Oli juhannus, oli. Semmoinen, jonka kanssa olin jo valmis myöntymään, että ole sitten tommoinen, paska, väsynyt ja tylsä juhannus. Ihan kuten viettäjänsäkin.

Minä olen meidän perheemme juhlajärjestelijä. Se, joka suunnittelee, kutsuu, miettii koristeet ja musiikit, pohtii menun, tekee kauppalistan, ehkä käy kaupassakin (tämän yleensä delegoin), siivoaa (delegointiyritelmä tämäkin kanssa), valmistaa ruuat, kattaa pöydän, tarjoilee ja pohtii ohjelmaa valmiiksi. Se, joka varmistaa, että on servetit, kukat, kynttilät ja pakkasessa on tarpeeksi jääpaloja.

Se olen minä, sillä minä tykkään juhlista ja – ainakin muistaakseni – myös niiden järjestämisestä.

Tänä vuonna erinäiset työt ovat pitäneet kuitenkin niin hoppuisena, että en ole ehtinyt ja nyt lopulta enää edes jaksanut ajatella juhlien järjestämistä.

Se on tarkoittanut sitä, että koko tämän vuoden meillä ei ole ollut (meidän järjestämänä) kuin kalenteriin merkittyjä juhlia, ja nekin ovat olleet pliisuja. Sellaisia, että minä menen työpäivän jälkeen pyörimään Prismaan ympyrää ja paiskon ostoskärryyn jotain, mikä ehkä herättäisi kyseisen juhlapäivän eloon.

Se ei tunnu haittaavan ketään muuta. Se saa aikaan nolostuttavan ketjureaktion, jossa ärsyynnyn, kun ketään muuta ei kiinnosta, minkä tietenkin marttyyripäissäni saan kohdistumaan myös kritiikiksi – tai vielä pahempaa, välinpitämättömyydeksi – niille aikaisemmin järjestämilleni juhlille.

Enkä minä nyt (aina) mahdottomia vaadi. Juhannukseksi olisin toivonut pientä Suomen lippua pienen mökkimme pieleen ja niittykukkakimppua pöydälle. Sitä että olisi laitettu ruokaa yhdessä, syöty yhdessä.

Että olisi pienillä asioilla nostettu päivät tai ainakin juhannusaatto arjen yläpuolelle, luotu tietoisesti juhlatunnelmaa, tehty poikkeamaa normaaliin.  

Mutta sen sijaan vietin juhlaviikonlopun väsyneenä ja vittuuntuneena, missä ei ole mitään poikkeamaa viime aikoihin. Uutuutena vain hämmennys siitä, että rasittuneiden silmien sanelema kolmen päivän pakkoloma ei resetoikaan viime kuukausien vatsahaavatahtia. Niin minä löydän itseni miettimästä, että olisi sittenkin pitänyt käyttää nämä päivät kirjoittamiseen, että käteen jäisi muutakin kuin kasa itkusta räkäisiä papereita.

(Osaan kymmensormijärjestelmän, joten voin kirjoittaa silmät kiinnikin, hemmetti.)

No.

Tämä ei ole mikään ”mutta sitten näin sateenkaaren ja ymmärsin elämän ja paskojen juhannusten tarkoituksen” -loppunostatus, mutta kun sunnuntaina illalla sain vihdoin eteeni kesän ensimmäiset uudet perunat mökkiterassilla, tunsin koko juhannuksen onnen tiivistyvän siihen.

Oli riidelty ilmaa puhtaaksi, revitty sieluun kirveleviä haavoja ja balsamoitu niitä yhdessä. Aistittu, miten Kivinokka nukahtaa iltapäivän viileyteen, ja muina väsyneinä leijonina nukahdettu myös.

Sen jälkeen pyöreä, täydellisen kypsäksi keitetty ja kermaisen suussa sulava uusi peruna tuntui suorastaan pyhältä. Tilliä, sormisuolaa, iso nokare margariinia.

Uusi peruna, sitten toinen ja kolmaskin vatsassa oli helpompi nähdä ne pienet onnenhippuset, joita juhannukseen sisältyi. Ja kun niitä mietti, niistä tuli isompia.

Kuten se, kun sain kastella palstaa kuunnellen rannalta kuuluvia juhannustansseja. Livebändi solisteineen musisoi iskelmää, ja tahteihin sekoittui ihmisten naurua. Olin liian väsynyt ollakseni sosiaalinen, mutta sain olla osa kollektiivista juhlahumua turvallisesti omalta palstalta käsin.

Tai se, kun koko Kivinokka kasvattaa, eli kun ystävät toiselta mökiltä adoptoivat kyselemättä lapset melkein koko juhannukseksi. Ruokkivat, pystyttivät telttaa, ripustivat riippumattoa ja laastaroivat. Ymmärsivät, että joskus on sellainen sekopäinen mörrimöykkyolo, että tahtoisi juhlat, mutta ei silti halua tulla edes kahville, koska se vaatisi liikaa sosiaalista reippautta.

Se kun saatiin mökkinaapureiden koira yökylään, ja pieni olento nojaa sääreen, luottaa. Korvarapsu, masurapsu, pyllyrapsu. Vilkaisu narun päähän, että ootko ihminen vielä siellä, mennäänkö.

Puutarhatuolin siirtäminen sitä mukaa, kun aurinko liikkuu taivaankannella. Kirja, joka on niin kamala, että oksettaa, mutta juuri siksi tahtoisin puhua siitä kaikille.

Kävelyt metsässä käsi kädessä, pulahdukset mereen kahdestaan.

Yöunet mökin viileydessä ja raikkaudessa. Puhtaat lakanat, herätyskellottomat aamut. Ne, ne aivan ehdottomasti.

Ja ne uudet perunat, yhdessä kiireettä nautitut.

Mikä lie opetus sitten. Että paljoa ei onneen vaadita, mutta ei myöskään vitutukseen.

Oli miten oli, heti kun suinkin taas jaksan, järjestän sellaisetkin juhlat! Niissä jättimäinen kattilallinen perunoita ei riitä alkuunkaan.

(Ps. mun on pitänyt kirjoittaa postaus ”Miten kirjoitat romaanin tunnin pätkissä puolen vuoden aikana”, mutta niin, tulikin sitten tälläinen prologi-postaus sille näin alkuun.)