Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.
Välillä mietin kauhuissani, onkohan tämä tässä hetki, jonka lapset muistavat koko loppuelämänsä? Onko tässä se tapahtuma, jonka ympärille lapsuusmuistot – ne todelliset ja ajan mielessä muovaamat – punoutuvat?
Mitä jos he muistavat vain ne uupumisvaiheeni muutamien vuosien takaa, kun valuin epätoivoa ja räkää niin paljon, että yöt eivät riittäneet sen vuodattamiseen. Tai mitä jos he muovaavatkin lapsuusmuistonsa vain niistä arjen melko tavanomaisista pyllähdyksistä, joihin olen vanhemmuudessani päätynyt.
En tahtoisi tulla muistetuksi ihmisenä, joka ei aina pysty peittelemään sitä, miten epämiellyttävänä kokee harrastuksiin kuskaamisen tai kuravaatepyykin, joka ei tunnu loppuvan koskaan. En haluaisi tulla muistetuksi äitinä siitä, että en erityisemmin jaksa leikkiä mitään mielikuvituleikkejä ja että olen satukirjoissa niin niuho, että en tahtoisi lukea mitään omasta mielestäni tylsää ja aivotonta tai sutaisten kuvitettua.
En haluaisi olla muistoissa aamuisen eteisen hermoromahdus, siivousnalkutus tai mikä pahinta, työpöydän ääressä iltamyöhään kyyristelevä selkä, johon ei saa kontaktia.
Noiden muistojen päälle minä tahtoisin tulla muistetuksi vanhempana, jonka kanssa oltiin lähekkäin, sylikkäin, kainalokkain, käsikkäin. Äitinä, joka ei padonnut tunteitaan – vaikka välillä sen takia sytytyslanka oli liian lyhyt – vaan rakasti täysillä ja opetti muutkin sanoittamaan olotiloja, puhumaan ilmaa puhtaaksi ja pyytämään anteeksi ajatuksella, ei vain pakolla. Ihmisenä, jolta sai aina pusun, kun erottiin, tavattiin, nukahdettiin ja herättiin.
Olisinpa muistoissa se, jonka kanssa maattiin syksyisessä metsässä sammalmättäillä katsellen yläpuolella huojuvia kuusia ja joka iltasadun luettuaan luki kerrossängyn vieressä omia kirjojaan otsalamppu päässä. Se, joka opetti näkemään arkisissa asioissa kauneutta ja jonka kanssa tehtiin asioita, joiden hienouden ymmärsi kunnolla vasta myöhemmin: sienestettiin, viljeltiin pientä laatikkoa, poimittiin marjoja ja poljettiin pyörällä silloinkin, kun talvivaatteiden kanssa kypäränlenksu kinnasi ja loska likasi lahkeet. Se, joka laski pulkkamäessä Stigalla, vaikka melkein katkoi kätensä.
Toivoisin lasteni muistoissa minun olevan vanhempi, joka kertoi ja keskusteli asioista rehellisesti kuukautisista kuolemaan, alkoholismista uskontoihin, eettisyydestä ekologisuuteen, seksistä rakkauteen ja ilmastonmuutoksesta verotukseen. Että saisin liikkeelle jotain, mikä jatkuisi, kasvaisi ja muuttaisi maailmaa minunkin jälkeeni. Että voisin haastaa ajattelemaan, näkemään ja tekemään maailmasta hyvän itselle ja muille. Olisin heikko ja vahva, oikeassa mutta erehtyväinen.
Että sitten joskus he ymmärtäisivät, että kas, kaikki ne äidin kanssa käydyt keskustelut kasvissyönnistä, kierrättämisestä ja maapallon hyvinvoinnista olivat tärkeitä ja saivat alitajuisesti tapahtumaketjuja aikaan. Ehkä sille äidin joululahjamainoslehtien ja lahjalistatoiveiden edessä saadulle epätoivohermoromahdukselle oli syynsä.
