Keittiön täyttää hämmentävä sekoitus vaivautunutta hiljaisuutta ja minun höpötystäni. On ensimmäinen viikkomme Balilla, ja olemme laittamassa ruokaa talonmiehemme tyttären Ketutin kanssa villamme patiolla olevassa keittiössä. Ketutin parivuotias lapsi on hoidossa ihan seinän takana isovanhemmillaan. Kaksivuotiaan uhmakiukuttelu ja itku kuuluu selkeästi keittiöön saakka, ja Ketut pahoittelee nolona poikansa käytöstä minulle. Minä naurahdan ja sanon, että ei syytä pahoitella!

Alan kertoa, miten koville omienkin lasten uhmakiukuttelut välillä ottavat. Kerron nauraen muutaman mehevän esimerkin viime päiviltä ja silitän puheistamme mitään ymmärtämättömien lasten olkapäitä. Luulen keventäväni tunnelmaa, mutta Ketutin vaivaantunut hymy kertoo jostain muusta. Lisään hätäpäissäni, että tiedän niin miltä hänestä tuntuu ja että älä huoli, on melkein terapeuttista kuulla, että balilaisetkin lapset välillä ihan tosissaan kiukuttelevat. Ketut alkaa näyttää yhä enemmän vaivaantuneelta ja tajuan, että suomalainen vertaistukeni ei toimi lainkaan.

Opin vasta myöhemmin, että balilaisuuteen ei kuulu negatiivisten tunteiden näyttäminen julkisesti. Sellainen moukkamainen käytös on epäkohteliasta. Saatoin loukata balilaista tuttavaani pahasti: kerroin omista negatiivisista tuntemuksistani, oletin hänenkin välillä olevan helisemässä lastensa kanssa ja lisäksi vielä alleviivasin huomaavani hänen lapsensa negatiiviset tuntemukset. Auts.

Näen oppikirjaesimerkin balilaisesta tyyneydestä, kun viikkoa myöhemmin olemme vakiokuskimme kanssa päiväretkellä. Pienessä kylässä Ubudin ulkopuolella auto meinaa kiilata eteemme. Minä ehdin kiljaista kauhusta ennen kuin tajuan edes kunnolla, mitä meinasi tapahtua – moukkamainen länsimaalainen kun olen. Hiljaisessa nopeudessa mitään vakavaa tuskin olisi nukkuvalla kylänraitilla tapahtunut (kiitos kapeiden ja huonokuntoisten teiden ajonopeudet ovat täällä keskimäärin 30 km/h), mutta auton nokka olisi varmasti mennyt osittain rusinaksi. Kolari oli luultavasti milleistä ja kuskin nopeasta väistöliikkeestä kiinni.

Näen miten kuskimme keräilee tovin itseään ja korjailee rauhallisin liikkein päässään olevan huivin kulmia. Hänen suustaan ei pääse sanaakaan, ei mitään, mitä voisin epäillä vaikkapa paikallisiksi kirosanoiksi (kiroilevatkohan balilaiset edes joskus salaa yksinään?). Luulen kuitenkin aistivani, että tovin hänen mielessään käväisee ajatus siitä, mitä aika moni suomalainen tuossa tilanteessa tekisi. Mutta hän ei sadattele, paina räikkää, näytä keskisormea, pura harmitustaan meille järkytystään elehtien tai nouse autosta kertomaan toiselle kuskille muutamia totuuksia.

Sen sijaan kuski hymyilee ja mainitsee, että toisen kuskin olisi kyllä pitänyt nähdä hänet auton sivupeilistä. Kun mieheni etupenkillä myötäilee, kuski kertoo rauhallisesti, että jos me emme olisi kyydissä, hän kyllä kävisi juttelemassa toiselle kuljettajalle. Joku reaktio sentään! Sen jälkeen hän vaihtaa vaihdetta isommalle ja jatkaa ajamista, hymyillen tietenkin.

Balilaisen ajatusmaailman mukaan kauneus, hymy ja hyvä käytös antavat turvaa. Jo pienet lapset opetetaan hymyilemään myös vastoinkäymisten edessä. Epämiellyttävätkin asiat pitää kohdata kasvot loistaen, eli leveä hymy kasvoillaan.

Minusta pidättelystä tulee sairaaksi, oli sitten kyseessä pieru, uskallus hypätä tulevaan tai kaikenkirjavat tunteet. Käytöstavat päästellessä tietenkin pitää olla, mutta balilainen pidättyneisyys negatiivisista tunteista tuntuu vieraalta. Mietin, kuinka paljon piilotettua huonoa oloa hymyjen taakse kätkeytyy. Toivoakseni edes lähipiirin kesken balilainen kokee voivansa välillä avata niitä vähemmän kauniita tuntojaan ja tirauttaa kyyneleen, jos sieltä tuntuu.

Balilainen hymypanssari tuntuu itselleni hivenen oudolta, mutta luulen silti oppineeni jotain. Vaikka olen pohjimmiltani kiivasluontoinen ja välillä kiroilen kuin merimies, en täällä räjähtele ihan niin helposti kuin tavallisesti. Siihen nyt tosin saattaa vaikuttaa myös trooppiset lämpötilat, jossa ei jaksa edes turhia hötkyillä. Mutta olen kuin suuremmankin oivalluksen äärellä, kun tajuan, että vähemmälläkin metelillä tulee kuulluksi, ymmärretyksi ja puhdistuneeksi.

Hymy kiipeää huulilleni herkemmin, helpommin ja asiaa miettimättä. Koen olevani melko nauravainen ihminen, mutta perusilmeeni on ”old resting bitchface”. Sen lisäksi, että näytän kiukkuiselta ja vittuuntuneelta olematta sitä, näytän myös paljon vanhemmalta. Välillä ihan hätkähdän kuvia, jotka on otettu minusta ilman hymyä. Kuka tuo elämää ja ihmisiä vihaava vanha ämmä tuossa kuvassa oikein on! Nyt posket tuntuvat vetreämmiltä ja hymy nostaa ne ylös herkemmin. Ja sitä paitsi, kun hymyilee enemmän ja vapautuneemmin, niitä negatiivisia tunteenpurkauksiakin tuntuu syöksevän sisimmästäni paljon maltillisempaan tahtiin kuin aikaisemmin.

Taidan napata tämän mukaani Suomeen, turvahymyn kiukkupäiviä vastaan.

Jaa