Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Lokakuun viimeisellä viikolla palstalla näkyi päällekkäin satokausi, syystöiden aika ja tuleva kevät.

Juureksia oli vielä kilokaupalla maassa, lehtikaalipuskat ojentelivat oksiaan huikentelevaisina ja kukistakin viimeiset vielä sinnittelivät. Osa maasta oli kuitenkin jo peitelty lehtien alle talvilevolle ja ruukuista oli pesty kasvukauden mullat pois ennen palstan kesävesien katkaisua. Syksyn rauhassa olin rakentanut perennapenkin uusiksi toivoen, että keväällä työni ansiosta sekä minä että se puhkeamme voimallisemmin kukkaan.

Vaikka hektisen palstakauden loppupuolella tuntui huojentavalta, että pian talven kylmyys ja pimeys toisivat elämänrytmiin kaivattua vaihtelua ja lepoa, mielessä oli silti inasen kevättäkin. Olin ostanut muutamia kevätkukkasipuleita. Okei, korillisen kevätkukkasipuleita.

Perustelen sitä sillä, että kevään ensimmäiset kukkijat ovat tärkeitä talven jäljiltä tokkuraisille ja nälkäisille hyönteisille. Mutta kyllä minä ruokin kukilla myös omia talven turruttamia silmiäni. Martaisen maan herääminen eloon on joka kerta yhtä sykähdyttävää, ja tervehdin jokaisen maasta tunkevan korren ja oksiin puhkeavan silmun erikseen. Makaan lumessa nenä kiinni hangesta pilkistävissä narsisseissa ja hivelen tulppaaninuppuja kuin pieniä hentoja vauvoja.

Vaikka kesän myötä puhkeavat kukat ovat tietenkin upeita nekin, kasvukauden mukana värien runsaudelle tulee yltäkylläisen ahnaaksi ja kukintaan tottuu. Siksi olen hoksannut, että jos johonkin kannattaa panostaa, juuri niihin ihmeellisimpiin kevään ensimmäisiin kukkijoihin.

Sujautimme lasten kanssa maahan narsisseja, helmililjoja, krookuksia, tulppaaneja ja lumikelloja. Marjapensaiden ympärille toissavuonna laittamani skillat toivottavasti nousevat jatkossakin, mutta muita penkkejä olen myllännyt sen verran, että vanhoista sipuleista moni tuskin pysyi eläväisenä.

Jo syksyllä tuntui ihanalta pelkkänä ajatuksenakin, että kevään tullen voimme lasten kanssa bongailla ensimmäisiä maasta nousevia kukkijoita. Niitä, jotka yhdessä kuukausia sitten maahan kaivettiin odottamaan pimeyden väistymistä.