Yhteistyössä Länsi-Uudenmaan Lumo matkailu Oy / Visit South Coast Finland

Alkukesästä kirjoitimme perheen kanssa kesähaaveitamme seinällä roikkuvaan kalenteriin. Monet asioista eivät ole isoja, kuten toiveeni viettää mahdollisimman monta pulikointipäivää Kumpulan maauimalassa tai nauttia torikahvit Hakaniemessä. Mukana on myös reissu-unelmia, joita ei edes ole ajatuksena toteuttaa vielä vauvan kanssa, kuten yöpyminen muumimaisella seikkailumielellä Bengtskärin majakassa.

Kun haaveitaan kirjoittaa ylös ja ne näkyvät seinällä joka päivä, niitä kohti tulee ehkä pyrittyä huomaamattaankin. Välillä käy myös tsäkä ja hauska yhteensattuma. Olin kirjoittanut yhdeksi kesän ykkösreissutoiveekseni Tammisaaren, ja paria päivää myöhemmin sain sähköpostia Visit South Coast Finlandilta. He ehdottivat koko perheellemme päiväretkeä, jossa olisi tarjolla Tammisaaren lisäksi piipahduksia muihinkin Länsi-Uudenmaan kohteisiin. Olisi tehnyt mieli pakata reissureput heti!

Pari viikkoa sitten pääsimme matkaan. Kun yleensä liikkuu Suomea ristiin rastiin junassa kiitäen, oli jännittävää välillä katsella maisemia pikkubussin kyydissä, mutkaista Kuninkaantietä kurvaillen. Jos nykyään tiet kulkevat luotisuorina vaikka läpi kallion, vanha postireitti kiertää arvokkaat pellot ja komeat mäennyppylät. Leskenlehdet kukkivat keltaisinaan ja vihreys näytti niin raikkaalta ja syvältä kuin sillä alkukesästä on tapana näyttää. Mutkan takaa saattoi tulla eteen mitä vain: laiduntavia lehmiä, auringossa paistattelevia lampaita, kimaltelevia järviä ja elinvoimaisia ruukkialueita.

Ensimmäisenä teimme pysähdyksen Lohjalla urheiluopisto Kisakalliossa, joka opetustoiminnan lisäksi tarjoaa muun muassa lasten kesäleirejä ja aktiviteettia vaikka polttariporukoille tai yritysten kesäpäiviin. Kisakallion kupeesta löytyvät myös Karnaistenkorven luontopolut, mitkä jäivät kutkuttelemaan retkimuijan mieleeni. Alueella on yöpymistä varten laavuja ja nuotin tekoon laavuilta löytyvät klapit valmiina. Kreiseintä on se, että osa Karnaistenkorvesta sijaitsee tunneleissa kulkevien moottoriteiden päällä. Miettikää nyt, nukkua metsässä ja moottoritien päällä samaan aikaan!

Tällä kertaa metsän sijaan suunnistimme kuitenkin jäähalliin, jossa minä, mies ja matkaseuralaisemme – Urbaani viidakkoseikkailijatar-blogin Laura, Reason for a Season –blogin Mirka, Travellover-blogin Annika ja mahtava matkaoppaamme Tuula Kleiman– vedimme päähämme Jofat, kiskoimme toiseen jalkaamme teflonpohjaiset läpykkäät ja nappasimme käteemme harjat. Päästiin testaamaan curlingia, tuota lajia, jossa tällaisen amatöörin silmään yhdistetään komeasti tuulipuvut sekä suorat housut ja jäätanssi sekä biljardi.

Vaikka liukastelin jäällä kuin Bambi ja sain liu’utettua jättimäistä curling-kiveä vain muutaman hassun metrin, täytyy myöntää, että hauskaa oli. Mies oli tietenkin heti kuin luonnonlahjakkuus, vaikka hänellekin kerta oli ensimmäinen. Olenkin monesti naureskellut, miten ärsyttävän hyvä hän on kaikissa sprottihommissa. Hän on jokaisessa urheilulajissa mua parempi, vaikka itselläni olisi alla monta vuotta harrastuneisuutta ja hän olisi testaamassa lajia ekaa kertaa. Vain rullaluistelussa mä olin alkuun parempi, mutta muutaman pyllähdyksen jälkeen mies kiiti sporttailuosaamiseni ohi siinäkin lajissa.

