Aikana ennen vauvaa oli vain päästävä radalle. Se tunne oli kuin voimakas kusihätä. Hetken aikaa sitä pystyy pidätellä, mutta jossain vaiheessa tarve on pakko päästää ulos. Kropassa asti sykkivä basso laittoi veren virtaamaan suonissa kiihkeämmin, skuppapullon poksahdus sai kikattamaan ilosta ja korkojen kopina asfaltissa matkalla baariin tuntui kutinana vatsanpohjassa.
En notkunut joka viikko tahmeilla tanssilattioilla, mutta välillä juhlia löytyi useampi viikkoon. Lähiöjeppe valitsi yöelämän sijaan useimmin mieluummin koti-illan, mutta minä juoksin tyttöjen kanssa kaupungilla sukkahousut makkaralla. Korkokengät hiersivät päkiät helliksi ja paljettipaitani tiputteli kimaltelevia paljetteja baaritiskin edustoille merkiten reviirini.
Kunnes ainoat edessäni olevat terävät olivat raskaustestin ikkunaan ilmestyneet terävät viivat. Baareissa juoksemiseni loppui kuin vessapaperi kyläpaikassa ripuliräjähdyksen aikaan – yllättäen, omasta tahdosta riippumatta ja äärihuonoon aikaan. Menojalkani olisi vipattanut vielä ja pahasti.
Kreisibailaajaminäni onneksi alkuraskaus meni rypiessä kuvotuksen ja väsymyksen syövereissä. Vaikka kaverit kyselivät terasseille nauttimaan lämpimimmästä kesästä vuosikymmeniin, minä valitsin ihan omasta tahdostani mieluummin kaihtimella pimennetyn makuuhuoneemme ja hikisissä lakanoissa pyörimisen. Se oli kuin koko kesän kestänyt paha krapula.
Raskauden edetessä pahoinvointi hellitti ja minä aloin todistaa, että minähän en sitten muutu muuta kuin vatsan seudulta. Ilmestyin juhliin alkoholittomine oluineni, asettelin ahteriani keskustaan vievään taksiin ja tallasin tanssilattiaa aamuun asti. Aluksi tuntui mahtavalta huomata, että kreisibailaukseen ei tarvita skumppapullon poksahteluja, mutta mitä enemmän vatsa kasvoi, sitä enemmän olisin mieluummin kurvannut alkupalojen jälkeen taksilla suoraan kotiin.
Minimen synnyttyä skumppahuurun tilalle tuli vauvahuuru. Kävin muutamissa juhlissa, mutta sain jo etkoilla itseni kiinni toivomasta, että lähtisivät nuo muut jo kaupungille, että minä saisin lähteä kotiin. Lasien kohottelun sijaan olisin halunnut huumaantua vauvatuoksusta. Tajusin järkytyksekseni, että juhliminen ei tuntunut enää miltään. Olo oli kuin entiseen elämään heitetyllä: kaikki tuntui kyllä etäisesti tutulta, mutta en vain enää saanut kiinni vanhasta tunnelmasta. Jouduin esittää fiilistä, joka ennen tuli luonnostaan.
Kun Minime alkoi nukkua yönsä paremmin, mun oli mahdollista ilman armotonta maitopullosäätöä jatkaa halutessani etkoilta myös baariin. Parempien yöunien ja mutsiuden alkuhuuman laantumisen jälkeen löysin myös itsessäni pieniä merkkejä entisestä kreisibailaajasta. Olin innoissani, kun pääsin kesällä juhlimaan rakkaiden polttareita ja häitä pikkutunneille asti.
Vaikka nautin, huomasin kuitenkin entisen ei huolta huomisesta -fiiliksen olevan auttamatta ja lopullisesti mennyttä elämää. Koko ajan takaraivossa jyskytti ajatus seuraavasta päivästä. Vaikka olisi valvonut viiteen, vauva herää kuudelta. Jo liian lyhyeksi jääneet yöunet saavat olon takkuiseksi, joten mahdollinen krapula siihen päälle aiheuttaa täyslamaannuksen.
