Teimme viikonloppuna naapureiden kanssa retken heidän pienelle metsätöllilleen Kivinokkaan. Lumisessa maisemassa kulkeva karavaanimme nauratti meitä itseämmekin. Olimme lastanneet kahden laatikkopyörän kyytiin koko seurueemme – viisi lasta ja kolme aikuista – sekä eväät ja pulkat. Jätimme pyörät parkkipaikalle ja jatkoimme lopun matkaa pulkilla. Yövuoron ja päiväunien jälkeen toisesta suunnasta paikalle kävellen saapunut puolisokin ehti parahultaisesti retkiseurueemme mukaan.
Rakastan Kivinokkaa kesällä, mutta vilkkaan kesäkauden ulkopuolella meren ympäröimällä niemellä on taianomainen tunnelma. Pikkuruiset töllit seisovat kinosten keskellä vähän orpoina ja kesää vartoen. Retkiseurueestamme lähtevän ilakoinnin lisäksi ainoat äänet olivat pusikoissa hyppelehtivien pikkulintujen sirkutus ja leudossa talvisäässä muokkaantuvien lumikerrosten rasahtelu. Jos oikein höristi korviaan, saattoi kuulla parin minuutin välein metron suhahduksen, joka sekoittui Itäväylän humuun.
Saappaat upposivat hankeen varsiaan myöten, kun vedimme pulkkien kyydissä kulkevat mukulat perille mökin edustalle. Kermaisin ja pastellisin sävyin maalattu mökki on syötävän söpö ja sopivasti vinksallaan. Talvinen luonto oli koristellut mökkiä vielä suloisemmaksi. Ikkunoihin oli piirtynyt kuurankukkia ja räystäällä roikkui jääpuikkoja. Kannoimme ulos pöydän ja pari tuolia, ja naapurin muija sytytti kynttilöitä palamaan sekä nosti yhden lyhdyn roikkumaan mäntyyn, joka on aikojen saatossa taivutellut oksansa kuin luonnon omaksi huvimajaksi mökin pihaan.
Mökin takan pellit olivat jäätyneet osittain kiinni, ja niiden sulamista odotellessa ja mökin savuisia sisätiloja tuuletellessa laitoimme tulet pallogrilliin. Kaivoimme retkinyssyköistä tarjolle kasvisnakkeja, leipää, kahvia ja kaakaota. Jälkkäriksi naapurit olivat keksineet napata mukaan valmiscroissanttaikinaa, jonka sisään piilotettiin suklaata ennen kuin taikina pyöriteltiin tikun ympärille ja paistettiin grillissä.
Siinä höyryävä kahvimuki kädessä istuessani ja lasten painellessa menemään pitkin metsikköä, muistin edellisen talvireissumme pikkumökille vuosi takaperin. Toisella lapsella oli silloin joku niistä vaiheista, jotka saapuvat elämään niin hiljalleen, että niihin havahtuu vasta vaiheen ollessa jo täydessä voimassaan. Ja yhtä hiljalleen ne myös laantuvat ja häipyvät, sillä en olisi edes muistanut koko vaihetta ilman sen yhdistymistä viimekertaiseen retkeen.
Vatsaa nipisti taas onni siitä, että saan elää tätä elämää, tässä perheessä ja osana tätä elinpiiriä. Se olo on hulahtanut lämpimänä päälle yhä useammin viime aikoina. Silläkin uhalla, että olen kirjannut tänne blogiin varmaan kerran vuodessa saman, taas tuntuu, että elän tällä hetkellä parasta aikaa vanhemmuudessa ja ylipäätään elämässä.
Ehkä se juuri onkin hienointa, että jokainen kausi äitinä on tuntunut lopulta kaikkine vaiheineenkin parhaalta. Että jos kaikki menee hyvin, elämä tästä sen kun vaan kypsyy paremmaksi. Ehkä onnellisuutta on se, että ei kaipaa menneeseen, mutta ei myöskään hätiköi tulevaan. Olkoonkin, että juuri nyt outo väsymys ei meinaa häipyä millään ja mieli kaipaa jotain, mistä se ei vielä saa kiinni. Kaikki on lopulta varmasti ratkaistavissa ja kaikki vie eteenpäin.
