuksista että en kiusallanikaan paljasta sukupuolta heille ennen syntymää. Aivan kuin koko lapsella ei olisi tietyille sukulaisille mitään muuta merkitystä että kunhan on tyttö. Vois vaikka piruuttaan syntymän jälkeenkin julistaa että tämä on nyt sukupuolineutraali lapsi jonka nimi on Utu, ettepä saakaan tietää kumpi se on ;P Mutta olen kuitenkin tyytyväinen että selvitimme itsellemme asian etukäteen, juurikin tuon vuoksi mistä kirjoitat, että voi alkaa henkisesti ottamaan lasta jo uudeksi jäseneksi perheeseemme ja että sitten tietää mitä sielä tulee. Vaikka oikeasti ei tiedäkään kun kaikki lapset on niin omia persooniaan, mutta etten ainakaan elättele tätä tyttötoivetta enää sitten synnärillä. Tähän saakka olen onnistunut kehittämään ”tyttöolon” itselleni. Nyt voi vaan mielessään kuvitella onko tuleva tyyppi iso- vai pikkuveljen näköinen, ja luonteeltaan millainen vai jotain ihan muuta.
Kyllä nämä asiat voivat ajatuksia ja tunteita herättää, ja musta on ihan ok sanoa se ääneen. Ei se tarkoita sitä, että välttämättä sukupuolella olisi kauheasti väliä… Mutta vaikutusta sillä voi joihinkin asioihin olla.
Kun me odotettiin kolmatta lasta, meillä oli jo tyttö ja poika. Siihen mennessä lasten sukupuolet olivat olleet mulle jokseenkin itsenstäänselvyydet. He olivat, mitä olivat, meillä oli yksi kumpaakin sorttia. Meillä ei ole kasvatettu lapsia tiettyyn sukupuoleen tai tiettyjen oletusten mukaisesti siksi, että he ovat jompaakumpaa sukupuolta… Joten asia oli siihen saakka ollut oikeasti varsin yhdentekevä.
Kolmannen lapsen kohdalla siitä kuitenkin tulikin merkityksellinen. Sisarukset ovat (yleensä, ainakin hyvässä tapauksessa) ihmisille tärkeitä ja rakkaita riippumatta sukupuolesta. Etenkään aikuisena sillä nyt ei välttämättä enää ole kauheasti väliä. Mutta kyllä kahden siskoksen tai kahden veljeksen suhde voi muodostua tietyllä tavalla spesiaaliksi. Nyt meillä oli siis käsillä tilanne, jossa toinen lapsistamme saisi itsensä kanssa samaa sukupuolta olevan sisaruksen. Aika vähäinen asia, mutta kyllä sitä tuli mietittyä. Pikkaisen senkin vuoksi, että meillä oli lastenhuoneet loppumassa ja kahden heistä pitäisi jossain vaiheessa jakaa huone. Olisi eri asia pistää esim. leikki-ikäinen ja kouluikäinen poika keskenään samaan huoneeseen kuin pistää leikki-ikäinen tyttö ja kouluikäinen poika samaan huoneeseen. Ehkä. Siltä ainakin siinä kohtaa tuntui.
Niinpä me sitten kuopusta odottaessamme ensimmäistä kertaa kysyimme ultrassa lapsen sukupuolen. Ajattelimme myös, että isojen sisarusten, erityisesti heistä nuoremman, olisi helpompi orientoitua vauvan tuloon, kun heillä olisi tieto, kumpi sieltä on tulossa. Heille asia oli siinä kohtaa selvästi olennaisempi kuin meille vanhemmille. Toinen saisi valmistautua siihen, että tulossa on ”sitä toista lajia”.
Mä en tiedä, eroavatko tytön ja pojan kasvattaminen välttämättä niin kamalasti toisistaan. Lasten kiinnostuksen kohteet saattavat olla osin erilaisia (mutta ei sukupuoli välttämättä ihan hirveästi sellaiseen vaikuta), mutta en mä näe, että se, mistä mun lapsi on kiinnostunut, mitä se harrastaa ja mitä se puuhailee, vaikuttaisi varsinaisesti kovin paljon kasvatusasioihin. Enemmän niihin vaikuttaa lapsen luonne ja temperamentti, sosiaalisuus, tapa olla maailmassa jne.