Lisäksi olen huomannut että joko mutsius on vanhentanut mua kymmenellä vuodella tai sitten baarien keski-ikä on nuorentunut kymmenellä vuodella. Hieltä haisevat geeliliimatukkanulikat ja kireissä olkaimettomissa minimekoissa rintsikat vilkkuen hoipertelevat teiniprinsessat iskevät aivoihin totuuden: mä en kuulu tänne. Mä olen kolmekymppinen mutsi, joka rakastaa punaviinin lipittelyä ja hartaudella valmistetun ruuan nauttimista ystävien kanssa. Etkot ovat juhlien parasta antia. Pitkät illalliset ravintolassa ihanien tyyppien kanssa hetkiä, joiden ei haluaisi koskaan loppuvan. Mutta baaritiskillä notkujaksi tai tanssilattialla sillinä hyppijäksi musta ei enää ole. Se elämä vietiin multa turhan kovakouraisesti ja yllättäen, mutta mutsius on näemmä ollut nopea ja tehokas vieroitushoito.
Mutta älkää rakkaat ystävät lakatko kutsumasta mua juhliin! On ihanaa saada vetää silloin tällöin punaa huuliin, törkeän korkeat korot jalkaan ja kaapin perältä ne liian vähälle käytölle jääneet juhlatamineet päälle. Mutta jos tahdotte mut ravintolaan, jossa ainut ruokatarjonta on suolapähkinät ja jossa korot liimautuvat heti ovella kiinni siideritahmaiseen lattiaan, joudutte juottamaan mut tolkuttomaan humalaan. Ja varmistamaan, että aamulla saan herätä hotellista, jossa huoneen luovutus on vasta sitten, kun vuosisadan univelat (ja krapula) on nukuttu pois.
Voiijettä miten hyvin muotoiltu kirjoitus taas! Vaikka mutsiarki ei ole millään tavalla ajankohtaista mulle itselleni, sun blogi on ehdottomasti yksi suosikeistani. On aina ilo lukea hyvää ja aitoa tekstiä, siispä kiitän! T. myös hertsikalähiöitynyt nykyinen semi-krebaaja
Parhaan kaverini 5v mua vanhempi poikaystäväsäätö kysyy multa jokakerta kun nähdään että pääsenkö tarpeeksi baariin ja miksi oon aina yksin. Eipä paljoa kolmen lapsen kanssa jaksa baariin lähteä, mutta voin mennä aina kun haluan-tosin se seuraava päivä kyllä kummittelee aina ajatuksissa. Ja ei me ennen lapsiakaan oltu aina samoissa bileissä, en käsitä miksei joku muu käsitä tätä.. Sen mielestä oon varmaan vankina kotona lasten kanssa, kaikkien kolmen joita itse olen toivonut.
Aattelin silti repäistä ja huomenna keikalle, vaikkei ole edes viikonloppu 😉
Täälläkin lukija, jolle mutsiarki ei ole ajankohtaista vielä ollenkaan, mutta jestas, kun kirjoitat kivasti. 🙂
Niinpä. Jotenkin koen myös pelottavana sen, että mulla on joku ihme paine siitä, että pitäisi kreisibailata, vetää hirmuiset päädyt, muka olevinaan niin kuuluisi taas muuhunkin kuin äitikategoriaan. Aika sairasta ajattelua känniä ihannoivan kulttuurimme tuotokselta tai ehkä vain täysin normaalia. Mutta siis aamu ilman herätystä, voi mikä unelmien täyttymys se olisi!
Kiitos! Mua aina hykerryttää kuulla, että mun jorinoitani jaksavat lukea myös muut kuin mutsiutuneet.
Mäkin olisin entisessä elämässä saattanut vielä kysellä moista. Nyt ymmärtää sen, että kyllähän sitä riekkumaan pääsisi, kiitos arkea jakavan miehen, mutta kun ei näe siinä enää samanlaista hohtoa. Mutta sitä kyllä kaipaan, että silloin joskus kun juhlimaan lähtee, pystyisi kainaloon napata miehen.
Hih, kiitos! Pitäisikin joskus tehdä joku kysely, kuinka moni teistä lukijoista ei ole mutsiutunut tai faijautunut.
Sunnuntaina puoliltapäivin soitin parhaalle kreba-kaverilleni, joka heräili tukka pystyssä uuteen aamuun sen toiseksi parhaan kanssa. Itse olin jo vaunulenkillä pikku pakkasessa toppahousut suhisten. Naureskeltiin siinä tilanteelle mutta sitten todettiin että tätä pitäis tehdä useammin. Sunnuntaiaamuna kun soittaa sille kaksi päivää krebanneelle kaverille niin saa sen tahmean olon tunnun niin hyvässä kuin pahassakin mieleensä, toisaalta siellä toisessa päässä voi miettiä että olisko se perheulkoilu kivempaa kuin vallitseva olotila vai ei.