Toivoisin, että sitten joskus lapset muistelisivat, että äidin kanssa istuttiin saunalauteilla ja hierottiin vuorotellen kuorinta-ainetta toistemme jalkoihin. Vaikka äiti tykkäsi heittää vähän turhan kuumia löylyjä, siinä vieressä istua napitettiin, koska siinä oli hyvä. Kenelläkään ei ollut kiire ja mieleen pulpahteli asioita, joista ei muuten olisi ehkä tullut juteltua.
Että olisin se, joka vei festareille, kirpputoreille, museoihin, tapahtumiin, oopperaan ja pellonreunalle keräämään villiyrttejä ja ryöppyäviä ketokukkakimppuja. Se, joka tutustutti kirjallisuuden maailmaan ja näytti, miten lukemalla sekä maailma että mielikuvitusmaailma selkeytyvät ja avartuvat. Ja se, joka piti perheen kanssa yhdessä syömistä niin tärkeänä, että vielä kotoa muuttamisenkin jälkeen keräännyttiin mahdollisimman usein syömään yhdessä.
Sitten toivoisin olevani myös se hassutteleva äiti, jolla oli koko lapsuuden ajan tapana välillä ennalta odottamatta alkaa tanssia ja laulaa kuten kuulemma jossain sen nuoruuden Ally McBeal -telkkarisarjassa jollain tanssivalla vauvalla oli tapana. Ai että se oli hassun noloa, mutta samalla nauratti joka kerta ihan kamalasti, vaikka alkuun kuinka yritti olla nauramatta.
Toisinaan lapsuusmuistoissa on iltoja, kun laitettiin Spotifysta soimaan Antti Tuiskua ja tanssittiin liioitellusti eläytyen keskellä kotia äidin kanssa niin että parketti natisi, posket muuttuivat punaisiksi ja nauru kupli. Yksi sellainen ilta tallennettiin vuonna 2018 myös äidin blogiinsa tekemään arkikuvasarjaan.
Onpa huojentavaa välillä keskittyä etsimään itsestään niiden vanhemmuuskompastuskivien sijaan hyviä puolia. Mähän kuulostan ihan kivalta äidiltä, ja toivottavasti sitä voittopuolisesti olenkin. Kokeilkaa tekin. Mistä te tahtoisitte tulla muistetuksi jälkikasvunne lapsuusmuistoissa sitten joskus?
Osui ja uppos, just näin mäkin haluaisin tulla muistetuksi <3 Ihan itku pääsi…
(Miksi, oi miksi muksujen lempparibiisivalinta on muuten noissa arki-illan kreisitansseissa aina Robinin Boom kah?)
Pystyn hyvin samaistumaan myös tuohon kaikkeen mistä en halua tulla muistetuksi. Olen myös viimeaikoina paljon pohtinut, niitä alitajuntaan lapsuudesta jääviä muistojälkiä, jotka sitten aikuisena ohjaavat lapsen omaa toimintaa ristiriitatilanteissa yms. Ja todella toivoisin, ettei äkäpussimainen äkkipikainen luonteeni ole aiheuttanut lapsilleni pysyviä "huonoja" jälkiä. Aina tätä ajatellessani toivoisin olevani se muumimamma, ehtymättömän rauhallinen ja ihanan lohdullisen pehmoinen…
Ah joo, Robin tietty, Antti Tuiskun lisäksi!
Joo sama, noita alitajuntaan jääviä muistijälkiä ja toimintapoja olen mäkin kelaillut paljon. Kun sitä äkäpussia ja äkkipikaisuutta löytyy täältäkin. Mä olenkin tosi onnellinen, että saan jakaa vanhemmuuteni puolison kanssa, joka on sitten sellainen rauhallinen ja viisaasti (JA rauhallisesti) ratkaisuja ongelmiin keksivä Muumimamma. Toivon, että me tasoitetaan ja täydennetään toinen toisiamme.