Ehkä konkreettinen ero on se, että murrosiän kynnyksellä toiselle pitää puhua rintaliiveistä ja menkoista – ja toiselle ehkä stondiksesta ja siemensyöksyistä. Paljon muuta en keksi. Tulen kyllä itsekin perheestä, jossa on lapsia kumpaakin sukupuolta, eikä se ole koskaan kauheasti mihinkään vaikuttanut.
Minä olen sama anonyymi joka tuossa alempana pidemmästikin kirjoitteli, kahden pojan (ja kolmas moinen vatsassa) äiti. Mun on tavallaan hirveän vaikea samastua näihin kommentteihin joita täältä luen, että kun on yksi tyttö niin sitten on surullinen kun toinenkin ei ole tyttö. Kun itsestä juuri nyt tuntuu jopa epäreilulta että en varmaan ikinä saa edes sitä yhtä tyttöä vaikka ihan kovasti olen haaveillut ja toivonut tyttölasta. Toisaalta ymmärrän kyllä tuon toiveen kahdesta tytöstä ja siskosuhteesta. Minulla kun ei ole ollut sitä siskoakaan jota kovasti ystäviltäni kadehdin. Mutta tuo miten sanot ”En missään nimessä surrut sitä että olin saamassa pojan, mutta surin tyttöä jota ei koskaan ollutkaan” – se on todella hyvin sanottu ja aivan reiluakin mielestäni myöntä jopa ääneen. Minäkin olen valtavan onnellinen ja hämmästyneen iloinen siitä että minulle on annettu kaksi tervettä ja suloista poikaa rakastettavaksi ja kasvatettavaksi, ja tämä tuleva kolmas on todella yhtä rakas mutta kyllä kait silti saa vähän kokea surullista kaihoa sitä tyttöä kohtaan jonka olisin ehkä voinut myös saada.
Kauhea tabu tämä sukupuolen selvittäminen ja jommankumman toivominen. Saahan sitä toivoa tervettä lastakin, vaikka sairaan lapsen syntyessä lasta rakastetaan varmasti yhtä paljon kuin että hän olisi ollut terve. On vähän pinnallista ajatella että sukupuoli halutaan selvittää vaan ennakkoon hankittujen vauvanvaatteiden takia!
Joo, tottahan nämä sukupuoliasiat mietityttää. Meillä on tytär ja jossain vaiheessa haluamme hänelle sisaruksen, jos niin suodaan. Minulla ja miehellä oli tästä tyttärestä kovasti poikaolo, ja sitten ultrassa oli shokki kun kuulimme että onkin tyttö tulossa. Itse olin alkujärkytyksen jälkeen tästä mielissäni, koska toivoin tyttöä. Miehelleni oli myös sulattelemista, koska hän toivoi poikaa. Ja toivoo edelleen, entistä enemmän, kun alamme miettiä toista lasta. Se on ilmeisesti joku suvun jatkamisjuttu miehille tms. että poika on oltava. Itsekin toki toivon poikaa, kun tytön jo saimme. Mutta tiedostan että on typerää alkaa jo nyt, ennen mitään lapsen tuloa, alkaa ladata paineita tähän sukupuoliasiaan. Stressaan jo nyt sitä, että mitäs jos tuleekin toinen tyttö, niin miten kovasti mies siitä pettyy. Ja kyse ei ole kuitenkaan siitä ettei mies rakastaisi tyttöjä. On kovasti tämän olemassa olevan tyttärenkin pauloissa. Mutta jos se poika jää saamatta, niin miten se vaikuttaa mieheen. Apua, typerää stressata tämmöisiä.
Mä olen vähän tuhahdellut ihmisille, jotka ovat meille sanoneet, että voi onnea, nyt teillä on molemmat. Eihän sillä ole mitään väliä, kumpaa sukupuolta nuo ovat, rakkaitta huippupersoonia yhtä kaikki. Mutta sitten ehkä sillä ihan pikiriikkisen onkin välilä, vaikka sitä ei kehtaisikaan myöntää. Että lopulta joo, on niiden onnittelijoiden puheissa perää, aika siistiä, kun saatiin sekä tytär että poika.