Tuulitakkiurheilun jälkeen sujahdimme linnanneitomaisiin tunnelmiin, kun kävimme ahmimassa Mustion Linnan ja sen puutarhan kauneutta. Linnan sijaan kyseessä on enemmänkin puinen kartano, jossa ovat matkoillaan yöpyneet niin Venäjän keisarit kuin säveltäjä Jean Sibeliuskin. Yli 200 vuotta vanha rakennus kätkee sisäänsä arvokkaiden maalausten, huonekalujen ja henkilötarinoiden lisäksi myös huhuja kummituksista.

Itse en kuitenkaan päässyt sukeltamaan tarinoihin ensimmäistä huonetta pidemmälle, sillä eräs nälkäinen kolmevuotias oli tässä kohtaa sitä mieltä, että ei paljon parisataa vuotta vanhat alkuperäiset parkettilattiat ja upeat maalatut tapetit kiinnosta. Parhaimmillaan lasten kanssa näyttelyissä ja museoissa käynti avartaa paremmin kuin ammattitaitoisimmankaan oppaan esittely, kun pysähtyy antamaan lapselle vastauksia kysymyksiin, joita ei itse edes miettisi. Ja eiväthän nuo opi olemaan, jos ei niiden kanssa kulje ja mene. Mutta välillä käy sitten näin.

Linnan sijaan lähdimmekin nälkäkiukuttelevan minityypin kanssa tutkimaan keltaista päärakennusta ympäröivää puistoa, joka on yksi Suomen suurimmista yksityisistä puistoista. Tässä vaiheessa pääsin taas leikkiin sisälle, kun mietin, miten kartanonrouvat ovat astelleet puiston kiemurtelevia polkuja nahkakengät nyöritettyinä ja sirot aurinkovarjot käsissään. Englantilaistyyppisessä puistossa kasvaa komeita ja suomalaisesta maisemasta poikkeavia puita, ja lapsen suosikkeja olivat patsaat, huvimaja sekä lummelampi.

Myöhäiselle lounaalle päädyimme Pohjan kylään avattuun Deli Tukkuun, joka myy pientuottajien ja –viljelijöiden tuotteita sekä keskittyy lähiruokaan sesonkien mukaan. Perustajia voisi sanoa jopa hullun rohkeiksi putiikinpitäjiksi, sillä Raaseporin kaupunkiin kuuluva Pohja on pieni kyläkeskittymä, joka ei sijaitse edes pääteiden varrella.

Deli Tukun tiloissa sijaitsee ravintola Glöden, joka toimii Delin Tukun arvojen mukaan – listalta löytyy kotimaisista raaka-aineista ja lähialueen pientuottajien herkuista loihdittuja ruoka-annoksia. Söimme spelttirisottoa ja huuhtelimme appeet alas Rekolan panimon oluella, joka oli pantu neljän kilometrin päässä Fiskarsin ruukissa (Lähiömutsin parin vuoden takaisesta Fiskarsin-reissusta postaus täällä). Iloisena yllätyksenä henkilökunta kysyi omatoimisesti, voivatko valmistaa myös vauvalle oman annoksensa. Vaikka käymme syömässä ravintoloissa melko usein, ainoassakaan ravintolassa ei ole tätä ennen otettu vauvan ruokaa huomioon ennen kuin olen itse asian ottanut esille. Jättimäinen plussa siis ravintola Glödenille!

Vattat täynnä oli hyvä körötellä seuraavaan kohteeseen, joka oli itselleni se odotetuin: Tammisaari! Harmiksemme aikaa oli vähän, ja päädyimme ihailemaan Vanhan kaupungin upeita puutalokortteleita pääasiassa vain bussin ikkunoista. Se ei ollut ollenkaan Tammisaaren arvoista, sillä sen pienet kujat, sympaattiset kahvilat, merenranta ja lapsessa spontaaneja riemunkiljahduksia aikaansaanut leikkipuisto Leijonapuisto vaativat, että Tammisaaressa viettäisi pari rauhallista päivää luuhaillen ja pienen kaupungin kesämenoa hengittäen.

