Sinne meni helmikuu sellaisella vauhdilla, että en pysynyt mukana. Kestihän sitä leppoisampaa elämänrytmiä jo tammikuun ajan, joten hiphei, taas mennään!

Helmikuussa ei ollut tilaa yhdenkään äänikirjan loppuun asti kuuntelemiselle päivissä tai ainakaan aivoissa, iltaisin silmäluomet alkoivat tipahdella muutaman sivullisen jälkeen. Tulin ensimmäistä kertaa kokeneeksi senkin, kun hätkähdän hereille kirjan tipahtaessa naamalle.

Huuh, josko tässä kuussa olisi mielelle enemmän tilaa oleilla ja lueskella. 

Aivan kirjatta en toki ollut, moisesta ajatuksestakin sairastuu. Herkuttelin pienissä paloissa nämä kaksi romaania: 

Patjim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

• Otava 2024

Huh, en muistanutkaan, miten kertalaakista Statochi onnistuu kynällään iskemään ilman pihalle.

Lehmä synnyttää yöllä liikkuu Kosovon ja Suomen välillä, kirjailija-päähenkilön lapsuudessa 1990-luvulla ja nykyajassa. Teemoissa poukkoilevat brutaali välivalta, rasismi, homofobia, minnekään kuulumattomuus, häpeä ja häilyvät muistot, jotka haluaisi painaa vielä syvemmälle mielestään mutta jotka eivät jätä rauhaan. Ja kosto, jonka hekuma auttaa pysymään elossa.

Turva tai ainakin hetkellinen mahdollisuus katsoa kaikkea, itseäänkin, ulkopuolisena löytyy mielikuvituksesta, maailman katsomisesta videokameran linssin läpi, lopulta kirjoittamisesta. 

Kirja on tiiviiksi pakattua kaunista kieltä, mutta ei sillä tavalla kuin olen tottunut sitä kokemaan. Kuvailevan sijaan teksti on toteavaa, niin suoraa että välillä kauhistuttaa. Valitut sanat itsessään ovat monivivahteisia, teksti raavaan ja alastoman eleganttia. 

Jos korkeakirjallisuus on pelottanut vaikeudellaan, arvelisin tämän Finlandia-palkitun teoksen olevan hyvä kirja aloittaa.  

Paula Hämäläinen: Tämä ei ole romanttinen komedia

• Otava 2025

Ai että, tällaiset genrerajoilla leikittelevät romaanit ovat nannaa. Kirjan nimikin sen kertoo, että tämä ei ole romanttinen komedia, mutta silti läpi vaikeitakin aiheita käsittelevän kirjan säilyy joku etäinen kepeys tuosta genrestä. Ehkä lukukokemuksen siitä saa aikaan tapa, jolla synkkiin asioihin ei jäädä piehtaroimaan ja märehtimään, ne vain tapahtuvat. 

Koin myös aiheelliseksi kysyä itseltäni, ajattelisinko tätä kirjaa lukiessani romanttista komediaa, mikäli se olisi miehen kirjoittama? Vai kokisinko silloin lukevani melankolista ja mustilla huumorihippusilla maustettua kuvausta nykyajan kolmekymppisen elämästä ja toivottomuudesta rakkaudessa? 

Paula Hämäläisen esikoiskirja kertoo Lontoossa asuvasta suomalaisesta Maijasta, jota rakkaus tuntuu välttelevän. Kun Maija pestataan mukaan televisiotuotantoyhtiön true crime -projektiin Tokiossa, alkaa mieli syöttää muistoja Maijan opiskeluvuosista Japanissa ja sydämen arville saaneesta ensirakkaudesta. Voiko niiden arpien päälle rakentaa koskaan mitään ehjää ja tervettä?

Oli mielenkiintoista lukea Japanista suomalaisen kokemana, tällä tavalla arkisesti (Hämäläinen on itsekin asunut maassa). Myös ulkomailla asuvan ja kotiseutujaan kammoavan ja samalla jollain tasolla kaipaavan juurettomuus nirhaisi kirpaisten. Media-alan sekopäisyys, pätkätyölimbo ja oman työn arvon kyseenalaistaminen osuivat lähelle myös. Kirja kertoo myös kuolemanpelosta ja toisaalta pelosta elää ja liudasta asioita, jotka eivät liiaksi saa sivuja kirjallisuudessa yhdyntäkivuista ehkäisyn epätasa-arvoisuuteen ja abortin läpikäymiseen.