Tekemällä sitä oppii, taisin tuumata lapsuudessa, kun leivontaharrastukseni omatoimisesti aloitin. Kaivoin esille jonkun keittiön nurkkakaappiin jemmatuista reseptikansioista, joihin äitini oli kerännyt lehdistä ruoka- ja leivontaohjeita parin vuosikymmenen ajan. Ohjeen valitsin kuvan perusteella ja lähdin tekemään.

Muistan edelleen, miten hepreaa reseptit alkuun olivat. Onneksi ihan keittiön vieressä oli kotimme toinen lankapuhelin. Sillä soitin mummilleni ja kyselin neuvoja. Välillä painelin tuon ainoan ulkoa osaamani puhelinnumeron useita kertoja saman leivontasession aikana kysyäkseni esimerkiksi, mitä tarkoittaa vatkaaminen, mitä on sooda ja että voiko teiltä tulla lainaamaan kermaa. Puhelimen mustat numeropainikkeet tulivat taikinasta tahmeiksi.

Monia asioita piti opetella kantapään kautta. Silloin ei voinut tarkistaa netistä, millä nikseillä kakkupohjasta saa kuohkean tai miten tomusokerikuorrutteesta saa samettisen tasaista. Alkuun en edes ymmärtänyt erilaisten jauhojen tai edes jauholaatujen päälle mitään.

Kerran äitini ja isini saapuessa töistä kotiin nyyhkin keittiössä lohduttomasti. Olin yrittänyt tehdä lättyjä, sellaisia rapeita ja pitsireunaisia, kuten mummini. Lopputulos oli paksuja tiiliskivipannukakkuja, joiden pinta oli palanut ja sisus raaka. Vehnäjauhojen sijaan olin käyttänyt pelkästään ruisjauhoja. Äitini söi lättyjä hyvällä ruokahalulla ja esitti, että ne olivat parhaita räiskäleitä, joita hän on koskaan saanut. Sen jälkeen olen ymmärtänyt, että jauhoilla on merkitystä – samaten kuin kannustuksella.

Nykyään kannustan esikoistani löytämään sisäisen jauhopeukalonsa. Leipominen on kivaa yhdessä tekemistä ja leikkiä, johon mutkin on helppo innostaa. Nostalgiapuuska pyyhkäisi yli, kun saatiin lapsen kanssa Gummerukselta arvioitavaksi Pikkukokin keittokirja. Mulla oli lapsuudessa ihan samantapainen reseptikirja, jossa ohjeet on havainnollistettu kuvin. Muistan, miten paljon rakastin tuota kirjaa! Loin leipomistilanteet ihan samanlaisiksi kuin kuvissa ja aloin mitata ainekset valmiiksi pieniin kulhoihin. Tuli paljon tiskiä, mutta tekeminen oli nättiä – harmi kun silloin ei ollut Instagrammia, jossa tuota kauneutta jakaa!

Pikkukokin keittokirja ei sinänsä tarjoa mitään uutta tai ihmeellistä. Leivontapuolella siinä keskitytään ohjeisiin, jotka tuovat tällaiselle kasarilapselle lapsuuden mieleen: pullaa, kääretorttua ja kuivakakkuja. Toinen puoli kirjasta on omistettu kokkaukselle ja jälkiruuille. Sielläkin ohjeet ovat lapsuudesta tuttuja ja helposti vegeksi muutettavia: spagettikastiketta, nakkikääröjä ja köyhiä ritareita. Ilman tätä nostalgiasäväystä ja mieleen nousseita lämpimiä muistoja koko kirja olisi luultavasti jäänyt esittelemättä blogissa.

Esikoisesta kirja on kuitenkin ihana. Hänelle kaikki siellä on uutta ja jännittävää. Leivontakoulu aloitetaan sillä, että hän saa valita kirjasta, mitä tehdään. Tällä kertaa hän päätyi kirjan kanteenkin ikuistettuihin isoihin suklaakekseihin, joita yhdysvaltalaisittain cookies-nimelläkin voisi kutsua. Hankittuamme raaka-aineet annamme jauhojen pöllytä. Vaikka lapsi ei osaa lukea, kirjan kuvat tekevät mahdolliseksi sen, että voin keskustella hänen kanssaan reseptin vaiheista. Eniten lapsi tykkää mitata aineksia kulhoon. Desi on vähän sinnepäin ja pöydällä taikinan sekaan päätyy ihan liikaa jauhoja.

Kun sotkut siivottu seinistä sekä nenänpäästä, suklaantuoksu leijuu keittiössä ja syömme liiasta jauhosta vähän turhan koviksi tulleita keksejä, pikkuleipuri on yhtä hymyä. Ja minä sanon, että nämä ovat parhaita suklaakeksejä, joita olen koskaan syönyt.