Kun aloin kuukausi sitten lukea Colson Whiteheadin Nickelin pojat -romaania (saatu arvostelukappaleena), en voinut kuvitella, miten ajankohtaisen aiheen ääressä olin. Kirjahan kertoi 1960-luvun tapahtumista, kuvottavasta ja jalat toivottomuudesta veteliksi saavasta rasismista. Ei moista nyt enää, vuonna 2020.
Sitten Yhdysvalloissa kaupungit alkoivat palaa.
25. toukokuuta George Floyd kuoli maaten asfaltilla, Minneapolissin poliisin pidettyä polveaan tämän niskalla useita minuutteja. Vasta julkinen paine toi poliisille teostaan murhasyytteen.
Tapahtumat toivat silmilleni sen, miten ihmisen väri määrittää hänen arvonsa ja ihmisoikeutensa, edelleen. Yhdysvaltain mantereella alkaneesta orjuudesta tuli viime vuonna kuluneeksi 400 vuotta, ja tuon ajan perintö elää yhä. Etninen arvonta määrittää sen, minkä arvoinen on elämäsi ja henkesi. Siellä, täällä, maapallolla.
Pohdin usean päivän ajan, voinko kirjoittaa tästä ja jos, miten. Mietin, tulenko omineeksi asian, sillä vaikka pidän itseäni melko valveutuneena, olen rasismistakin loppujen lopuksi autuaan tietämätön. Pelkäsin, tulenko niin sanotusti mustapesseeksi itseni – pinkkipesuun verraten – kun otan kantaa ympärillämme koko ajan olleeseen asiaan, mutta vasta nyt, kun kaikki muutkin. Varoin, että en tulisi nostaneeksi itseäni sankarin jalustalle ihan vain olemalla valkoinen ja puhumalla rasismia vastaan.
Mutta se että ei ole rasisti, ei riitä. Sen mustien ihmisten kuolemat vain ihonvärin takia ja liekehtivät kaupungit Yhdysvalloissa ovat viime aikoina osoittaneet. Tekemättömyyden sijaan on oltava aktiivisesti rasismin vastainen. Tämä yhdysvaltalaisen filosofin ja poliittisen aktivistin Angela Davisin ajatus sai ymmärtämään, että minullekin on tässä taistelussa paikkani, liittolaisena.
George Floydin kuolema, kuten muutkaan silmittömästä rasismista johtuvat mustien kuolemat satojen vuosien ajan, eivät saa tulla vaietuksi. Viime päivinä noussut Black Lives Matter -liike on koko maailman ja sen ihmisten asia. Mutta liikkeessä minun, joka en ole joutunut elämässäni rasismia kokemaan synnyttyäni perunanenäisenä pohjalaisena Pohjolan perälle, tehtävä on antaa ääni heille, joita sorretaan. Kuunnella ja oppia, olla liittolainen. Jos mietit, miten olla hyvä valkoinen liittolainen, lue tämä Julia Thurénin Ruskeat tytöt -mediaan kirjoittama artikkeli.
Yksi tärkeimmistä asioista liittolaisena on tietoisesti laajentaa ymmärrystään ja tietämystään asiasta. Pitää korvat auki, seurata aihepiiriä käsitteleviä sometilejä, opiskella, kuunnella podcasteja, lukea kirjoja.
Siksi suosittelen jokaisen lukulistalle Colson Whiteheadin Nickelin pojat -kirjaa. Se on tiivis, vähän reilut 200 sivuinen tositapahtumista innoituksensa saanut romaani, joka avaa kammottavasti sitä todellisuutta, joka näkyy yhä tänä päivänä.
Nickelin pojat kertoo Elwoodista, joka Martin Luther Kingin sanojen voimaannuttamana ja isoäitinsä kannustamana on aloittamassa opinnot värillisten collegessa. Onnettoman sattuman, valkoisen poliisin oikun ja oikeuslaitoksen vääristyneen välinpitämättömyyden takia hän kuitenkin päätyy syyttömänä Nickelin koulukotiin.
Kirjan koulukodin karmaisevana esikuvana on toiminut floridalainen Dozierin koulukoti. Sen mailta löydettiin pian koulun lopettamisen jälkeen 55 pojan ruumiit, joiden henkilöllisyyttä ei tunnettu ja joiden kuolemia ei oltu kirjattu ylös virallisiin dokumentteihin. Whiteheadin kirjan päähenkilöt ovat kuitenkin keksittyjä, monien todellisten ihmisten ilmentymiä. Kirjan historiallisen tosiasiat pitävät kuitenkin paikkansa, kuten Whitehead Helsingin Sanomien haastattelussa korostaa.
