Tämä ajatus ei ole jättänyt rauhaan viime aikoina: mitä jos en tahdokaan tehdä töitä voidakseni ostaa aikaa, vaan haluankin tehdä vähemmän töitä ottaakseni sen ajan suoraan itselleni, ilman välikäsiä?
Sanotaan, että aika on rahaa, ja olen vuosia nielaissut tämän ajatuksen mukisematta. Olen tehnyt töitä saadakseni rahaa, jolla ostaa itselleni aikaa, jonka muut työtä tekevät tarjoamillaan palveluilla mahdollistavat. Olen maksanut siitä, että voin istua perheeni kanssa ravintoissa valmiiksi katettuihin pöytiin, saapua siivottuun kotiin ja napata kotiintulomatkalla torikojusta nipullisen leikkokukkia.
On tuntunut loogiselta, että mieluummin maksan asioista, jotta voin senkin ajan tehdä töitä. Eli siis teen töitä saadakseni rahaa, jolla ostaa asioita, joiden avulla vapautuu aikaa tehdä rahaa. Niinhän markkinatalousyhteiskunta pyörii. En ole kokenut tai vieläkään koe, että olisi väärin työllistää toisia, kunhan ostamani palvelun tai tavaran arvot mätsäävät omiini. Päinvastoin! Mutta samalla olen alkanut pohtia, onko tässä mylläkässä mitään järkeä.
Aika on todellakin rahaa, mutta nyt näen sen enemmänkin niin, että ne ovat yhteydessä toisiinsa, sillä kumpaakaan ei voi samaan aikaan olla yltäkylläisesti. Kaikkina vuosina ja aikakausina, kun taloudellinen tilanteeni on ollut vakaa, olen kärsinyt kroonisesta aikapulasta. Ja kun kalenterimerkinnät eivät ole saaneet sydäntä sijoiltaan ahdistuksesta ja paniikista, raha on aiheuttanut huolta. Kumpikaan vaihtoehto ei ole hyvä, mutta jännästi tasapaino jossain niiden keskellä tuntuu mahdottomalta ylläpitää.
Nyt mennään monien taloudellisesti varmojen vuosien jälkeen kaudessa, jolloin huoli rahasta jyllää koko ajan taustalla, välillä toviksi rauhoittuen, välillä voimistuen. Vastineena siitä olen saanut päiviini väljyyttä, yöuniini pituutta ja arkeeni kiireettömyyden autuaita pilkahduksia.
En ole voinut olla miettimättä: miksi tekisin töitä teettääkseni muilla sellaisia töitä, jotka voisin tehdä itsekin? Tietenkin tahdon esimerkiksi jatkossakin käydä – jos vain varaa on – syömässä ravintoloissa. Mutta en siksi, että en kiireeltäni ehdi tai väsymykseltäni jaksa laittaa ruokaa, vaan siksi, että on mahdollisuus pysähtyä nauttimaan ravintolakokemuksesta kaikilla aisteilla.
Toki nämä kelat ovat myös pakon sanelemia. Jouduimme irtisanomaan kuukausittaisen siivouspalvelumme ja samalla hyvästelemään siivoojamme Adamin. Hän on pitänyt lähes kahdeksan vuoden ajan huolta siitä, että kotimme lattiat pestään ja roskakaapin roiskeet putsataan. Enää ei voi laskea sen varaan, että viimeistään ensi kuussa Adam tulee ja pelastaa kaaoksen, vaan siitä on huolehdittava itse.
Onneksi olen siitä kreisi, että pidän siivoamisesta, kunhan sen saa tehdä ajan kanssa. Ja nyt sitä aikaa on ollut, vaikkakin eteisemme taitaa papanoida itsekseen hiekanmuruja ja kai kotitontut käyvät tahmaisine käsineen minun ja rättini perässä klähmimässä peilit sekä kaapinovet. Mutta silti: yksiä arjen ihanimpia juttuja on ripustaa pyykkejä narulle kuivumaan ja pujahtaa iltaisin auringon rapeisiin lakanoihin. Laittaa ysärihitit soimaan ja tanssien siivota koti. Pyyhkiä pölyt ja täyttää kodin tasot itse kasvattamilla leikkokukilla.
Ja juuri se tekee toimintatavoistani järjenvastaisia. Miksi tahtoisin teetättää ulkopuolisella sellaiset asiat, joita itse oikeasti tahtoisin tehdä – melkein jopa maksaa niiden tekemisen tuomasta ilosta?
Miksi ostaisin 7 eurolla pienen laadukkaan hillopurkin, jos voin – jos vain on aikaa – tehdä itse samalla hinnalla kymmenittäin hillopurkkeja? Miksi ostaisin hapanjuurileivän 9 eurolla, kun voin – jos vain aikaa on – upottaa itse käteni taikinaan? Miksi ostaisin kaupasta vähän nahistuneita kantarelleja muovirasiassa 12 eurolla, kun kerran voin – jos vain on aikaa – käydä hakemassa ne tuosta metsästä?
Etenkin kun rakastan joka hetkeä, jonka voin viettää metsässä ja palstalla sekä satoa säilöen ja siitä ruokaa valmistaen – jos vain on, niin, aikaa.