Joo, just tää. Ei se ole pettymys missään nimessä, mutta uuteen ihmiseen tutustumiseen menee vähän kauemmin aikaa. Ainakin itselläni. Etukäteen päätetty nimikin auttaa varmasti tässä paljon, kohdussa olevan vauvan konkretisoitumisessa. Me ei vaan uskallettu valita nimeä kummallekaan valmiiksi (ekan kanssa toki sukupuolikin oli yllätys), jos ne eivät olisikaan olleet nimiensä näköisiä 😀
Mä kyllä ihan vähän itkinkin. Mutta en siis pettymystä, vaan sen olemattoman tyttären menetystä. Sama olisi varmasti tullut vastaan, jos vauva olisikin ollut tyttö. Sitten olisin ehkä vielä pahemmin pillittänyt, että en koskaan tule saamaan poikaa. Jotenkin huojentavaa huomata, että muillkain on ollut tätä. Että se on osiltaan ihan normaalia lapsen saamisen prosessointia.
Mä oon tosi yllättynyt, että muutkin ovat kokeneet samaa kuin minä; että odottavat esikoistaan seuraavienkin raskauksien aikana!
Mulle tuli nuo ihan samat ajatukset prosessoinnin päätteeksi kuin sulle. Oli vapauttavaa tajuta, että siellä on ihan uusi ihminen, joka kyllä itse opettaa mulle, kuka oikein on. Ja sekin on totta, että vauva on vauva ja lapsi on lapsi. En olisikaan ikinä uskonut, miten merkityksellinen olikaan tuo ultrassa saatu tieto vauvan sukupuolesta.
Kiitos taas avoimesta tekstistä! Esikoiseni on nyt vähän Minihetä vanhempi, enkä häntä odottaessa halunnut tietää etukäteen sukupuolta. Jotenkin kuitenkin alitajuisesti odotin vaaleaa tyttöä – ja sellainen tulikin. Ensiviikot vauva tuntui vieraalta (silloin minua muuten auttoi kun kaivoin esille tuon sinun vanhan ”Ei rakkautta ensiparkauksella” -tekstin – helpotti muistuttaa, että ei kaikki muutkaan tunne silmitöntä äidinrakkautta heti syntymästä). Kiintymys kuitenkin syntyi pian ja hyvin tiiviiksi. En tiedä edesauttoiko tuo, että koko ajan ajattelinkin lapseni olevan vaalea tyttö.
Olen erittäin pro-sukupuolineutraali, ja olenkin ollut yllättynyt joistain piirteistä itsessäni lapsen synnyttyä. Etukäteen ostin vain todella neutraaleja värejä, mutta vauvan synnyttyä on tullut muutamat mekot ja tyttömäiset vaatteetkin ostettua. Nimiäisiin suunnittelin äitini kanssa vaaleanpunaisen kattauksen. Pakko myöntää, että heittäytyminen vauva-stereotypioihin ja pienten mekkojen hypistely jotenkin omituisesti auttoi siinä kaiken alun sekamelskasta selviämisessä. Ehkä tajuamalla, että ei se oli niin vakavaa, jos vaikka tykkääkin vaaleanpunaisista tossuista. Ja tajusin myös, että en halua opettaa tytölleni tyttömäisten asioiden olevan jotenkin vähempiarvoisia ja noloja. No mutta tämä meni jo vähän ohi aiheen 🙂
Jos saisin toisen lapsen, ehkä kysyisin sukupuolta etukäteen. Vaikka se ei kaikkea lapsen luonteesta kerrokaan. Lähipiirissäni on yksi tyttö, kenen äiti odotti prinsessaa ja on ostanut kaikenlaista prinsessa-hörhelöä lapselleen. Mutta tämä tyttö vihaa mekkoja ja rakastaa autoja. Mekot on jääneet käyttämättä, vaikka sukupuoli olikin juuri se toivottu. Surutyötä siitä, että äiti-lapsi-suhde ei muodostunutkaan sellaiseksi kun ennakolta luuli, voi joutua käymään huolimatta lapsen sukupuolesta.