Yhtäkkiä molemmat lapset ovat kasvaneet ihan valtavasti. He eivät ole ihan pieniä, mutta eivät vielä ihan isojakaan lapsia. He ovat itsenäistyneet vauhdilla, mutta eivät silti vielä räpiköi isoa hajurakoa meihin vanhempiin. Saan pussata ja halata vaikka keskellä kauppakeskusta. Vanhemmuus on juuri nyt valtavan antoisaa ja päivä päivältä sen kyydistä tipahtaa pois niitä itselleni hankalia ja kuluttavia elementtejä.
Tulee hetkiä kun tajuaa, että kas, tosiaan he molemmat osaavat jo pukea itse (jos siis tahtovat), tai että me tosiaan voimme koko perhe mennä elokuviin. Heidän janonsa oppia uutta ja ymmärtää maailmaa imaisee mukaansa minutkin. Kaupungille ja kavereille voi lähteä tuosta noin vain ilman että joutuu pakata mukaansa rinkallista kamaa ja jonottaa hisseille rattaiden kanssa.
Päivää ei enää tarvitse palastella päiväuniin ja ruokailuihin, ja rutiinien rikkominen ei aiheuta kahden viikon tasapainoharjoittelua takaisin normaaliin. Saunavuorolla he nököttävät vieressäni lauteilla, kaatavat itse kylpyvetensä pois ja pukevat saunatakkinsa omatoimisesti. Viikonloppuisin saan lojua Hesarin ja kahvikupin kanssa aamupalapöydässä lounasaikaan asti, sillä he tietävät, että se on minulle tärkeää. Erimielisyyksistä ja mielen kurjuuksista voidaan ihan oikeasti keskustella. Kukaan ei enää herää aamuviideltä tai edes -kuudelta, ja vaikka heräisikin, muu perhe saa silti vielä jatkaa uniaan.
Arjesta on hävinnyt takahampaisiin tarttuva ja kitkerältä maistuva suorittaminen ja aina riivaava tunne siitä, että pitäisi olla jo tekemässä tai vähintäänkin miettimässä seuraavaa asiaa tai pian on jollain nälkäkiukku tai pissat housuissa. Vaikka rakastin sitäkin arkeani, olen paljon enemmän kotona tässä arjessa, joka on vapaampaa ja monipuolisempaa. En sano, ettenkö edelleen silloin tällöin haaveilisi kuukauden hiljaisuusretriitistä ihan yksin tai parin viikon panolomasta kaksin, mutta ahdistava riittämättömyyden tunne on liuennut pois ja tuonut tilalle jopa jonkinlaista seesteisyyttä.
En vieläkään oikein hahmota, että minä tosiaan voin ja saan olla 4- ja 7-vuotiaiden lasten äiti. Minä, äiti. Mutta sen tajuan, miten ihanaa se on.
Kuulostaa niiiin ihanalta
Itsekin huomasin eilen, että lähtiessämme aamusta parin tunnin kyläilyreissulle lähes naapuriin, ei tarvinnut ns hoitoreppua raahata mukana vaihtovaatteineen ja vaippoineen.
Viikonloppuisin ei ole kellon päälle, milloin syödään ja milloin vietetään lepohetki. Jos lähdemme koko päiväksi liikenteeseen, ei päivää tarvitse sinänsä aikatauluttaa. Pojat nukkuvat tarvittaessa autossa ja kestävät pieniä hetkiä nälkää.
Kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa. Pojat täyttivät joulukuussa 3 ja 6 vuotta 🙂
Oli kyllä niin ihana sunnuntai, kuten koko talvinen viikonloppu muutenkin <3
Ja just noi samat havainnoit kun teidänkin elossa, parasta!
