Kävimme lasten ja ystäväperheen kanssa kokemassa kollektiivisen helsinkiläisjonotuksen, kun piipahdimme muutama sunnuntai sitten Amos Rex- taidemuseoon. Kahden ja puolen vuoden rakentamisen jälkeen Helsingin keskustaan avattu Amos Rex on kerännyt oviensa eteen avajaisistaan lähtien pitkän jonon. Luikertelevan jonon ohi kulkeminen saa minut joka kerta kovin iloiseksi ja toiveikkaaksi maailman menosta: ihmiset jonottavat kulttuurielämyksen äärelle – eikä tarjolla ole edes ilmaisia ämpäreitä!
Nyt kun sitten itse seuralaisteni kanssa asetuin jonoon, oli todettava jonossa seisoskelun olevan museossa odottavan kokemuksen arvoinen. Amos Rex on upea, hengästyttävä, käsittämätön. Maan alle rakennetut uudet tilat ovat kauniit ja pelkistetyt. Kattoikkunoista tulevan valon määrä yllättää, ja samalla peittämällä ikkunat tilat saadaan tarvittaessa ihan pimeäksi.
Amos Rexin avaava päänäyttely on niin mielenräjäyttävä ja kreisi, että ainoaksi miinukseksi keksin huolen siitä, tuntuuko tämän jälkeen mikään tiloissa avattava näyttely enää miltään. Massless-näyttely koostuu viidestä teoksesta, joista jokainen levittäytyy omaan erilliseen tilaansa. Näyttelyn takana oleva tokiolainen teamLab-ryhmä on viisisataahenkinen kollektiivi, jonka riveissä on erinäisten taiteilijoiden lisäksi koodareita, tietokoneanimaattoreita, arkkitehteja ja matemaatikkoja. Iho menee ihan kananlihalle nytkin, kun ajattelen, miten siistiä on laittaa yhteen noin monialainen osaaminen.
Jokaiseen Massless-näyttelyn teokseen astutaan sisään. Teokset ovat kuin digitaalisesti luotuja luonnonilmiöitä ja eläviä organismeja, joihin näyttelyvieraat voivat upota mukaan. Tänne haluan viedä ja neuvoa kaikki lapsivieraat, mummot, ulkomaiden ystävät ja puolitutut tästä edespäin. Alle 18-vuotiaat pääsevät Amos Rexiin aina ilmaiseksi, ja alle 30-vuotialta, opiskelijoilta ja työttömiltä pääsylippu kustantaa 5 euroa. Tunnen museokonseptista jotain hämmentävää ylpeyttä, vaikka en ole ollut millään tavalla osallistumassa siihen. Tämmöistä meillä, Helsingissä.
Näyttelyn teoksista lasten mieleen oli eniten Graffiti nature -teos, jossa ollaan osa kokonaista ja eläväistä ekosysteemiä. Kasvit, eliöt ja kukat elävät näyttelykokijoiden ympärillä muuttuvina ja koskettaessa ne reagoivat. Lapset saivat luoda teokseen lisää eläimiä skannaamalla omia väritettyjä piirustuksiaan. Vaikka tämänkään teoksen tila ei ollut suuren suuri, peilit ja projisoinnit saavat sen vaikuttamaan niin sokkeloiselta ja epätodelliselta, että teoksen seuraamiseen keskittyneenä tilaan melkein eksyy.
Olisin voinut vaellella huoneissa koko päivän kadottaen ajan- ja paikantajun, jos koko meidän näyttelysakin vatsoista kohti aivoja kohoava nälkäkiukku ei olisi pakottanut pitäytymään todellisuudessa ja tässä maailmassa.
Kävimme siis syömässä kulmilla olevassa vietnamilaisessa myöhäisen lounaan (vielä tarkeni syödä ulkona!), minkä jälkeen palasimme kokemaan vielä Amos Rexin myötä muuttuneen kaupunkikuvan. Samalla kun museo kaivettiin Lasipalatsin aukion alle, myös aukio maanpinnalla muuttui. Aukio on vuosia ja vuosia sitten toiminut osana linja-autoasemaa, mutta kun linja-autoaseman toiminta siirtyi Kampin kauppakeskuksen oheen, aukio jäi vähän unohtuneeksi ja nuhjuiseksi.