Minulla itselläni on pikkuveli, kenen kanssa olemme olleet erittäin läheisiä aina. Yhdessä ollaan leikitty kaikki heppa- ja kotileikit. Veljenikin parhaat kaverit olivat pikkulapsena tyttöjä, ja halusipa hän yhdessä juhlassa tarha-aikoina pukeutua mekkoon, kun kaikki kaveritkin olivat samoissa mekoissa 🙂 Vanhempani ovat aina onneksi olleet todella avarakatseisia tällaisten suhteen, ja veljeni sai olla siinä mekossa missä muutkin olivat. On ollut hassu huomata, miten monille tulee näin aikuisiälläkin yllätyksenä, kun sanon että minä olen kiinnostuneempi urheilusta kuin veljeni tai että kävin veljeni kanssa taidenäyttelyssä ihan hänen omasta tahdosta. Tämä vain lohdutuksen sanana vielä teille, ketkä surette että jää jotkut jutut lapsen sukupuolen takia tekemättä – ei se niin välttämättä ole 🙂 Tosin nyt äitinä ymmärrän, miksi tällaiset asiat saattavat surettaa tai suututtaa. Äidin mieli kun ei ole kovin looginen, vaikka periaatteessa tietäisikin, että kaikki tytöt ja pojat eivät pidä samoista asioista.
Juuri näin: ei siinä sure tai ole pettynyt siitä pojasta, päinvastoin, me ainakin oltiin onnesta soikeana. Olihan se aika siistiä, että saa molemmat. Mutta samalla surin tyttöä ja sisko-sisko -suhdetta, jota ei koskaan ole ollut tai tule olemaan. Koska kaikella todennäköisyydellä lapsiluku on tässä, olisin luultavasti löytänyt itseni itkemästä myös menetettyä poikaa, jos vauva olisikin ollu tyttö.
Kun sain tehdä tämän prosessin jo raskausaikana läpi, poika tuntui heti syntyessään paljon omemmalta ja tutulta kuin tytär, joka syntyi yllättäen. Siinä toki oli tekemistä myös sillä, että tytärtä synnyttäessäni synnytin samalla myös äitiä itsessäni. Nyt tokalla kerralla ei tarvinnut enää kipuilla sen kanssa, vaan sai suoraa päätä vain keskittyä rakastamaan maailman ihaninta poikavauvaa ja hänen siskoaan.
Ja voi Jenni, miten ihanasti sanottu tuo, että vuosien päästä tytär ehkä toivoo omalle tyttärelleen veljeä, koska pikkuveli on parasta, mitä tyttö voi saada. Ihan vähän pillitin 🙂
Joo, en olisi ikinä uskonut, mutta se kysymys sukupuolesta oli ainakin itselleni psykologisesti järkevää.
Vaikka se tietty on ihan ihmisistä itsestään kiinni, olen mäkin miettinyt noita tilastoja, joiden mukaan tyttärien välit vanhempiinsa säilyvät tiiviimpinä kuin poikien. Ehkä se on hyväkin tiedostaa nuo tilastot, että voi sitten omalla käyttäytymisellään pitää huolen, että on tilastollinen poikkeus.
Meillä useampi sukulainen ei tahtonut tietää vauvan sukupuolta etukäteen. Siksi näistä asioista vasta nyt blogiinkin kirjoitan. Tosin lopulta kaikki asian tiesivät, kun paria viikkoa ennen vauvan syntymää menin viimeisen tietämättömän, isäni, aikana puhumaan Minimelle veljestä. Melkein päästiin loppuun saakka 😀
Mutta takas asiaan. Sulle oli varmasti tosi hyvä tietää sukupuoli etukäteen, että voit prosessoida ajatuksesi valmiiksi etukäteen. Paljon onnea loppuraskauteen sekä Tupu, Hupu ja Lupu -elämään!