Ja tosiaan, laatuseurassa vietettyjä iltoja on välillä kova ikävä, sitä tavan vuoksi bailaamista ei yhtään. Ikääntyminen ja äitiys on mahtavaa siksikin kun ei kaikkeen tarvi lähteä mukaan. Parhaita bailausiltoja puolivuotisen äitiyden aikana on ne kerrat kun on saanut viettää illan ystävien seurassa, nauttia lasin skumppaa (ja nykyisellä viinapäällä myös pienet nousuhiprakat), mutta puolen yön jälkeen on oman pikku tuhisijan vieressä nukkumassa. Äitiystäväni sen hyvin sanoi: Tässä vaiheessa 5-6 tuntia hyvässä seurassa ilman vauvanhoitoa vastaa viikon etelänlomaa.
Tiina
Äärihyvä pointti! Ennen saatoin lähteä kesken juhlien kotiin ilman sen kummempia selittelyjä, mutta nyt löydän itseni keksimässä jos ja mitä syitä ja selityksiä baarin skippaamiseen. Kun ajattelen muuten muiden juhlijoiden heti miettivän, että tommonen tylsimys se nyt on, kun siitä on tullut äiti. On tullut joku kummallinen tarve todistaa, että minä se täällä mutsikuoren alla edelleen olen. Ihan kuin ihmisyyttään todistellakseen pitäisi vetää silloin tällöin mehevät kännit.
Hahah, joo mä olen myös useampana sunnuntaipäivänä ollut samassa tilanteessa puhelin kädessä. Se on hyvää tuuletusta sekä kreban että mutsin mielelle.
Mä luulen, että tän saman krebainnon laantuisen olisi tehnyt mulle luontevasti myös ikä ja aika, mutta äitiyden mukana se tuli rytisten. Onnekseni ympärillä alkaa olemaan yhtäkkiä liuta ex-krebailijoita, jotka ovat nykyisin tuoreita tai tulevia mutseja. Koska parhaita bailausiltoja ovat tosiaan ne kerrat, kun nauttii lasin, kaksi tai kolme viiniä ruuan ja keskustelun merkeissä. Ja on nukkumassa puolilta öin, kahden tärkeän ihmisen tuhistessa siinä ihan lähellä.
Toisen jälkeen en ole edes osannut kaivata baareja, tai en ainkaan välitä mitään umpi mutsiutumisestani ;)Ensimmäisen jälkeen sitä vamaan enemmän miettikin, että minne koloon se oma itse on kadonnut. Nyt en enää päätäni turhiolla vaivaa, tai mieti pitäiskö mun kaivata jotain muuta. Joskus kaipaan ja sitten meen, mutta en todistellakseni kellekään. oonkohan mä nyt sinut itseni kanssa? 🙂 Jos tuon 9kk:n saa vielä päikkiksille, mutta 4- vee haluaa toimintaa kellon ympäi. Mielummin tosiaan hyvää ruokaa, sauna ja lasillinen viiniä hyvässä seurassa, kun armotonta menoa aamuun asti. Ja jestas kun mää nautin ihan näistä vapaista viikonlopuista perheen kesken, lötväilyä, ruuan tekoa ja ulkoilua. Tai sitten ystäväperhe yökylään, jolla samanikäiset lapset. Lapset leikkivät ja aikuiset saavat viettää sitten nukkumaan menon jälkeen omaa iltaa. Ja Illalla voi sitten vetästä pitkää tikkua, että kuka nousee aamulla lasten kanssa ja kuka jää nukkumaan. Noh, ei ehkä toimi niin hyvin näitten vauvojen kanssa, mutta näin me tehtiin ennen kakkosen syntymää.
eepu
Aamen! Veit sanat suustani!
Itse kävin juuri veden voimalla tanssimassa. Oli niin sairaan kivaa, vaikka en itseäni kovin kotoisaksi tuntenutkaan uuden sukupolven keskellä. Aivan varmasti otan joskus uusiksi. Viime kerrasta on varmaan jo kaksi vuotta? 😀
Sinun teksteistä voisi koota kirjan kaikille meille jotka haluaa realistisen kuvan äitiydestä 🙂 itselläni kaikki juhlavaatteet on edelleen kaapissa odottamassa sitä ensimmäistä bailaus yritys kertaa ja vauva on jo 8kk, kuinka tässä näin kävi?
Heippa Lähis! 🙂 Laitathan taas pian Minimen 11 kk-kuulumisia 🙂 Täällä tullaan 4 syntymäkuukautta pienemmän tytön kanssa, joten niitä on todella mukava lukea. Paljon parempia kun kasvatusammattilaisten laatimia lapsen kasvu- juttuja.