Oi, kuulostaa ihanalta! Meillä nuorempi vasta puolitoistavuotias ja elämä ei todellakaan vielä noin leppoisaa. Mutta hyvä kuulla että helpompia aikoja edessä.
Oli kyllä niin ihanaa, että voi ettien että <3 Tietenkin tähänkin elämäntilanteeseen riittää kaikenlaista säätöä ja ei ollenkaan seesteistä menoa, mutta ero on silti ihan jättimäinen ihan vain vuodenkin takaiseen. Että kyllä, helpompia aikoja on edessä <3
Tulipa sopivasti, sillä juuri päivällä ajattelin, että kunpa kirjoittaisit taas kerran lupauksen siitä, että hetken päästä täälläkin helpottaa. Takana yh-viikonloppu koska tauti kaatoi miehen petiin (tässä vaiheessa hatunnosto heille, jotka tekevät arjen joka päivä yksin) ja sokerina pohjalla tätä viikonloppua seurasi molempien mukuloiden sairastuminen, eli hitosti kitinää, roikkumista ja seinähulluutta. Äitiys tuntuu todellakin suorittamiselta, koko ajan joku vastustaa jotakin tai tapahtuu jotain tapaturman poikasta ja ehdin siivota jäljet kun muka taas kohta saa ruveta tekemään ruokaa ja iltapesujen loppusuoralla tekee jo mieli kiroilla koko repertuaari kun rasvapurkki ei aukea. Tarkkasilmäinen esikoinen kysyy, että ”äiti, onko kivaa olla äiti? Se taitaa välillä ärsyttää ”. Ja turha siinä on edes valehdella, totean että se on kivaa, mutta nyt se ärsyttää ja tuntuu siltä kuin olisi kuiviin rutistettu rätti.
Ihana, arkinen ja armollinen tuo lopetus komentillesi. Kuulostaa just meidän iltatoimikeskusteluilta joskus, yhä edelleen. Olen iltaisin toisinaan vieläkin niin niin väsynyt, ja kun illat ovat miehen työvuorojen takia minun vastuullani, hammaspesujen aikaan on jo niin loppu, että tekisi vain mieli itkeä. Ja niitä oloja on sitten tietenkin myös sanoitettava tarkkasilmäisille lapsille. Että vaikka väsyttää ja tarvitsisi hetken hiljaisuutta, silti rakastaa ja on onnellinen, että saa olla äiti.
Vaikka noitakin iltoja siis edelleen tulee, on ollut ihanaa huomata, miten ollaan illoissakin liu’uttu kohti seesteisempää menoa. Jos nyt lapsiperhearkea voi seesteiseksi sanoa 😀 Ainakin se suorittamisen maku on häipynyt.
Että kyllä, kyllä se siitä helpottaa!
No Wau! Just oon kipuillut sitä kun mun vika vauva (1,5v) ei oo oikein enää pehmeä vauva vaan semmoinen luinen lapsi ja vanhempi (4v) menee jo rytinällä maailmalle. Silti täällä vielä puetaan, syötetään, vaihdetaan vaippaa ja heräillään öisin. Joten tämä tuli niin tarpeeseen just tähän kohtaan. Että tietää että se helpottaa. Ja on yhä ihanaa ja kivaa vaikka ne ei oo enää niin lähellä 🙂
Kiitos
Oi kyllä se helpottaa – ja aivan yhtä kivaa ja ihanaa on, vaikka eivät ole KOKO AJAN iholla 😀 Mä ainakin nautin ihan valtavasti siitä, että saan välillä hengittää ja omaa tilaa, mutta sitten samalla joka päivä on syli täynnä lapsia suukoteltavana <3
Mieleni alkaa aina kehrätä ja hyristää kun käytät lapsuudestani tuttua kieltä. Asiat ovat parahultaisia ja niitä myös varrotaan.