Juuri noin minäkin haluaisin tulla muistetuksi! Huumoria olen aina viljellyt; teininikin nolannut monet kerrat, mutta isoin kohteliaisuus lapsiltani on: meidän kavereiden äidit ei hassuttele, niinkuin sinä. ❤
Ihana palaute lapsilta, vaikka välillä onkin äidin huumori nolostuttanut <3
Ihana kirjoitus <3
Voi kiitos <3
Voi miten sydäntä pakahduttavan ihana ja kaunis kirjoitus, sä olet taitavista taitavin kirjoittamaan syvältä koskettavia tekstejä <3
Onpa ihana kuulla, että omat ajatukseni saavat jotain liikahtamaan myös muissa, kiitos <3
Osui, niin paljon samoja fiiliksiä. Välillä tuntuu kuin hakkaisi päätä kiviseinään mutta ehkä niistä keskusteluista jää toivottavasti jotain lasten mieleen. Aina ajattelee, että pitäisi jaksaa enemmän ja tehdä enemmän vaikka oikeasti pitäisi vaan pysähtyä miettimään kuinka paljon sitä on tehnyt ja tekee koko aika vaikka sitä ei ajattele.
Voi kyllä, välillä tuntuu todellakin siltä, että hakkaisi päätään kiviseinään. Mutta kyllä mä uskon, että ne keskustelut jotain synnyttävät ja saavat aikaan. Pakkohan se on uskoa 😀 Riittämättömyyden tunne on vanhempana välillä niin suuri, että sen alta ei oikein meinaa nähdä mitään muuta kuin sen, miten pitäisi vielä enemmän, vielä paremmin ja vielä läsnäolevammin. Mutta kun miettii, monissa asioissa mä vedän kyllä ihan hyvin, oikein hyvinkin. Ainakin uskoisin. Koska pakkohan siihen on uskoa 😀
Kieltämättä mietin itsekin mitä muistijälkiä jää. Äidistäni lähes kaikki muistot on jotenkin negatiivisia. Oikein kaivamalla jos kaivaa, jotain hyvää löytyy, mutta monet hyvätkin on tavallaan vinoja. Muistan esimerkiksi, että kävimme usein kesäisin illalla äidin töiden jälkeen uimassa ja se oli mukavaa. Muistan kuitenkin myös miten ärtynyt hän oli jos ei putsannut jaloista hiekkaa hyvin tai ei heti noussut vedestä kun käskettiin. En tiedä olenko ollut lapsena jotenkin masentunut vai onko äitini todella ollut niin tuskainen, kireä ja vihainen kuin miten hän nyt minulle piirtyy. Kun hän puuhaa mummona, mietin usein oliko hän koskaan tuollainen lempeä, kärsivällinen ja rakastava ihminen kun olin lapsi. Väittäisin, että ei. Mulla on myös veli, mutta hänen kanssaan ei mistään voi puhua, joten olen pohdintojeni kanssa vähän yksin.
Jännittävää sinänsä, että isästä on voittopuolisesti vain hyviä muistoja, vaikka hänellä oli mun lapsuudessa pitkiä ahdistus/masennusjaksoja jotka oli hyvin raskaita koko perheelle.
Itse olen hyvin paljon äitini kaltainen ja se jopa ahdistaa minua. Miksi en yrityksestä huolimatta pysty parempaan kuin hän? Sen ratkaisun sentään olen tehnyt, että yritän muuttua, sanoitan tunteita ja pyydän myös itse anteeksi jos kiukkuni läikähtää liikaa.
Voi tuo kuvaus ”tuskainen” kolahti muhun. Siis siinä mielessä, että mä olen ollut ja yhä silloin tällöin olen sitä. Tuskainen kaikkien tekemättömien asioiden, univelan, stressin ja pitäisi-ajatusten kanssa. Välillä omat voimavarat ovat olleet niin loppu, jopa pahasti miinuksella, että just pelkään, mitä jos ne uupumusajat tai ajat sen jälkeenkin ovat piirtyneet vahvasti lasten mieleen. Että ne edustavat sitä lapsuuden äitiä ja ovat saaneet aikaan jotain sukupolvelta toiselle kulkevaa.