Emmi Elise
Joo, ehkä tässä yritetään kaikkein eniten todistella itselleen, ettei ole vain pieruleggareissaan laahustava mutsi. Jos Minime joskus sattuisi sisaruksen samaan, silloin en luultavammin tällaisten asioiden kanssa enää mieltäni vaivaisi.
Ja on muuten niin totta, miten ihanaa ja kätevää on ystäväperheiden kanssa yökyläily! Ei tarvitse olla kiirehtimässä kotiin iltatoimiin, vaan ne voidaan tehdä siinä yhdessä. Ja sitten kun snadit ovat nukkumassa, voidaan ottaa illallinen uunista ja halutessa avata viinipullo.
En siis ole ainut ex-kreba, nyt mama.
Mutku ei siellä mahdu tanssimaan, lähinnä kiehnaamaan hikisiä ja humalaisia ihmisiä vasten. Yyhhh. Mä pidän kyllä ihan omat discot, ei maar toimi enää vedellä, kaljalla tai ilman.
Kirjan nimeksi Varoittava esimerkki. Kyllä!
Hihii, teossa on. Hauska kuulla, että joku niitä odottelee. Mä kun en aluksi meinannut niitä edes julkaista, vaan ihan omaksi iloksi ja muistoksi kirjoitin.
Minä olen nyt ensisijaisesti äiti, jolla on kolme alta kouluikäistä lasta. Olen myös Minä siellä jossain sen äitiyden alla. On mukavaa hypätä maailmaan jossa voi pääasiallisesti pohtia ulkohaalarin väriä, vaippoja, toimia kantoliina&imetystukihenkilönä. Tiedän NIIIN että kun lapset kasvaa vähän niin alan kuoritumaan näistä mutsikerroksista esiin ja sitten ehdin taas tehdä ns aikuisten asioita. Sitten en varmasti suo ajaustakaan näille vauvajutuille, nyt saa olla täysillä mukana.
Nyt musta on kivaa olla ”vain” äiti, oli muut asiasta mitä mieltä tahansa.
Olen kokeillut tässä töitä ja koulua & sitovia harrastuksia samalla, ei ole mun juttu.
Yks lapseton vakiolukija ilmottautuu, hep! Näitä juttuja on vain mahtava lukea, ja sun tyyli kirjottaa on hyvä! 🙂
Kiitos vaan blogista. Vahingossa eksyin ja sille tielle jäin 🙂
Tuo kirja-ajatus on muuten täydellinen, ihan tosi! Sä olet teksteissäs selvittänyt niin monta hämärää raskaus/äitiysjuttua, mitä ei mistään kehtaa kysyä ja kukaan ei koskaan kerro. Sun tyyli kirjoittaa on ihanan lennokas, muttei kuitenkaan yliampuva, ja juttuja jaksaa lukea, välillä hihitellen, pitkäänkin.
Minimeelle halipusut (luoja kun suloinen muksu!)!
Keep up the good work ja kiitos hei!
-yhden äiti-
Jestas, johan teitä tuntuu olevan iso joukko. Huikeeta!
Voi nymmää ihan kiemurtelen nolona, kun olen niin otettu moisista kehuista. Kiitos! Kirjaprojektia on vireillä, mutta se on enemmän tietokirjameininkiä. Ehkä pitäisikin ensin tehdä vauvavuodesta sellainen Terveisiä mustasta aukosta -opus.
Ei sitä välttämättä tarvita edes sitä lasta, ettei jaksa/kiinnosta lähteä baariin hillumaan. Olen itse sellainen ””lkuillasta sopiva pöhinä päälle ja viimeistään puolen yön aikaan nukkumaan” -ihminen! Ystävät ovat jo tottuneet siihen, että painun kotiin kesken illan, koska inhoan nykyään yökerhoja yli kaiken juurikin noiden tekstissäsi mainittujen syiden vuoksi. Tykkään istuskella pubissa tuopin äärellä (ehkä joskus vähän liiankin usein) ja tarinoida kaverien kanssa tai sitten omassa tai ystävän kotona viinipullon kanssa pelejä pelaten tms, mutta baarit ovat minulle kauhistus! YHHH!
No mustakin on nyt mutsidutttuani käynyt selvästi ellit, sillä pubi ja tuoppi kyllä, koti, viinipullo, lautapeli ja kaverit kyllä ja alkuillan pöhinä ja aikainen kotiutuminen kyllä, kun taas baarit ei kiitos.