Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Minä olen järjestyksen ihminen. Haaveilen joskus, että voisin olla boheemisti huoleton ja spontaani. Mutta kun en ole. Minä olen ihminen, joka tahtoo pitää ohjat omissa käsissään, astiakaapin järjestyksessä ja kalenterimerkintöjen rivit suorassa. Varon visusti joutumasta tilanteisiin, joissa olisi vaara hallinnan tunteen menettämisestä. Suunnittelen, ennakoin ja kirjoitan listoja.

Ehkä arvaattekin jo, miten tapahtui tämän kasvutarinan käännekohta. Kyllä vain, siinä vaiheessa, kun minusta tuli äiti. Se alkoi jo raskaudessa. En enää hallinnut kehoani yksin, sen sisässä kasvoi toinen ihminen. Sikiö otti tilansa, työnsi sisäelimeni lyttyyn tieltään. Istuin töissä koittaen keskittyä kirjoittamiseen, mikä oli hankalaa, kun sisälläni kasvavan ihmisen hikka tuntui rytmikkäänä kutinana peräsuolessani.

Synnytyksessä oli päästettävä irti hallinnan tunteesta. Oli järjen sijaan annettava tila vaistoille, vuosituhansia vanhalle naiseuden voimalle. Murisin kuin villipeto, vatkasin lannetta kuin marakatti ja kelluin sekä uin supistusaalloilla kuin delfiini. Kun ponnistusvaiheessa maailmaan punkee lapsen lisäksi myös kakkaa, ollaan ääripäässä hallinnantunteesta. Ja silti kaikki oli juuri kuten piti.

Reilun kuuden vanhemmuusvuoteni aikana suuri osa äitiysperiaatteistani on näivettynyt. Tulisin hulluksi, jos koittaisin elää samojen standardien mukaan kuin ennen lapsia kuvittelin. Uskokaa pois, sanon tämän kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Muistan vielä etäisesti esimerkiksi opiskeluajat, kun tein koulutehtävät valmiiksi monta päivää tai jopa viikkoa ennen deadlinea. Istui koululla editoimassa radiojuttuja tai telkkariprokkiksia viikonloppuisin, tyhjissä editointiluokissa. Tein noihin aikoihin töitä paikallislehdessä, ja minulla oli jo monta päivää ennen haastattelukeikkoja kameran akut ladattuna, taustatyöt tehtynä, haastattelukysymykset kirjoitettuna, kynät teroitettuina ja paperille kirjoitettuna, millä ja mihin aikaan lähtevällä bussilla pääsen haastattelupaikalle.

Nyt elän viikon, monesti päivän kerrallaan. Hoidan arkeani välillä niin vähällä suunnittelulla ja valmistelulla, että vanhaa minääni kauhistuttaa. Vilkaisen edellisiltana tai ehkä vasta aamulla päivän kalenteria ja koitan sitten miettiä, miten hanskaan hommat. Tietenkin kalenterissa on koko ajan hahmotelmissa kokonaisuus, muuten arjesta ei tulisi mitään, mutta loppuviilaukset tehdään sitten lennosta ja säveltäen päivän aikana.

Yllätyksekseni olen huomannut, että asiat kyllä järjestyvät näinkin. Sähellystähän se monesti on, mutta monesti illalla on voittajaolo, kun on handlannut päivän, joka aamulla vielä tuntui ihan mahdottomalta aikataulusumpulta.

Kuten sinä iltana viime viikolla, jolloin tämän postauksen kuva on otettu. Olin työpäivän päätteeksi lupautunut Herttoniemen kirjastoon kertomaan herttoniemeläisyydestä ja työnkuvastani kirjoittajana. Se ei ollut varsinainen puhujakeikka, joista normaalisti laskutan, vaan lupauduin sinne ihan puhtaasti rakkaudesta lajiin ja Herttoniemeen. Lisäksi minua haastateltiin, joten ei tarvinnut valmistautua tekemällä puherunkoa tai esitystä. Olisin silti ennen viettänyt ainakin tunnin tai kaksi miettien aihepiiriä ja valmistautuen haastatteluun. Nyt siihen ei kuitenkaan ollut aikaa.

Toinen ongelma oli se, että mies oli illan töissä. Joudutaan silloin tällöin järjestää arki-iltoihin lastenhoitaja, jotta minun ja miehen päälletysten menevät työmenot tulevat hoidetuksi. Se vaatii kuitenkin aina säätöä sekin, johon ei nyt ollut aikaa tai energiaa. Koska kyse ei ollut varsinaisesta työkeikasta, päätin napata lapset mukaan.

Niinpä työpäivän jälkeen säntäsin päiväkodille, josta lampsimme suoraan bussipysäkille. Nyt ei otettu riskiä siitä, että tulisi kävelemisestä narinaa. Lampsimme kirjaston vieressä olevaan pizzeriaan syömään päivällistä. Huomasin, että molempien lasten vaatteet olivat päiväkotipäivän jäljiltä likaiset, ja ehdin jonkin hetken harmitella, etten ollut tajunnut ottaa vaihtovaatteita varalta mukaan. Äh, ihan sama.

Kirjastossa olimme juuri tasan silloin kun piti. Suunnitelmissani lapset olisivat lueskelleet ja pelailleet lastenosastolla sen parituntisen, mitä tilaisuus kesti. Tarjolla olleen pullan ja mehun jälkeen he tahtoivat kuitenkin istumaan syliini. Niinpä minä siinä sitten istuin haastateltavana lapset sylissäni. Yhtä päälleni kaadettua vesilasia, noin viittätoista ”äiti, äiti, koska tämä loppuu -kyselyä” myöhemmin ilta oli ohi. He tahtoivat haastateltavaksi Lähiömutsin, ja sen tosiaan saivat, lapsineen päivineen.

Kello oli kymmentä vaille kahdeksan, joten meille jäi vielä ruhtinaalliset kymmenen minuuttia aikaa palauttaa kirjat ja valita lastenosastolta uudet kirjat lainattavaksi ennen kirjaston sulkemista. Jes, hyvin me vedetään!

Kävellessämme bussipysäkille soitti naapuri kysellen, josko hän ottaisi meidän oven edessä odottavan Ruokakassin heille kylmään. Kiitin ajatuksesta tuntien suurta onnea ihanista naapureista, mutta sanoin, että ollaan ihan just matkalla kotiin. Olihan se Ruokakassikin saatu meille oven taakse jotenkin, vaikka ehdin senkin toimitusta stressata, kun kukaan ei ollut toimitusaikaan kotona.

Kotona tiputettiin ulkokamat päältä eteisen lattialle niille sijoilleen. Kello oli niin paljon, että menin suorinta tietä valmistamaan lapsille iltapalaksi smoothieta ja näkkäriä. Lapset jäivät selailemaan uusia kirjoja haalarien keskelle eteiseen. Lapsien syödessä ryystin smoothietani ja tyhjäsin Ruokakassia jääkaappiin.

Iltapalan, pikaisen suihkun, hampaidenpesun, lyhyen iltasatukirjan ja iltalaulun jälkeen lapset nukkuivat sängyissään. Kello oli puoli kymmenen, kun siivosin ulkovaatteita naulakkoon paikoilleen ja järjestelin kirjastokirjat lastenhuoneen koriin. Noin vain, ihan tarpeeksi hyvin sekin päivä sitten lopulta järjestyi!