Nykyään elämä, jaksaminen, uni ja muu olennainen on onneksi tasapainossa, mutta silti kun välillä kertyy liikaa, olen juuri se; tuskainen. Kaiken hyvänkin keskellä tuskainen. Koitan sitä tietenkin sanoittaa lapsille, ja lasten on mielestäni hyväkin nähdä kaikenlaisia tunnetiloja, mutta silti. Kyllähän sitä miettii.
Ja kuten tuossa alempana Päivi kommentoi; se on vanhemmuuden merkki, että sinä ja minä näitä kelaillaan. Ja kannattaa oikeasti miettiä listana hyviä puolia omasta vanhemmuudestaan. Mä yllätyin, miten helposti niitä tuli, vaikka osa toki onkin sellaisia ”parhaimmillani toimin näin” -mielikuvia.
Paljon tuttua yllä olevassa kaiman kirjoituksessa. Lapsuusmuistot omasta äidistä ovat kyllä hyviä ja rakastavia, mutta muistan myös miten ärtynyt ja stressaantunut hän oli. Pitkään ihmettelin lapsuuden lomakuvia katsoessa miksi äiti on kaikissa kuvissa stressaantuneen näköinen, muistan sen myös ihan elävästi. Nyt kun katson samoja kuvia niin näen enemmän asioita: pienen lapsen, toisen hankalan murrosikäisen, 90-luvun laman ja työttömyyden ja epävarmuuden, perhelomat joilla pyörittiin sukulaisten nurkissa jne. Vähemmästäkin ahdistuisi. Silti äiti on onnistunut, koska jos minulta kysytään hän on ollut maailman paras äiti. Itse olen perinyt äidiltä tavan stressata ja suorittaa, mutten juurikaan tunnista itsestäni niitä lukuisia hyviä piirteitä joita äidillä on. Siispä mietin minäkin usein, että mistä minut äitinä muistetaan. En jaksa leikkiä, hermot ei riitä leipomisiin ainakaan ennen kuin 1v kasvaa, retkeiltyäkin tulee ihan liian harvoin kun en vaan jaksa sitä säätöä, sekasorto saa mun hermot ratkeilemaan ja liian usein käskytän lapsia natsimeiningillä käsipesuista hampaiden harjauksiin, kiristelen hampaita ja hermostun joka kommervenkistä. Ei hyvä. Tämä kun painuu lasten muistijälkiin niin siinä ei paljon auta, että äiti kuitenkin aina huolehti ruuan pöytään ja puhtaat vaatteet. Ennemmin ois jättänyt vaatteet pesemättä ja tarjonnut ruuaksi voikkareita, joita ois syöty hullutellen pöydän alla ja lapset muistelisi vielä vuosikymmenien päästä miten mukavaa se olikaan. Sen sijaan tää suorittajamutsi höyryttää luomulanttunsa tiukan kurinalaisesti ja äyskii sitten pöydässä hermoja kiristellen, että miksei mikään ruoka kelpaa. Ja kirjoittaa illalla toisten blogiin, ettei halua tulla muistetuksi tällaisena äitinä :/
Tää kommentti nyt jotenkin kosketti. Ehkä siks että tunnistan jotain samaa kuin itsessäni, mutta oon opetellut löysäämään. Välillä kannattaa todellakin mennä siitä mistä aita on matalampi, koska se fiilis on niin tärkeä juttu. Ei ole niin tärkeää mitä tekee, vaan miten. Ja tuo Lähiömutsin kuvailema avoin ja rehellinen keskustelukulttuuri auttaa myös tosi paljon! Hienoa miten kuvailit tuon että toimit usein niinkuin et haluaisi, ja toisaalta tiedät miten olisi parempi. Sitä kohti siis yksi hetki kerrallaan! Kun stressipiikki iskee, niin vaihda konkreettisesti ne lantut voileipäretken ja katso, mitä tapahtuu. Iloa ja voimia! <3
Kosketti mua myös, sillä tunnistin paljon itseäni ja omaa äitiyttäni. Mä kompastelen välillä suorittamiseen, ja vaikka moni niistä hetkistä tuo iloa sekä perheelle että minulle, usein siitä seuraa myös hampaita hermostuksissaan kiristelevä mutsi. Vuodet ovat opettaneet hölläämään, mutta just vaikka ruuassa saisin välillä vetää ihan hyvällä omatunnolla mutkia suoriksi. On ihan ookoo laittaa päivälliseksi uunivoikkareita (sitä paitsi koko perhe rakastaa niitä), ja ihan sama, jos lapsi kulkee reikäisissä vaatteissa, kun en vain ehdi paikata niitä (vaan nukun kunnon yöunet sen sijaan).