Mutta nyt se on osa kauneinta ja mielenkiintoisinta Helsinkiä! Voisin vannoa Amos Rexin tötteröiden olevan muutamassa vuodessa se turistien kaikista eniten kuvaama kohde Helsingissä. Maasta kohoavat kivikukkulat – maan alla olevan museon kattoulokkeet ja -ikkunat – luovat paikasta kuin urbaanin satumaan, ja keskellä kohoava kellotorni kertoo vielä menneestä ajasta. Sydämeni jätti kyllä muutaman lyönnin välistä, kun omat mukulani ottivat tilan niin sanotusti haltuun, mutta voi että, miten hyvä mieli kaikesta tuli. Pötkylöiden päällä hengaili ihan kaikenlaisia ihmisiä, sulassa sovussa. Aurinko paistoi, vaikka ilma oli syksystä raikas, ja kotikaupunkirakkaus ihan vavisutti rintapieltä.
No vau! Mikä sun tuntuma, voiko tuonne viedä yksivuotiaan vai onko jotain liian psykedeelistä? Tuli olo että tuo meidän pitää esikoisen kanssa ratsata, mutta että voidaanko ottaa pieninkin mukaan..
Minä olin tuolla 1-vuotiaan kanssa ja hyvin meni. Toki riippuu varmasti lapsesta. Juoksenteli ja läpsytteli seiniä ja lattioita. Yritti seurata kuvioita ja kiljahteli ilosta. Toki tätä teki 5-vuotias esikoinenkin, että voi olla, että vain matki häntä 🙂 Tuo värikäs huone oli sen verran sokkeloinen, että siellä laitoin kuopuksen loppujen lopuksi rattaisiin, koska pelkäsin kadottavani lapset. Musta aukko -huoneessa taas 1-vuotias ei ollut moksiskaan, huone ei selvästikään tehnyt minkäänlaista vaikutusta 🙂 Aivan mahtava näyttely, ehdottomasti kannattaa viedä lapset tuonne 🙂
Joo, se varmasti riippuu niin paljon lapsesta. Herkimmille pimeys, valot ja äänet voivat olla liikaa. Mutta arvelisin noin muuten perstuntumalla, että harvasta näyttelystä lapset ovat näin innoissaan 🙂
Mä olen monesti ollut menossa, mutta jonon nähdessäni perääntynyt. Pakko se vaan on joku päivä ottaa asiakseen mennä ja jonottaa. Lasten kanssa tuossa ulkoalueella yksi päivä käytiinkin. En ole todellakaan mikään hysteerinen ”ei, ei, varo, älä, heti alas sieltä” -äiti, mutta tuo kyllä kauhistutti! Joku pikkujäbä veti siellä ylhäällä potkulaudan kanssa! En äkkiseltään osannut sanoa, pelottaako enemmän se, että lapset putoaa päällensä pystyyn kivetykseen vai se, että saaterin kalliit välikausihaalarit on heti perseestä puhki, kun alas tultiin pyllymäkeä ennen kuin ehdin kissaa sanoa! Onneksi joku muukin äiti kimitti omille lapsilleen, että ette kyllä haalareitanne siihen revi! Odotan kauhulla sitä, kun kivetys muuttuu jäiseksi ja liukkaaksi. Mutta kauniit ja mielenkiintoiset ja kerta kaikkiaan ihanat ne kumpareet kyllä ovat!
Haha joo, me ystävän kanssa mietittiin ihan samaa, kun lapset kiipeilivät ja vetivät pyllymäkeä pitkin betonipötkylöitä. Että meneekö ensin rikki pää vai vaatteet. Lopulta kiellettiin pahin marakattisekoilu, ja lasten ”miksi” -kysymyksiin vastatessa sanottiin, että koska meidän aikuisten mielet ja kehot eivät nyt kestä tätä jännitystä 😀
Ja ei todellakaan olla mekään ihmisiä, jotka kieltäisivät kiipeilyn ja varoisivat turhista, mutta ehkä sääntö-Suomessa tuli yllätyksenä, että noin ne vain on jätetty kaikkien haltuunotettaviksi nuo tötteröt. Pakkasten aikaan niistä voi tulla aika killerit. Mutta toivon, että niiden ympärille ei rakenneta aitoja, vaan että ne saavat olla tuolla tavalla kaikkien koettavissa.
