Tiedättekö ne toimet, joita siirtää ja vitkuttaa aina viimeiseen asti? Ne sellaiset, jotka sitten vihdoin tehtyään saavat olon tuntumaan siltä kuin olisi puurtanut suurenkin urotyön? Mulla näitä hommia ovat esimerkiksi ikkunoiden peseminen, vuodenajan mukaisen vaatetuksen vaihtaminen eteiseen – sekä yritykseni kirjanpidon hoitaminen.

Tai enhän minä sitä edes hoida, vaan homman tekee kirjanpitäjäni. Mutta mulle riittää suureksi saavutukseksi se, että kerään ja järjestelen tarvittavat liput ja laput kerran kuussa kirjanpitäjälleni, kirjoitan laskut, naputtelen laskut maksuun, hoidan työeläkemaksut ja maksan ennakkoverot sekä arvonlisäverot. Kun ne on saanut tehdyksi, fiilis on Spidermanilla kiireisen yön jäljiltä – mikä yhteiskunnan salainen yrittäjäsankari olenkaan!

Mä olen tehnyt töitä freelancer-verokortilla vuosien ajan, vaikka välillä olen ollut ihan palkollisena pätkätyöläisduunarinakin. Kun muutama vuosi sitten perustin oman toiminimen muun duunisäätämisen oheen, työpöydälleni päätyi läjäpäin byrokratiaa, kryptisiä lippulappuja, erilainen laskutustapa, pari uudenlaista veroa, kuluvähennyksiä, kuitteja ja mappeja. Joillakin näiden asioiden hoitaminen menee siinä samalla kuin tietokoneen enterin painaminen, mutta mulla ei. Välillä on tuntunut, että aivot menevät solmuun ja pää räjähtää kaikkien yrityskiemuroiden, maksujen, ilmoitusten ja verotuskuvioiden kanssa. Enkä edes työllistä ketään muita kuin itseni!

Kuinkahan monta puhelua olen soittanut verottajalle tai ihan vain työeläketoimistolleni kysyäkseni että mitä hittoa tai että mitähä. Perhevapaiden aikana olin riesana Kelan asiakaspalvelussa, kun tarkistin milloin mitäkin työn ja perhe-elämän yhdistämiseen liittyvää asiaa. Olen ihan saletisti päätynyt noiden lafkojen työntekijöiden kahvipöytäkeskusteluihin oudoilla kysymyksilläni ja keskusteluilla, joissa yksinkertaisimmatkin asiat on pitänyt vääntää rautalangasta. Muistivihkoni välissä on mystisiä post it -lappuja, joihin olen kirjoittanut lyhennelmät virastojen kanssa käymistäni keskusteluista. Muuten en muistaisi tai oikeastaan ymmärtäisi mitään enää ensi viikolla.

Juu, en ole mikään neroin numeroiden, rahan tai virallisten papereiden kanssa. Niin ei tietenkään saisi sanoa, koska samalla antaa itselleen luvan olla tyhmä. Mutta vuosien saatossa on vain ollut pakko todeta, että lahjani ovat jossain muualla kuin virastojen papereiden täyttämisessä ja numeroissa. Siksi kai tunnen itseni voittajaksi ja vallan yli-ihmiseksi, kun nykyään ymmärrän jotain pienyrittäjien kirjanpitokuvioista ja osaan jopa antaa takaisin saamani avun neuvomalla nyt muita yrityksen perustamisessa tai vaikka laskuttamisessa. Jos minä olen oppinut nämä hommat, kuka tahansa kykenee siihen samaan.

Onnekkaana muikkina mulla on pieniä kirjanpitoapulaisia myös kotona. Esikoinen on tärkeänä varannut itselleen virallisen tulostinvastaavan tehtävän, eli hän ojentaa kaapin päällä olevasta printteristä tulevat paperit mulle. Annas olla, jos välillä menen vahingossa tulostinvastaavan reviirille! Kuopus on taas erikoistunut etenkin kirjanpitomapin pemistämiseen ja post it -lappujen järsimiseen.

Kerran vauva oli ehtinyt huomaamattani ryömiä selkäni taakse, jonne olin lattialle järjestellyt hienoon nivaskaan kuitteja. Olin niin keskittynyt räknäämään jotain koneellani, että heräsin numeropöllyistä vasta, kun vauva oli ehtinyt levittää paperit ympäriinsä ja keskittyneenä järsi yhtä kuittia. Jos olette kuulleet tarinoita koirien syömistä koulutöistä, mä olen ihan tosissani joutunut kirjaamaan yhden oston kuitittomana ja kirjoittamaan selvitykseksi, että vauva söi kuitin.