Jälkimmäiset kommentoijat, on todella upeaa, että te pohditte näitä asioita. Se tekee teistä jo todella hyviä äitejä!
Minulle tämä asia on ihan todella tärkeä. Se ehkä ohjaa äitiyttäni eniten. Muistan oman äiti joko siivoamassa tai keittiössä tekemässä ruokaa. Mitään muuta ei ollut. Lisäksi valitettavasti vanhempieni mielestä lapset tulee hoitaa kotona, eivätkä he usko varhaiskasvatukseen, joten päivät olivat todella tylsiä. Aina piti syödä tietyn kellonajan mukaan, sillä ei ollut väliä oliko vielä nälkä vai ei. Ja kyseiset kellonajat keskeyttivät niin usein mukavat leikit. Muistan äitini mm. pesemässä jäteastiaa (siis sitä isoa ulkona) sekä sen, että hiekkaleluja ei enää saanut ottaa leikkiin kun ne oli juuri pesty. Ihan pimeetä, en vaan käsitä.
Joku voi toki katsoa meidän menoa kummeksuen, mutta meillä saa isommat lapset painella viikonloppuisin aamusta iltaan pihalla jos haluavat. Syövät sitten kun tulee tarpeeksi nälkä, tai että valkoisia sukkia ei meillä käytetä kun lattiat ovat koirien jäljiltä sen verran likaisia, että pohjat näyttävät nopeasti kamalilta. Mutta tavarat menevät kyllä paikoilleen, koska muuten ei ahtaissa neliöissä mahdu elämään. Meillä leikitään paljon, askarrellaan hurjasti, luetaan eniten. Tiedättehän sen sanonnan, että ”ei siellä kodissa tiskipöytä kiiltänyt, mutta lasten silmät loistivat”. Tämä on ohjenuorani.
Just noinhan se on; kun asian tiedostaa ja niitä miettii, oikeasti myös välittää ja pyrkii tekemään asioille jotain.
Varmasti jokainen terve ja muutenkin hyvinvoiva vanhempi tahtoo lapsilleen parasta. Ja luulisi senkin olevan normi, että pyrkii omassa vanhemmuudessaan viemään eteenpäin omilta vanhemmiltaan niitä hyviä asioita ja jättävän historiaan niitä huonompia.
Itselläni pahin pelko on se, että olen se työpöydän ääressä istuva ja liikaa töitä tekevä selkä, johon ei saa kontaktia. Ja hartain toive se, että voisin vanhemmuudessani edustaa avointa keskustelukulttuuria ja mutkatonta läheisyyttä. Jälkimmäisessä luulen onnistuneeni ainakin tähän asti, mutta ensimmäisen kanssa olen ollut monta kertaa rähmälläni ja kipeää riittämättömyyttä tuntien.
Tuohon sun ohjenuoraan en syvälle valetun luonteeni takia taivu, mutta vaikka tiskipöytä pääsääntöisesti kiiltää (ainakin kaukaa katsoen), toivon ja uskonkin, että tässä kodissa asuu onni, turva, hauskuus ja rakkaus.