Länsi-Uudenmaan -kierroksen viimeinen kohde oli Raaseporin linnanrauniot. Vaikka puhutaankin raunioista, kyllä siellä on ihan ehta kivilinna, joka on rakennettu luultavimmin 1300-luvun alussa. Linnan sisäpihalle kävellessä tuli fiilis kuin olisi pelmahtanut Game Of Thrones -sarjan lavasteisiin, vaikka kyseessä onkin todellinen palanen Suomen historiaa. Silokallion huipulla kohoava linna oli vielä rakentamisen aikaan veden ympäröimä ja luultavimmin tärkeä Ruotsin etujen puolustaja menestyksekästä hansakaupunki Rääveliä, eli nykyistä Tallinnaa, vastaan.

Kukoistuksena keskiaikainen linna eleli 1400-luvulla, kun Ruotsista karkotettu kuningas Kaarle Knuutinpoika Bonde piti Raaseporissa hoviaan. Linna hylättiin 1550-luvulla, ja edelleen pohditaan, miten suuri merkitys hylkäämiseen oli sillä, että samoihin aikoihin linnan olutkellarin katto romahti. Oli miten oli, linna oli tuon jälkeen autiona yli 300 vuotta, kunnes 1800-luvun lopussa kivilinnaa alettiin restauroida.

Me pääsimme osallistumaan linnanrouva Katariinan opastetulle kierrokselle, joka vei syvemmälle linnan tarinoihin ja historiaan. Mä rakastan tuollaisia mielikuvitustakin ruokkivia opaskierroksia, joiden ansiosta kiviseinät heräävät eloon. Pystyin nähdä mielessäni, miten linnan salissa on vietetty pitoja, joissa pitkät pöydät ovat notkuneet suolalihaa ja olutta. Kuulemma linnanväen päiväpalkkaan on kuulunut litrakaupalla olutta, ja jos minä olisin imettävänä naisena ollut linnan työväkeä, olisin saanut ekstralitrat olutta. Melkoista.

Päiväkahvilla ja suklaakakulla kävimme linnan vieressä sijaitsevassa Linnanvuodin tuvassa, jonka konstailemattoman yksinkertainen ruokalista teki vaikutuksen. Hinnatkin olivat kohtuulliset, kun tietää, miten paljon esimerkiksi lähellä tuotettu luomulammas maksaa. Kasvissyöjätkin oli huomioitu hyvin. Juomalistalla oli paikallisia oluita, luomuviinejä sekä ainoana suomessa keski-aikaisin menetelmin valmistettu Medieval de Ourém -viini, jossa on 20 prosenttia punaisia rypäleitä ja 80 prosenttia valkoisia rypäleitä. Mun sivistymättömään suuhun se maistui teiniaikojen kotiviineiltä, ja tilkkanen kihahtikin hattuun ihan menneiden aikojen tapaan. Mies nauroi huvittuneena tälle viinimakumatkalleni, joten muistomme kotiviineistä taitavat olla eriävät.

Nälkä kasvaa syödessä (ja juodessa), ja päätimmekin miehen kanssa, että ihan pääkaupunkiseudun kyljessä oleva Länsi-Uusimaa ei seikkailuineen jää tähän. Sovimme, että Tammisaareen on tehtävä toinen reissu vielä tänä kesänä. Se ei ole autottomallekaan perheelle hankalaa, sillä yllätyksekseni Tammisaareen pääsee myös junalla (tai välillä junabussilla). Sinne vie tietenkin sama juna kuin Hankoonkin, eli Helsingistä ja Turusta tullessa pitää vaihtaa junaa Karjaalla. Tammisaaresta on tulossa siis tarkempi luuhailutiedote vielä tänä kesänä. Stay tuned, niin kuin näissä blogipiireissä tavataan sanoa!