Olimme perheen kanssa juuri kolmisen päivää Tampereella. Palaan myöhemmin seikkaluihimme Tammerkosken rannoilla, mutta nyt hypähdys 14 vuoden taakse, vuoden 2003 syksyyn. Silloin minä ja poikaystäväni pakkasimme omaisuutemme kuorma-autoon Vaasan Olympiakorttelissa. Olimme muuttamassa Tampereelle, unelmieni kaupunkiin.

Haave muuttaa Tampereelle

Tajusin nyt Tampereella menneisyyden katuja kulkiessa ja muistojen pompahdellessa mieleen, että en ole juurikaan puhunut Tampere-ajoista täällä blogissa tai noin muutenkaan. Jotkut uudemmat kaverit hämmästyvät, kun tulee ilmi, että olen asunut pari vuotta elämästäni tamperelaisena. Ehkä olen tiedostamatta painanut nuo vuodet taka-alalle, sillä koen jollain tasolla epäonnistuneeni. Minusta ja Tampereesta ei koskaan tullutkaan vuosisadan rakkaustarinaa.

En ihan varmasti osaa sanoa, koska aloin haaveilla Tampereelle muutosta. Sen on täytynyt alkaa jo asuessani lapsuuskodissani Vähässäkyrössä. Tuntuu, että se oli minussa aina; haave kaupungista, jossa voisin olla minä ja jossa mikä vain olisi mahdollista. Tampere oli pohjalaiselle maalaislikalle kuin New York yhdysvaltalaiselle pikkukaupunkilikalle. Unelmien kaupunki.

Kävimme kavereiden kanssa Tampereella aina kun mahdollista. Autolla, junalla, ohikulkumatkalla. Tampere tuntui juuri sopivan kokoiselta kaltaiselleni Kyrönjoen rannassa varttuneelle maailmanparantajalle. Kuljin edestakaisin Hämeenkatua ja ihastelin ihmisiä ja tunnelmaa, jotka olivat heti osa minua. Tampereella oli kaikkea, mitä vuosituhannen vaihteen minä saattoi tarvita.

Teimme pyhiinvaelluksia Tampereelle etenkin poikaystäväni ja siskoni kanssa. Hullaannuimme Punnitse ja Säästässä kaikista vegetuotteista, joista Pohjanmaalla ei voinut unelmoidakaan. Ostimme laukeuksille tuliaisena makuvesiä (!?!), joita joimme säästellen ja joka tilkasta nautiskellen. Luuhailimme levykaupoissa ja ostimme suitsukkeelta haisevat hippireleemme Auringosta. Europehousessa oli kaikkea hämmentävää krääsää, ja Radiokirppis ei pettänyt annillaan koskaan.

Lusittuani lukion Vaasassa loppuun, koitin keksiä keinoja päästä unelmakaupunkiini. Hain opiskelemaan, mutta jäin vaille opiskelupaikkaa. Lopulta lehti-ilmoitus tarjosi väylän eteenpäin. Voionmaan opistoon Ylöjärvelle haettiin opiskelijoita. Kävin täyttämässä hakulomakkeen tiedotusopinlinjalle Vaasan pääkirjastossa, sillä meillä ei ollut tietokonetta saati nettiä. Samaan aikaan myös mies haki opiskelupaikkaa Tampereelta.

Ja niin vihdoin olin siellä, Tampereella. Hankimme pienen asuntolainan ja asumisoikeusasunnon Raholasta – mehän olimme tulleet jäädäksemme. Ekana iltana katselimme ylimmän kerroksen kotimme parvekkeella edessämme avautuvaa maisemaa. Näsinneulan valot loistivat horisontissa, ja vatsanpohjassa kupruili jännitys, ilo ja vähän jotain epämääräistä pelkoakin. Ikävää. Että totta vie, täällä me nyt olemme. Ihan omillamme kaupungissa, josta emme tunne oikeastaan ketään.