Erinomainen kirjoitus ja tärkeä aihe! Itsellä ei jälkikasvua ole, eikä varmuudella tulekaan, vaikka niin toivoisin kyllä. Ystäväpiiri on parhaassa vauvantekoiässä ja mielenkiinnolla olen seurannut, miten moni haluaa sukupuolen olevan yllätys. Itse olen jo nyt varma, että minulle olisi esikoisenkin kohdalla tärkeää tietää, kumpi on tulossa. Samoista syistä, kuin mistä itse kirjoitat: kuvittelisin kumpaakin sukupuolta olevan vauvan saamiseen kohdistuvan omanlaisiaan odotuksia, ilonaiheita ja pettymystäkin (itselläni siis, ei välttämättä kaikilla). Olisi tärkeää käsitellä nämä asiat pois alta, ennen kuin äitinsä tunteisiin viaton lapsi olisi keskuudessamme.
Voisin kuvitella tiedon olevan hyvä myös siksi, että puolisolla varmaan olisi omanlaisiaan ajatuksia ja tunteita aiheesta, ja olisi mukava päästä jyvälle toistemme ajatuksista ennen kuin krooninen unettomuus on päällä.
Mutta, kuten sanottu, kaikki kirjoittamani on pelkkää hypoteesia, koska lisääntyminen ei juuri nyt ole ajankohtaista. Tätäkin olen kuitenkin ehtinyt jo miettiä. 😉
Moi!
Ekaa lasta odottaessa emme halunneet tietää sukupuolta, olisi ihanaa ollut vasta synnyttäessä nähdä kuka tuli (ja mitä merkkiä). Toisin kuitenkin kävi. Alkuraskauden vuodon takia kävin ultrassa, siellä selvisi, että olin vkolla 7 ja että meille tulee kaksoset. Myöhemmin vielä tarkentui, että identtiset vauvat on tulossa. Loppuraskauden kontrolliultrassa lääkäri möläytti, että B-vauva näyttää tytöltä, eipä ollut sitten epäselvää, että toinenkin on tyttö.
Seuraavan lapsen kanssa halusimme taas olla tietämättömiä, mutta niin useasti ultrattuna, osasin itsekin katsoa, että joo, kassit on ja letku letkeä 😀 . Ainoa asia mitä stressasin oli juurikin tuo rakkauden määrä, että riittääkö sitä vielä kolmannelle, kun tyttöjäni rakastin niin paljon.
Turha stressi!! Rakkautta on riittänyt järjetön ja loputon määrä neljännelle lapsellemme!
Edellisistä kerroista viisastuneena kysyimme sukupuolta heti, meillä siis kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Viidennenkin väsäisin, mutta tällä ikää järki jo sanelee tunteet lyttyyn. Perheemme on tässä ja olen ikionnellinen omistani!
Mäkään en koe sukupuolen vaikuttavan mihinkään kasvatusasioihin kuin vasta sitten murkkuiässä. Koska kiinnostuksen kohteet ja tavat olla ovat riippuviasia persoonasta. Siksi koinkin sekä tytön että pojan saamisen mainiona oman elämäni ihmiskokeena siitä, olenko tosiaan sellainen kasvattaja, jonka tekemisiin nämä asiat eivät näy edes vahingossa. Pitäisikin kirjoittaa aiheesta oma postaus, sillä ihan puhtain paperein en sitten kuitenkaan ole tästä ihmiskokeesta selvinnyt.
Mä en kokenut toivovani kumpaakaan, enkä siis ollut missään nimessä pettynyt (mikä sekin olisi ihan ymmärrettävää), mutta silti iski suru siitä menetetystä tytöstä, jota ei koskaan ollut olemassakaan. Sama olisi varmasti käynyt toisinpäin, jos vauva olisikin ollut tyttö.
Itse myönnän, että en nähnyt ensimmäisen aikana mitään muuta syytä sukupuolen selvittämiseen kuin turhamaisen pinkki/vaaleansininenkoodailun. Noh, elämä ja äitiys opettaa.