Hih, ihana kuulla! Tuo tuollainen kielen nuotti on myös mun lapsuudesta tuttu, omien isovanhempien suusta. Musta on ihana poimia sieltä herkullisia sanoja ja sekoittaa niitä uudempiin ja yleiskielisempiin <3
Tuo vuoden takainenhan on juuri niinkuin meidän lapsi nyt. Ehkä se ei olekkaan kipeä, muuton takia stressissä tms. vaan käy samaa riivattua väliuhmavaihetta. Kaikki menee hyvin kunnes yks-kaks käy jotakin joka saa lasin läikähtämään yli, se jälkeen ei mikään kelpaa eikä puhe pääse läpi. 10min- tunnin päästä kaikki on hyvin ja lapsi on vähän ihmeissään. Etenkin illoista on tullut hirveitä, väsyneenä ei paljoa tarvita että hää saa päähänsä että nyt ei mikään kelpaa.
Tuli tarpeeseen, olisiko tuokin vaihe pian katoamassa?
Ah kuulostaa niin tutulta – koska olin kirjoittanut siitä, muutenhan olisin luultavasti unohtanut koko riivatun vaiheen. Että kyllä, kyllä se vaihe siitä katoaa, luultavasti liukenee huomaamatta.
Meillä 7- ja 8- vuotiaat ja nyt siis aamulla jäävät nukkumaan kun lähden töihin; hoitavat itsensä kouluun. Osaavat lämmittää mikrossa ruokaa jos en ehdi ajoissa paikalle. Menevät koulusta suoraan kavereille tai kaverit tulevat meille iltapäiväksi; läksyt tekevät oma- aloitteisesti koulun jälkeen missä sitten ovatkin.
Kaikki on ihan mieletöntä; tuntuu että wau; kaikki se ahdistus ja pajatus palkitaan nyt. Niistä kuoriutuu kuin kuoriutuukin IHMISIÄ!
Viikonloppuisin aikuiset saa nukkua; aamupalan väsäävät ja syövät sohvan nurkassa samalla kun katsovat piirettyjä.
Että voimia kaikille väsyneille ”sumussa vaeltaville” äitihahmoille:)
”Kaikki on ihan mieletöntä; tuntuu että wau; kaikki se ahdistus ja pajatus palkitaan nyt. Niistä kuoriutuu kuin kuoriutuukin IHMISIÄ!”
Ah, kyllä, just tää! Ihan täysin pajatso ei ole vielä lauennut, mutta vitsi mitä pikavoittoja elämä jo nyt tarjoaa 4- ja 7-vuotiaiden vanhemmille.
Tämä oli taas kerran niin lohdullinen kirjoitus, kiitos sinulle! Myös aikaa sitten julkaisemasi jossa kerroit että joskus vielä on mahdollista nukahtaa lempeästi eikä niin että on taju kankaalla ennenkuin pää koskettaa tyynyä 🙂
T. Äiti ja tytöt 3&1 v.
Ihana kuulla, että tästä irtosi lohtua <3 Enpä edes ajatellut, että se voi toimia myös niin :) Ja voi kyllä, nukahtaminen lempeästi hissutellen, eikä kuin joku pamauttaisi tajun pois huitaisemalla takaraivoon tulisella ja piikikkäällä rautakangella – sekin on vielä joskus mahdollista!
Tunnistin osia tekstistä tutuiksi myös itselle. Mutta kipeän paljon tuntui vieraalta. Meillä on vahvalla temperamentilla varustetut 5- ja 7-vuotiaat. Meillä ei useinkaan (melkein koskaan) lähdetä ex tempore mihinkään, koska se aiheuttaa lapsilla pasmojen sekaisin menon. Vaikka kuinka olisi kiva meno, menee puolet ilosta ohi kiukutessa. Elämä pyörii edelleen pitkälti rutiinien varassa, koska tällöin vältämme pahimmat kivikkoon karahtamiset. Myös ennakointi ja suunnittelu ovat vakiarkea edelleen. Silloin pääsee itse helpommalla. Ja edelleen muksut heräävät joka aamu, oli pyhä tai arki, klo 6. Toivon, että joskus helpottaa.