Mieltäni on alkanut kutkuttaa ajatus, jonka olen aikaisemmin antanut vain hennosti koputella mieltä keväisin ja syksyisin:
Mitä jos voisin keväällä antaa valtaosan ajastani palstan (tai jos aikaa olisi, isommankin viljelmän) kylvöille ja muille kevättöille sekä villiyrttien ja vihannesten keruulle, ja kun ne hommat vähän kesäksi laantuvat, tehdä laskutettavia töitä. Mitä jos sitten taas syksyllä, sadonkorjuun aikaan, saisin keskittyä pitkälti vain kunnon talvivarastojen kartuttamiseen, kunnes sadonkorjuun huipentava kekri-juhla taittaisi vuoden talveen ja laskutettaviin töihin.
En tavoittele tai edes kykenisi täydelliseen omavaraisuuteen, mutta mitä jos ruokakauppalaskuissa tuntuisi selkeä loivennus parin kuukauden sijaan jouluun asti, kevääseenkin? Ja ennenkaikkea; mitä jos en maksaisi muille niistä asioista, jotka tahtoisin tehdä mieluiten itse, jos vain rahan ansaitsemiselta ehtisin.
En tiedä. Paitsi sen, että viheliäisen ikkunanpesun ulkoistan kyllä heti, jos siihen taas varaa on.
Kohta voit ostaa ikkunanpesun pimeänä lapsilta 😉
Onhan tuo maanviljelykin työ. Eri ammattien jaksottaminen lienee melko arkipäiväistäkin monille, miksei sinullekin? Taitaa olla sulla verissä.
Hehe, ehkä – vaikka emme lähtökohtaisesti kotitöistä lapsille maksakaan, ehkä ikkunanpesu voisi tehdä poikkeuksen.
Eri ammattien lomittaminen vuodenkiertoon ja työpäiviin on tosiaan itselläni verissä ja oma työhistoria sekä elanto on tilkkutäkkimäisesti koottu tähänkin mennessä. Mutta homma on se, että en tahdo tehdä maanviljelyä työkseni ja myydäkseni maan antimia muille, vaan saadakseni – kirjaimellisesti – työni hedelmät suoraan itselleni sekä perheelleni. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä ja tämä pätee myös myös maanviljelyyn oman kokemukseni mukaan 🙂 Vaikka pidän tämän hetkisestä työstäni, tahtoisin vaihtaa päivissäni olevasta markkinataloudesta palasen omavaraistalouteen.
Olen pyöritellyt samanlaisia ajatuksia mielessäni. Itselläni pyörii päässä myös ajatus ”jos en asuisi Helsingissä, miten paljon se keventäisi pakollisia kuluja?”
Joo, onhan tätä Helsingissä asumista tullut taas haastettua useasti. Vaikka ollaan todettu, että tämä on meidän paikkamme, ainakin nyt, ollaan silti huvitettu (kauhistutettu) toisiamme puolison kanssa tutkailemalla asunnonmyynti-ilmoituksia ja vertailemalla, minkälaisia taloja saisimme ostettua velattomaksi (!!) muualta. Ajatusleikit tosin yleensä loppuvat viimeistään siihen, kun aletaan miettiä, mitä – nykyisessä elossa tarpeettomia – kuluja eloon sitten tulisi.
Täysin samaa mieltä
Itse asun hyvin pienessä kylässä. Palveluita on joilla pärjää arjessa. Täällä voi käyttää ajan itselleen / perheelleen ja tehdä asiat itse. Ja vaikka tekisi 24/7 töitä niin silti pitäisi tehdä myös kotityöt, ruuat ym itse koska se raha ei riitä ostopalveluihin.
Tervetuloa maaseudulle.
On ihanaa, jos ihminen voi itse valita, missä tahtoo asua <3 Mä luulen, että 16 vuotta maaseutua riitti mulle. Mutta lisää aikaa metsälle ja kaupunkiviljelylle toivoisin saavani tässä nykyelossani. Maalla se olisi varmasti siinä mielessä helpompaa, kun ei olisi kaikkea sitä kaupungin luomaa elämää ja mahdollisuuksia. Ne kuitenkin ovat niitä syitä, miksi olen valinnut kaupunkielon, ainakin nyt tähän elämänvaiheeseen. Siksi siis haaveilen, että voisin markkitaloudesta irrottaa aikaa omavaraistaloudelle :)
Voi että, niin samaistun! Olen jo muutaman vuoden ajan pyrkinyt osittaiseen omavaraisuuteen, mutta haluaisin lisätä omavaraisuusastetta entisestään – jos vaan olisi aikaa. Lähitulevaisuuteen olen kyllä kaavaillut suunnitelmia, jotka mahdollistaisivat omavaraisuuden laajentamisen kanoihin ja vuohiin – ja entistä suurempiin omiin viljelyksiin. Maalla asuvana on onneksi tilaa ja melkein jo tilojakin – kyse on vaan siitä, että uskaltaa mennä valtavirtaa vastaan.
Siitä tulee niin alkukantaisen tyytyväinen olo, kun voi itse olla luomassa tarvisemansa, oli se sitten ravinto tai joku muu.
Mun ikihaave on pieni citykanala, jossa kanat saisivat elää niin hyvää kananelämää kuin vain osaan tarjota ja niin pitkään kuin kanat luontasesti elävät. Sellaiseen sitoutuminen on kuitenkin niin iso juttu, etenkin kaltaiselleni sekkailijalle, että tiedän tarvitsevani jonkun jakamaan vastuuta. Mutta ehkä joskus vielä!