Kuten tuossa aikaisemman kommentin perässä jo kirjoittelinkin, meitä onniteltiin, kun saatiin sekä tyttö että poika. Pidin sitä vähän tahdittomana tapana onnitella, sillä hyvänen aika, onni on se, että ylipäätään niin tahtoessaan saa lapsen tai lapsia. Mutta on se myönnettävä, että on aika mahtavaa saada olla sekä tytön että pojan äiti ja seurata vierestä heidän elämäänsä sitten, kun he ovat jo omillaankin. Luultavasti kuitenkin ajattelisin näin, oli meillä minkälainen parivaljakko vain.
Mäkin koen olevani kasvattaja, jolle sukupuolella ei ole merkitystä. Mutta olen myös huomannut saman kuin sinä, ei se ole niin vakavaa. Ja erittäin hyvä pointti tuo, että tyttärille pitäisi opettaa, että jos tykkää tyttömäisiksi mielletyistä asioista, se on just hyvä niin (eli että siitä ei tee mitään numeroa) ja sitten samalla voi tykätä ihan mistä muusta tahansa. Eli toisin sanoen, lapsi voi tykätä ihan mistä vain ja hänestä voi tulla ihan mitä vain, jos hän vain itse niin tahtoo. Tästä aiheesta pitäisikin kirjoittaa oma postaksensa.
Ja hei, niin ihana kuulla, että Ei rakkautta ensiparkaisusta -postauksesta on ollut sulle vertaistukea!
Joo totta, oli myös mielenkiintoista keskustella asiasta miehen kanssa. Ja nimenomaan saada ajatukset valmiiksi tahoillaan ja yhdessä ennen vauvan syntymää.
Mä olen aina hämmästellyt ihmisiä, jotka osaavat katsoa ultrasta sukupuolen itse. Mä en nähnyt ”mitään”, vaikka lääkäri osoitti, että tossa 😀
Lapsille varattu rakkauden määrä on kyllä ihmeellistä. Miten jostain voikin löytyä niin paljon rakkautta, vaikka jo ensimmäistä rakastaa niin paljon, että tuntuu, ettei missään voi olla niin paljoa rakkautta jemmassa enää muille jaettavaksi.
Sisarukset kun kasvaa niin tämä asia vaikuttaa jo heihinkin, kai se on jokin kulttuurinen perintö? Meidän melkein koululainen alkoi nimittäin itkeä, kun kuuli että tuleva pikkusisarus ei olekaan sitä sukupuolta mitä hän kovasti toivoi. Ja on erittäin hyvä, että hän ehtii nyt käsitellä asiaa ennen vauvan syntymää. Olisi ollut kurjaa, jos itkettäisiin sitten kun vauva on jo kotona… Nähtäväksi jää mikä on suhtautuminen sitten siinä vaiheessa.
Meillä mieheni halusi tietää esikoisen sukupuolen. Olin ensin sitä vastaan, mutta sitten vaihdoin mielipidettäni. Kun sukulaisille kertoi, että mitä tod.näk. meille on tulossa tyttö, oli vastaus että ”eihän sitä varmaksi ennen tiedä kun syntyy”. Nimikin meillä oli valmiina 3kk ennen syntymää ja kysyjille kerrottiin, ei pantattu ristiäisiin asti. En tajunnut kuin vähän aikaa sitten, kuinka tärkeää miehelle sukupuolen tietäminen oli kun keskusteltiin esikoista odottavan kaveripariskunnan kanssa. Mies pystyi kuvittelemaan onko tulossa nukke- vai autoleikkejä näin kärjistetysti. Mieheni on kasvanut veljien ympäröimänä niin ajatus tytön kasvattamisesta oli aluksi ihan ufo. Hänelle olikin pieni pettymys kun selvisi, että kakkonenkin on tyttö. Mutta nyt hän pystyi käsittelemään pettymyksen hyvissä ajoin ennen syntymää. Ja olihan se esikoiselle helpompi selittää ja konkreettisempaa ymmärtää mitä odotettiin.
Itse ajattelin ennen esikoisen rakenneultraa, että ehkä se on poika. Tieto tytöstä ei oikeastaan vaikuttanut minuun. Paitsi että keksin haluavani neljä tyttöä (liikaa Pikku Naisia tullut luettua…?), nyt kolme kuulostaa paremmalta numerolta. Olisin ollut varmaan tosi pettynyt jos toinen olisi ollut poika. Jotenkin mua kammoksuttaa äiti-poika-suhde kun ne on aina joskus tosi epäterveitä. Heh.