Hienot kuvat ja hienosti kuvattu!:)
Amos Rex vaikutti myös minut:
http://www.lily.fi/bogit/kotona-kaupungissa/amos-rex-kokemus
Amos Rex on kyllä mahtavinta mitä museoskenelle on tapahtunut omassa kuplassani, ööh, koskaan 🙂
Eilen kävin 10-vuotiaan kanssa ja tykättiin kovasti! Jonotus oli vähän pitkä, mutta odotus palkittiin. Oltiin noin 2 tuntia näyttelyssä ja poika ois viihtynyt pidempäänkin. Vaikka näyttely ei ole kovin iso.
Sama kokemus tosiaan meilläkin; näyttely on jonotuksen väärtti. Ihana, että tekin tykkäsitte!
Mä oon haaveillut tonne menemisestä siitä saakka kun siitä kuulin. Kun vain joskus jaksaisi lähteä Helsinkiin. 😀 Mut kauanko jonottamiseen meni suunnilleen?
Varmaan viikonloppuna on pidempi jonotusaika kuin arkena. Me jonotettiin lipunmyyntiin lauantaina n.15 minuuttia ja sisällä viimeiseen teokseen ehkä sama. Jos pääsee arkena päivällä niin voi mennä hyvinkin helposti. Ei tämäkään paha ollut.
Hmm, oltaisiinkohan me sunnuntaina jonotettu noin 30 minuuttia lipputiskille. Viikolla jonot tuskin enää ovat noin pitkät, jos viikonloppuisinkaan, kun meidän käynnistä on jo pari viikkoa.
Me olimme eilen. Jonotimme sisään, maksamaan ja näyttelyn viimeiseen ”äänihuoneeseen”. Mikään jonotus ei ollut tuskainen, vaikka mukana oli 8,6,3 ja 5 kk mukulat. Juttelimme kaikesta mitä näimme, lapset tekivät hienoja havaintoja. Äänihuone on aika hurja. Lapsille on kuulosuojaimia tarjolla, mutta tunne on sen verran kokonaisvaltaisen upea, että yksi vee kannattaa varmaan napata syliin. Kolme vee tönötti koko vähän yli neljä minuuttia kestävän esityksen paikoillaan, mitä ei ole kyllä koskaan tehnyt.
Niin joo, unohdin kertoa postauksessa, että meillä jäi äänihuone kokonaan kokematta! Kaikilla alkoi olla niin nälkä, että koettiin paremmaksi jättää se toiseen kertaan. Ja todellakin pitää mennä kokemaan sekin, kuulostaa mahtavalta!
Meidän jengi kävi mestoilla tänään sunnuntaina. Puolisen tuntia jonotettiin lipunmyyntitiskille. Oltiin varauduttu pahempaan. Tykättiin kovasti koko perhe!
Niin kiva kuulla, että teidänkin sakki tykkäsi <3
Kiitos vinkistä! Tuolla olis kiva käydä. Osaatko vastata, miten pyörätuoliystävällinen paikka on? Ainakin edustan mukulakiveys näyttää haastavalta… Olin pari viikkoa sitten liikenneonnettomuudessa ja olen nyt ainakin jonkin aikaa pyörätuolissa, jossa jalan saa suorana eteen (vie jonkin verran tilaa), liikkuminen sillä on kuitenki vielä aikamoista opettelua.
Kiva, jos vinkistä on iloa! Museo on esteetön, joten sinne voi hyvin lähteä niin pyörätuolin kuin rattaiden kanssa. Nuo ulkokuvien kivetyspömpelit ovat museon ”takapihalla”, sisäänkäynti on ihan Mannerheimintieltä. Museo on kellarikerroksessa, mutta sinne pääsee hissillä 🙂
Hurjasti tsemppiä pyörätuolieloon <3