Ja siksi kaikki kirjan lauseet tuntuvat vielä hirvittävämmiltä. Ne eivät mässäile, ne eivät hae sensaatiota. Ne ovat kammottavia, runtelevia ja toteavia. Ja tarina nappaa kiinni niin että sivua on käännettävä toisen perään.
Kirjan päähenkilö Elwood huomaa pian Nickelissä, että oikeudentajulla ei pysty nousta koulun raakalaismaisen julmuuden yläpuolelle. Vaikka tekisit oikein, se ei peitä sitä, että olet musta, ja kun olet musta, olet syypää. Elwood kuitenkin yrittää pitää yllä uskoaan tulevaisuuteen, vaikka hänen kohtalotoverinsa ja ystävänsä Turner suhtautuu kyynisesti ystävänsä toivonpilkahduksiin. Idealismi ja toisaalta hengissä selviämisen taistelu yltyvät lopulta ystävysten kesken pisteeseen, jonka vaikutukset muuttavat molempien loppuelämän.
Kirjaa lukiessa tuntuu välillä, että ei saa henkeä. Mutta sen lukeminen on vähintä mitä voi tehdä heidän puolesta, joiden viimeisiksi sanoiksi on jäänyt ”en saa henkeä”.
On hyvä olla ääneen rasismia vastaan. Asian akateeminen ymmärtäminen auttaa.Tärkeämpää vielä on kohdella Suomessa asuvia vähemmistöryhmiä tismalleen samalla lailla kuin kaikkia muitakin. Katsoa silmiin ja hymyillä, kun kukaan muu ei ole huomaavinaan. Käydä uhkailevaan tilanteeseen väliin. Silloin ollaan totaalisesti huomaamatta rasistista käytöstä ja aletaan puhua rasismin kohteen kanssa ihan normaalia asiaa tyyliin: ’Ompas pilvinen päivä, luuletko, että sataa?’ Miltä se rasismi sitten oikeasti näyttää. Harvemmin se on nimillä kustumista, mee takasin mistä olet tullut. Inhoan totaalisesti kysymyksiä joita et tosiaan kysyisi juuri tapaamaltasi sinisilmä suomalaiselta. ’Onko sinun ikävä kotiin?’ (- no tuskin, vastahan olin siellä vartti sitten). ’Miten tapasit miehesi?’ (- luoja paratkoon olemme olleet naimisissa 30 vuotta, mutta jokainen uusi tapaamani ihminen kysyy tuota samaa kun puhumme ensi kertaa.) Miten vähemmistöä ei esitelleä: ’Tässä on serkkuni Jemeniläinen tyttö-/poikaystävä/vaimo/aviomies. Tässä Thaimaan Joonas – hänet on adoptoitu.’ Expertti on yksi hyvä….’Keskitysleirit ovat yleistyneet Kiinasssa, kertoisitko siitä luokalle enmmän, sinähän olet syntynyt siellä’ tai ’Kyllä meidän täytyy lisätä seksiopastusta koulussa nyt kun meillä on niin paljon latvialaisia tyttöjä X luokalla, niistähän tulee kaikista ilotyttöjä’. Vihaa vastaan voi tapella, sosiaalinen ala-arvostus, toisen luokan kansalaisuus on paremmin piilotettua, sokerikuorrutettua ja yleensä siihen reagointi nähdään yliherkkyytenä.
Kiitos, että ehdit jättää kommentin ja kertoa kokemuksiasi ja ajatuksiasi! Tuo on varmasti niin täysin totta, että sitä piilotettua sosiaalista ala-arvostusta vastaan on hankalampi nousta.
Puhuttiin eilen lasten kanssa ensimmäistä kertaa rasismista. Olen jättänyt aiheen pois tietoisesti, etten istuttaisi heidän mieleensä edes ajatusta siitä, että joidenkin mielestä ihmisten ovat eriarvoisia kulttuurin tai ihon värin takia. Mutta nyt heräsin miettimään, että onhan tästä puhuttava, että he ymmärtävät paremmin. Se oli hyvä keskustelu se, mutta samalla kauhistutti, tulinko nyt puolison kanssa tehneeksi hölmösti.
Se on kuule ihmeellinen asia olla niin etuoikeutettu, että voi puhua lasten kanssa rasismista, eikä elää sitä, opetella pärjämistekniikoita, pyyhkiä kyyneliä ja tuntea oloansa täysin avuttomaksi tyhmyyden edessä.
Niin on. Enpä tajunnut siinä lasten kanssa jutellessani asiaa edes näin, pitääkin käydä asiaa heidän kanssaan läpi myös tältä kannalta.
Olen niin valtavan pahoillani, miten itse olet joutunut asiaa käydä läpi. Se on niin niin niin väärin ja kauheudessaan kuvottavaa.