Saavuimme eilen Gran Canarialle lasten ja äitini kanssa. Ai että tykkään kirjoittajana siitä ensimmäisen päivän uteliaasta ja hapuilevasta tunnelmasta. Siitä, miten saan tunnustella kielellä sanoja ja miettiä, maistuuko juuri niissä sanoissa ja tunnelmissa se, mitä ympärillämme on. Väsymys tosin söi ensimmäisenä päivänä aisteilta terävimmän kärjen, ja vannoin taas kerran, että vielä joskus tulee se päivä, kun nukun kunnon tai edes kohtalaiset yöunet ennen reissua.

Me olemme matkassa Tjäreborgin kutsumana, sillä tuotan sisältöä heidän nettisivuilleen sekä someen. Varsinaiset yhteistyöpostaukset tänne blogiin ovat tulossa myöhemmin. Paluu pakettimatkoihin kahden vuosikymmenen jälkeen on ollut rento, huoleton ja nostalginenkin. On ollut ihanaa heittäytyä kellumaan siihen sanattomaan lupaukseen, että meidän ei tarvitse oikeastaan muistaa muuta kuin ottaa passit mukaan.

Nostalgiaa reissuun toi heti alkuun kai sekin, että juomatarjoilun maksullisuudesta huolimatta samalla lennolla oli mukana nytkin se sakki, joka oli viiksiään myöten lärvit jo ennen Las Palmasin lentokentälle laskeutumista. Mutta noin muuten perheiden suosimaan kohteeseen matkustaessa oli huojentavaa huomata, miten lento oli rennompi näin mutsin näkökulmasta. Vaikka ei meillä mitään horrori-kokemuksia lasten kanssa matkaamisestta ole noin muutenkaan. Mutta silti; kun joka puolella ympärillä oli lapsiperheitä, ei omien lastenkaan satunnaiset kitinät aiheuttaneet kylmää hikeä. Oli tunne, että me ollaan tässä kaikki samassa veneessä, tai siis lentokoneessa.

Yleensä matkoilla oma stressipiikkini nousee siinä vaiheessa, kun kaikesta valmistelusta huolimatta kohdemaan lentokentällä tulee melkein aina jotain säätämistä oikean kulkuvälineen tai vaihtoehtoisesti sopivan taksimatkahinnan neuvottelun kanssa. Nyt me vain köpöttelimme jonossa muiden perässä bussiin, jossa suomalainen opas otti meidät vastaan ja kertoi hymyillen käytännön asioita. Siitä, että hanavettä ei kannata juoda ja että Espanjan rahavaluutta on euro. Hupaisaa ja jotenkin niin söpöä!

Köröttelimme bussin kyydissä Gran Canarian lounaisosaan, pieneen ja rauhalliseen Playa del Curaan. Suomen kurasta Espanjan Curaan, kuten nokkelana mutsina olen tässä matkaseurueelleni vitsiä murjaissut. Rakennukset nousevat vuoren rinteitä pystysuoraan kuin postikorteissa. Ranta on pieni ja vesi on pitkälle matalaa. Vaikka mainingit ovat leppoisia, aaltojen pauhe kuuluu hotellihuoneeseemme sisään kuin saisi kuunnella non-stoppina Spotifyn rentouttavinta nature sounds -listaa.

Espanjan lämpö on lempeää. Näin syyskuussa se on päivisin vielä lähempänä 30 asetetta, mikä yllätti aikaisemmin vain talviaikaan Kanarialla lomailleen. En sääennustuksista huolimatta uskonut, että mukaan ei tarvitse pakata pitkähihaisia ja takkeja, mutta totta se taitaa olla, illallakin on vielä lämmin. Ai että tykkään siitä tunnelmasta Kanarian illoissa: ympärille kietoutuvasta pehmeästä sekä samettisen mustasta pimeydestä ja etelän öiden äänistä.

Olen miettinyt, eikö mennyt kesä siksi tuntunut niin kesältä, koska vietimme talven Balilla. Varmasti tässäkin on osa totuutta, ja kesää ei joutunut odottamaan henkitoreissaan kaikki jaksamis- ja aurinkovarastot kulutettuina. Mutta nyt vasta tajusin, että kesästä jäi puuttumaan se jokin pieni ja tärkeä häivähdys, sillä en kokenut koko kesänä kertaakaan tällaista kroppaa ja mieltä hyväilevää lämpöä kuin täällä. En muista päivääkään tai edes ohi menevää hetkeä viime kesältä, kun ilma olisi väreillyt keltaisena lämmöstä ja auringosta.

Meidän hotellimme on ihan rannassa sijaitseva Ocean Beach Club. Sen lisäksi tulemme piipahtamaan Sunwing Arguineguin Seafront -hotellissa. Kerron hotelleistamme lisää myöhemmin ihan omissa postauksissaan, mutta olennaista on se, että hotellit ovat perhehotelleja. Se saa aikaan taas sen saman kollektiivisen kaikki hyvin fiiliksen kuin lapsiperheiden täyttämässä lentokoneessakin.

Tänne hakeutuvat samassa elämäntilanteessa olevat ihmiset, jotka ymmärtävät, että uima-altaalla roiskuu ja illallispöydässä riemu yltyy ilokiljahteluksi asti, kun jäätelöä saa ottaa niin paljon kuin jaksaa. Ja jos mietitte samaa kuin minä; kyllä, kyllä silti yleistunnelma on ehdottomasti lähes voittopuolisesti rento ja rauhallinen (lapsiperhe-eloon tottumattomalla fiilis voisi olla tietenkin eri).  Ja nyt kun minä olen nukkunut hyvät yöunet, hotellialueen hermoromahdusvaara laski juuri minimiin.

Tänään ajattelimme olla tekemättä mitään erityistä. Käymme luultavasti tutustumassa hotellin leikkihuoneeseen ja ohjattuihin leikkihetkiin. Jos salilla menee joku rauhallinen ohjattu jumppa, voisin osallistua siihen. Minä ja äitini ajateltiin lounaalla maistaa hotellin ravintolan hanasssa olevaa sangriaa. Ja jos jaksamme ja huvittaa, teemme pienen kävelyretken rantaa pitkin. Tärkeintä on vain olla meinä, yhdessä.