Aloimme ottaa Tampere-arkea haltuun. Maalasimme kotimme seinät violetilla, punaisella ja keltaisella. Köröttelin bussilla joka päivä Ylöjärvelle kouluun. Välillä kävin tenttimässä kursseja yliopistolla. Joimme Europassa kaljaa ja hörpimme punkkua Telakan terassilla. Kahvila Runossa litkimme litroittain teetä ja paransimme maailmaa baskerit päässä. Tanssimme selkämykset hikeen Doriksessa ja bogoilimme keikoilla Yo-talolla. Myöhemmin aloin myydä farkkuja ihan uudessa Onlyn, Jack & Jonesin ja Vero Modan liikkeessä, siinä Hämeenkadun ja Aleksanterinkadun kulmassa, jossa nyt näemmä oli enää Vero Moda.

Olin innoissani opinnoista, taoin erinomaisia arvosanoja ja sain kavereita koulusta sekä töistä. Tuntui ihanalta, että kaupungilla kulkiessa ympärillä oli paljon uusia ihmisiä, eikä kukaan tiennyt minusta mitään. Näin itseni tulevaisuudessa Tampereen yliopistossa ja sen jälkeen uutisissa beige trenssi päälläni ja pressikortti hatussa. Olin niin varma kuin vain parikymppinen voi olla siitä, mitä elämältään haluaa.

Ehkä sitä se olikin, se epämääräinen paha olo. Olin tietämättäni hukassa sen kanssa, mitä tahdon. Se nimeämätön paha olo alkoi heijastua myös parisuhteeseen. Minulta kysytään usein, miten me miehen kanssa olemme sen tehneet: pitäneet teinilovena alkaneen suhteemme elinvoimaisena. No emme ainakaan noiden Tampere-vuosien voimalla. En kaikesta tekemisestä huolimatta saanut uutta kaupunkia haltuuni, kaikki oli epämääräistä ja vietimme ihan liikaa aikaa vain keskenämme miehen kanssa. Toisen naama alkoi vituttaa. Aloin alitajuisesti syyttää toista siitä, että en eläkään unelmaa.

En oikein tiennyt mihin suuntaan mennä, että olisin taas löytänyt parisuhteeni, elämäniloni ja haaveilun. Pidin silti irvistäen kiinni henkitoreissaan olevasta unelmastani tamperelaisena. Välillä pitäisi vain suosiolla luovuttaa ja sekoittaa pakka uudestaan. Mutta kun en sitä itse tajunnut tehdä, kohtalo puuttui peliin ja heitti koko pakan ilmaan.

Yhdestä kolikon heitosta alkoi perhosvaikutusten sarja, joka alkoi muutolla Turkuun. Vuokrasimme Turusta asunnon vain väliaikaiseksi kämpäksi, mutta siitä tulikin koti seuraaviksi kuudeksi vuodeksi. Siitä alkoi uusi, hyvä ja onnellinen elämänvaihe, jonka lempeissä mainingeissa tässä edelleen uiskennellaan. Eipä olisi tamperelainen osannut ilman kohtaloa lähteä onneaan Turusta etsimään.

Nyt vuonna 2017 Tampereen katuja kulkiessa tuli melkein sääli sitä Hannea 14 vuoden takaa. Niin mahtava kotikaupunki, mutta suurin osa ajasta meni epämääräiseen rimpuiluun. Onneksi näin nykyisenä helsinkiläisenä Tamperetta osaa taas arvostaa. Se on sellainen ihmisenkokoinen ja rento kylä kaupunkilaisherkuilla.

Minun ja Tampereen etäsuhteen hurmos ei silloin muinoin kestänyt arkea. Mutta onneksi nyt pitkän tauon jälkeen ja ajan kanssa kohdatessa tuntuu siltä, että meistä voi tulla hyviä ystäviä loppuelämäksi.

Jaa