Yli kahden viikon joululoma lasten kanssa tuntui siltä kuin olisin ollut lapsi itsekin. Etenkin maalla aika muuttui epämääräiseksi valuvaksi aineeksi, joka kulki eteenpäin hitaasti ja ilman että sitä pystyi lokeroida mihinkään kalenterisarakkeeseen.

Huomasin loman tehneen tehtävänsä, kun iloitsin kuivauskaapissa viikkausta odottavista vaatteista (tekemistä!) tai kun äkkäsin vanhempieni talon yläkerran parvekkeella ison ja jäisen lumikasan ja huhkin sen kimpussa melkein tunnin heiveröisen muovilumilapion kanssa (hiki pintaan!). Jossain vaiheessa suustani livahti salavihkaa sana tylsää ja heti päälle hysteerinen hekotus (sanoinko juuri noin!).

Aivotoiminnan nollaaminen on toisinaan tarpeellista, mutta se tieto ei auta siinä vaiheessa, kun työarjen lähestyessä alkaa kauhuissaan miettiä, pystynkö enää mihinkään. Kaipasin jo työpöydän ääreen, mutta samalla en uskaltanut edes kurkata puhtaaseen ja uuteen kalenteriini, jota kukaan ei ollut päivittänyt ajantasalle puolestani ja jossa siksi saattoi piillä yllätyksiä.

Muistin vain, että tämä ensimmäinen työviikko on täynnä palaveria, tarjouksien sekä projektisuunnitelmien kirjoittamista ja asioita, jotka on joulua edeltävässä lempeydessä siirretty sitten ensi vuoteen tajuamatta oikeasti, että kyllä se ensi vuosikin sieltä tulee. Ja miten mukamas minä ja kaksi muksua olemme taas koululla ennen kahdeksaa, kun kuluneet viikot on lojuttu aamupalapöydässä lounasaikaan asti?

Olin sunnuntaina melkein vellit housuissa, kun mietin, että en osaa enää kaivaa itsestäni esiin sitä ajoissa olevaa, töitä tekevää ja loogiseen ajatteluun kykenevää aikuista.

Sitten tuli maanantai – ja se oli vitun parasta hetkeen. Palasin eilen koulu- ja päiväkotikierrokselta kotiin aamukahdeksan jälkeen. Tovin vain kuuntelin hiljaisuutta ja nautin siitä, että koti pysyi muuttumattomana ja hallittavana ympärilläni. Tuntui hyvältä ajatella, että vaikka olin jo tehnyt monenlaista asiaa, oli vasta hämärää ja koko päivä edessä.

Avasin koneeni ja kalenterini, eikä minussa enää asunutkaan sohvannurkkaan muumioitunut ameeba. Olin jo unohtanut, miten huumaavalta tuntuu saada jotain aikaiseksi. Miten hemmetin nautinnollista on voida keskittyä ja uppoutua tekemiseen. Jos tuleva työvuosi ja tämä viikkokin oli tuntunut vielä sunnuntaina kuin pirinpärin olevalta viidentuhannen palan palapeliltä, päivän aikana sain kasattua sen hiljalleen kokonaiskuvaksi.

Iltapäivän palaverin jälkeen jäin kaupungille ja vaeltelin hetken katuja päämäärättömänä odottaen puolisoa ja lapsia, joiden kanssa olin sopinut päivällistärskyt ravintolaan. Milloin minusta tuli näin tehokas, että voin työpäivän päätteeksi poiketa kirjakauppaan ostamaan kaverisynttärilahjoja synttäreille, joihin ei olla vielä saatu edes kutsuja ja käydä ostamassa saippuaa, vaikka edellinen ei ole vielä edes loppu? Jos arkea voisi halata, olisin tehnyt sen siinä, Aleksanterinkadulla Helsingissä, maanantaina kello 16.14.

Loppuillan kiertelimme perheen kanssa Lux Helsinki -valofestivaalia, joka on koettavissa vielä huomiseen keskiviikkoiltaan asti täällä Helsingissä. Jotenkin ravistelevan ihanaa sekin kaiken pitkästymisen jälkeen: siellä me saimme hyppelehtiä kotikaupunkimme kaduilla, jotka kyllä kiilsivät loskasta, mutta joiden pimeys on puettu valotaiteeseen muutaman päivän ajaksi näin keskellä sydäntalvea. Kaikki se järjestetty ihan ilmaiseksi iloksi meille ja tuhansille muille ihmisille, jotka hekin olivat lähteneet kiertämään Töölönlahden ympäristössä kiertävää festarireittiä tuona tavallisen arkisena maanantaina.

Loma ihana, mutta arki paras.