Minulla on kaksi lasta ja odotan kolmatta. Esikoinen on poika ja keskimmäinen tyttö, kummastakaan emme kysyneet ultrassa sukupuolta. Kolmannen kohdalla minä halusin tietää, koska minulla oli jo alusta todella voimakas tunne lapsen sukupuolesta. Koin, että jos olen väärässä, tarvitsen aikaa sopeutua ja työstää omia tunteita. Harva on ymmärtänyt päätöstämme, meillä kun on jo molemmat eikä tulokkaan sukupuolella ole väliä.. Itselläni on ollut vaikea ymmärtää kommentoijia. Ei sukupuolella sinänsä mitään väliä meille olekaan, lähinnä kyse oli omasta olosta ja tunteista. Ei tieto lapsen sukupuolesta etukäteen muuta sitä sukupuolta mihinkään.. Mutta syntymän jälkeen pystyn helpommin keskittymään lapseen ja millainen tyyppi hän on, sen sijaan että käsittelisin omaa hämmennystäni etten tiennytkään.
Hei, kumpiko teille tuli kolmantena? Tyttö vai poika?
Joo, totta, olen nyt jo päättänyt (ja tietysti jonkin aikaa asiaa jo harjoittanutkin kun esikoinen 8v) kasvattaa mahdollisimman huomaavaisia ja helliä miehenalkuja jotta sitten tajuavat että äidistä, tietty isästäkin, on vanhana pidettävä huolta. Tää vähän kieli poskessa tietenkin. Kamalaa yleistystähän se on mutta itsellä ainakin lähipiirissä on niin että pojat ei ole yhtä läheisiä äideilleen kuin tyttäret. Niin – ja sitten kun pojat alkaa löytää tyttöjä niin kunpa osaisin olla kiva anoppi ja siten saada edes niitä varatyttäriä! Vähän kyllä kauhistuttaa tuo Mamabearin kommentti tuolla alempana siitä että äiti-poika -suhde olisi usein epäterve. Kääk.
Tulipa mieleeni sellainenkin, että esikoisen kaltaisen lapsen toivominen on aika loogistakin. Kun esikoinen – juuri sellaisena kuin on – on elämän rakkain asia, niin on varmaan aika luontaista että sitä hyvää tahtoo lisää.
Ja toisesta vinkkelistä myös niin, että taustalla voi olla tiettyä lojaaliuttakin yhdistettynä suojeluun: lisää kiintymystä esikoiseen kun ajattelee että ottaisi toisenkin samanlaisen. Voisi tuntua jopa esikoisen ”pettämiseltä” jos katse olisi jo jossain täysin muunlaisessa.
-Kaislakerttu
Voi Hanne, kirjoitit niin ihanasti! Tämä blogi on ihan parasta. Saan teidän perheestä suurta innoitusta, kauniista kodista ja elämänasenteestanne ja joistakin kertomistasi arvoistanne, jotka käyvät niin hyvin yksiin omien arvojemme kanssa. Kiitos kovasti.
Minihen maistelutuokiot aiheuttivat suurta huvitusta! Pitääpä muistaa olla sormi laukaisimella, kun meidän pipertäjän kiinteiden maistelut koittavat. Ensin tämä pahuksen yliaikainen pipertäjä vain pitäisi pusertaa ulos… Ihanaa kevättä! Rakkautta! Energiaa!
Aihe on kyllä kiinnostava. Pitääpä itsekin oikein miettiä, ovatko lasten sukupuolet koskaan millään tavalla vaikuttaneet kasvatusperiaatteisiin vai eivät. Nyt kun meillä on ollut seitsemän vuoden ajan kumpaakin sukupuolta kasvatettavana, olisin kyllä edelleen taipuvainen sanomaan: eivät ole. Nuo edellä mainitsemani luonne- ym. asiat ovat. Ja se, onko lapsi esikoinen, toinen vai jo kolmas. Ja perheen muun elämäntilanteen vaihtelu tässä vuosien varrella. Mutta sukupuoli ei, en keksi, miten se olisi vaikuttanut.
