Helsinki muuttui viime viikolla parissa päivässä satumaisen kauniiksi oikean elämän lumisadepalloksi. Taivaalta leijaili hiljalleen lapasen kokoisia hiutaleita, jotka kuorruttivat Helsingin kuin jonkun imelän ihanan jouluelokuvan lavasteiksi. Äänimaisemakin muuttui, ruskean kolkkous pehmeni puuteriseksi.

Se tuntui ihmeeltä, ensinnäkin luontoäidin suopeuden osoituksena, jota me ihmiset emme ole ansainneet. Ja toisekseen siksi, että meidän sakkimme tuolle viikolle suunniteltu Lapin-matka peruuntui ja siirtyi tammikuulle.

Me emme päässeet kaamoslomalle Lappiin, mutta lumi tuli meidän luoksemme Helsinkiin.

200 kilometriä latuverkostoa

En tiennyt, miten päin riemusta olisin, kun Helsingissäkin on pässyt jo joulukuussa tutkimaan latukarttoja ja suunnittelemaan hiihtoretkiä. Ajatelkaa: viikko sitten Helsingin Sanomissa kirjoitettiin, että Helsingissä oli auki jo 100 kilometriä latuja, kun esimerkiksi Lapissa Saariselällä latua oli 30 kilometriä.

En tiedä, mikä tilanne nyt on, mutta luultavasti stadin kilsamäärät ovat vielä komeampia, sillä Helsingin latuverkostoilla on yhteensä mittaa 200 kilometrin verran.

Meidän takapihaltamme lähtevät ladut Herttoniemessä ovat auki nekin, mutta näyttäisi siltä, että niitä saamme kyllä arki-iltaisin tampata menemään. Niinpä viime viikolla, kahdenkeskisen arkivapaan suomin mahdollisuuksin, päätimme puolison kanssa lähteä vähän kauemmaksi kotikulmilta hiihtoretkelle.

Hiihtokausihuuto!

Tiedättehän, miten Ronja Ryövärintyttärellä on pakottava tarve pitkän talven jälkeen keväisin kajauttaa ilmoille keväthuuto. Ihan samanlainen sisältä kumpuava riemu minunkin oli päästettävä ilmoille kiljahduksena, kun pääsin kuukausien tauon jälkeen taas suksille.

Se tunne, kun lumi narskahtaa siteen alla, suksi luistaa ja keho valahtaa liikkeen luomaan transsiin, oi että, se on rutistaa sydämen ilosta rusinaksi!

Me aloitimme retken Laaksosta, josta hiihdimme Pirkkolan kautta Paloheinään. Olin pitänyt puolison luistelusuksivalintaa hivenen hömelönä Keskuspuiston metsässä kiemurtelevilla laduilla, mutta morjens; sitten pääsimme Paloheinän luistelumotareille. Leveä vapaan hiihdon väylä näytti niin herkulliselta, että jopa minä, vannoutunut perinteisen hiihtäjä, kuvittelin itseni valssaamaan suksilla pellonreunaa, vauhdin suhistessa korvissa.

Paloheinässä talvisen iltapäivän aurinko alkoi paistaa viistosti, laittaen hanget välkehtimään. Pakkasen kiristymisen tunsi poskissaan. Hankien ylle alkoi hiipiä usvaa kuin joku olisi maalannut silmiemme edessä horisonttia akvarelliväreillä ja isolla pensselillä.

Latukahviloiden sijaan ulkoilumajoja

Lapista jäimme hiihtoretkellämme kaipaamaan latukahviloita; niiden tunnelmaa, retken rytmittämistä, kunnon lämmintä mehua ja pään kokoisia munkkeja. Helsingin hiihtoretkellämme me pysähdyimme lounaalle Paloheinän ulkoilumajalle. Se ei ollut valitettavasti tunnelmaltaan tai ruuiltaan häävi, mutta parempi kuin ei mitään.

Tulevia Keskuspuistoon suuntautuvia hiihtoretkiä varten merkittäköön muistiin Pitkäkosken ulkoilumaja, jossa on kuulemma hyvät munkit ja tunnelma. Ja jos lumitilanne on suotuisa, pääsee Keskuspuistosta hiihtelemään myös Vanhaan Pehtooriin Haltialaan sekä Tuomarinkylässä olevaan Annan kartanoon. Maunulan ulkoilumaja on meneillään yrittäjävaihdos, mutta toivottavasti sekin on taas pian auki.

Olisi ihanaa, että ulkoilumajat ja muut latujen vierustojen kahvilat sekä ravintolat olisi merkitty latukarttoihin ja kyltteihin latujen varsille. Sillä tavalla kuten latukahvilat on merkitty Lapin hiihtokohteissa. Sitä arvostaisivat turistit, mutta myös kaltaiseni paikalliset retkeilijät.

Evästauko talvisissa koskimaisemissa

Paloheinästä jatkoimme suksimista Pitkäkosken tuntumassa kurvaavalle lenkille. Puoliso käy pidemmillä juoksulenkeillään välillä niillä suunnilla, joten hän osasi johdattaa meidät ladulta poikkeavaa polkua pitkin Pitkäkosken rantaan, jossa en itse ollut koskaan ennen käynyt.

Miten kaunis voikaan sulana virtaava koski lumisessa maisemassa olla! Kuin elävä talvinen postikortti. Vesi näytti valkoista vasten melkein mustalta, ja hyisen kylmyyden pystyi kuulla virtauksen kohinaan sekoittuvina jäisen helkkyvinä tiukuina.

Raivasimme tiemme umpihangessa kosken rannassa olevan pöytäryhmän luo, jossa vietimme kaakaokuksallisen ja piparikourallisen mittaisen tauon. Joku veti oranssilla kumiveneellä koskea alas ja minä mietin, miten siistiä ja onnellisen sekopäistä on saada elää neljän vuodenajan ja sen luomien vastakohtien sekä vaihteluiden keskellä.

Siitä suksimme sitten bussipysäkille, josta matkasimme sukset kainalossa ensin skibussilla ja lopulta skimetrolla kotiin. 17 kilometriä talvisatua – miten mahtava aloitus hiihdokaudelle! Ja miten höpsön onnellinen ja siinä kaikessaan tarpeellinen treffipäivä.