Meillä on kaksi poikaa, jotka ovat monessa asiassa kuin yö ja päivä – ja tempperamenttierot olivat selviä jo raskauden aikana vatsatuntemusten perusteella.
Superrauhallisen esikoisen ja äärivilkkaan touhon kanssa on käynyt selväksi, että kasvatuksen ja ympäristön merkitys pienen lapsen käyttäytymiseen ja arjen tilanteisiin on paljon vähäisempi kuin yhden rauhallisen lapsen otoksella voisi kuvitella.
Itse asiassa liikkuessani vain toisen lapsen kanssa kaupungilla tai harrastuksissa tunnen itseni aivan eri äidiksi, niin eri tyyppisiä kokemukset ovat. Äärirauhallisen ja harkitsevaisen esikoisen kanssa on voinut puuhata mitä vain taaperosta lähtien – toisaalta lapsi menee mukaan uusiin tilanteisiin ja tutustuu uusiin ihmisiin omalla tahdillaan todella verkkaisesti. Kuopustouhon kanssa jokainen retki on seikkailu ja lapsen kanssa liikkuminen liikennealueilla on stressaavaa, koska tyypin kuulo ja huomiokyky ovat valikoivia, innostus, ääni ja vauhti sata prosenttia sekä sokerina pohjalla paras leikki on tehdä toisin kuin äiti haluaa tai mennä piiloon. Paikallaanolo on mahdottomuus. Tällä hetkellä turvasanana on stop, se tehoaa. Suhtautumista rakkaaseen touhoon helpottaa, että tunnistan osan piirteistä itsestäni lapsena.
Kun liikutaan kolmikkona, mennään enin osa ajasta touhon ehdoilla, mikä välillä harmittaa isompaa. Esimerkiksi kirjastoon ei tällä kombolla ole tässä vaiheessa asiaa ilman pahennuksen herättämistä. Toisaalta kuopuksen välittömyys ja avoimuus avaavat ovia ja sulattavat hymyjä.
Edellinen anonyymi haluaa vielä lisätä, että kommenttini pointti oli, että samasta sukupuolesta huolimatta geeniruletin seurauksena sisarukset voivat olla hyvin erilaiset. Meillä esikoinen on aina keskimäärin luontevammin leikkinyt ja viihtynyt tyttöjen kanssa, koska karttaa rajua fyysistä kanssakäymistä ja liikkumista. Siinäkin mielessä puskutraktorin lailla päälle syöksyvä pikkuveli on ollut lempeää ja tervetullutta treenausta reippaampaan vuorovaikutukseen.
Minulle, kolmen pojan äitinä, tämä teksti tuntui puristukselta kurkussa. Itkit sitä, mitä sulla jo on, tytär!? Toiset ei saa tytärtä/poikaa ikinä. :/
No höh, nyt olet kyllä ymmärtänyt ajatukseni ihan väärin.
Mutta oli miten oli, maailmassa olisi aika paljon enemmän tukahdutettuja tunteita, mustaksi möykyksi kerääntyneitä ajatuksia ja synkkyyttä, jos ei saisi koskaan myöntää, että joku asia tekee kipeää. Aina löytyy joku, jolla menee helvetin paljon huonommin.
Iloitsen jo nyt siitä, mitä teidän lapsilla tulee varmasti olemaan aikuisena: mieletön isosisko-pikkuveli -suhde. Oman pikkuveljeni kanssa kasvoin isoksi kahden vuoden ikäerolla, ja nyt, molempien ollessa pian lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä vuotta, on hän yhä elämäni tärkeimpiä ihmisiä; tyyppi, jolle kerron monet asiat edelleen ensimmäisenä. Synkkaamiseen vaikuttaa toki myös se, että olemme luonteiltamme samanlaisia ja ihmisten silmissä ”ne kaksoset”. Minulla on myös siskoja, mutta veljeni on sisaruksista se, joka osaa jatkaa kesken jääneen lauseeni ja jopa ajatukseni. Onnelliset Minime ja -he!