En toivoisi tämän olevan perinne, mutta jotenkin siitä sellainen on tullut: lähes joka vuosi syysloman koittaessa olen kaikkeni antanut.

Nytkin uupumus norui avohaavana rintapielessä ja tuntui, että jos pitäisi jaksaa enää yhtään mitään, tapahtuisi kuten viimeisiään vetelevälle tietokoneelleni vähän väliä. Kuuluisi vain sähikäisenä ujeltava piu, minkä jälkeen ruutu pimenisi ja laitteiston uudelleen herättelyyn menisi nykymaailman ajankulumittaristolla iäisyys.

Kulunut puolivuotinen on ollut niin täyteläinen, että kaikkea on loiskunut ja norunut yli, tunkenut paikkoihin ja hetkiin, joihin niillä ei pitäisi olla asiaa. Miten voikin olla, että on joko liian vähän tai liikaa, ei koskaan sopivasti.

Terapeutti sanoi, että ihan itsehän sinä olet nämä kaikki työt tähän päällekkäin ottanut. Sisälläni kuohahti ärsyyntyminen. Sanoin terävästi takaisin, että jos olisin itse voinut päättää, olisin ottanut osan hommista vaikka viime vuodelle, jonka hiljaisuus kaikuu pankkitililläni edelleen. Luova ala on luomisen lisäksi luovimista, eikä työpöydälle jonkun muun toimesta kertyvää työtehtäväpinoa ja kellokortin mukana päälle ja pois kytkeytyvää työaikaa.

Ja silti; jotain kertoo sekin, että nuo viikkoja sitten sanotut sanat saavat edelleen kihisemään harmituksesta. Jos niissä ei olisi mitään totuusperää, miksi ihmeessä kaivelisin ja pureksisin niitä takahampaideni välistä edelleen.

No mutta sitten, eteläisen Suomen syyslomien kynnyksellä, kirjan käsikirjoitus lähti viimeiselle kierrokselle kustannustoimittajille, minkä lisäksi sain päivätöistä viikon lomaa. Ensimmäiset aidot oikeat vapaapäivät kuukausiin, ensimmäinen palkallinen lomani koskaan.

Pakattiin villakalsarit, sienikorit ja termarit vuokra-autoon ja ajettiin perheen kanssa Inkooseen vuokramökille. Olemme viettäneet noissa maisemissa jokaisen syysloman nyt 12 vuoden ajan. Kuopus on ollut siellä ensimmäisen kerran pariviikkoisena, nukkuen päiväunia takkatulen lämmössä kerällä kuin kissa. Se näkymän tallentanut kuva on lempikuviani noilta ajoilta; niin täynnä lämpöä, onnea, suloisuutta ja vastasyntyneen makean kirpeää tuoksua.

Esikoisen ollessa vielä henkselillisissä kurahaalareissa, kohdattiin vuokramökkiä ympäröivissä metsässä nuori hirvi. Olimme yhtäkkiä ihan liki, tuijottelimme toisiamme silmästä silmään. Pitkäkoipi säikähti meitä enemmän kuin me häntä, ja jälkeen jäi kasa papanoita. Suklaarusinoita, kuten eräs kurahaalarinen silloin tuumasi.

Tiedän toki, että noissa maisemissa on myös helteisen hikisiä kesäpäiviä ja tähtikirkkaita pakkasöitä, mutta se tuntuu ajatuksena omituiselta. Itselleni noilla sammalmättäillä on aina syksy, jolloin hanhet lentävät humisevien kuusten yli kaakattavissa auroissa ja ruska alkaa taittaa marraskuun pehmeään pimeyteen.

Minulle nuo metsät ovat rauhaa ja lepoa, martaista tuoksua ja kumpparin alla moiskahtavia rahkasammalmattoja. Vuokramökin kaappeihin pakatut jäänteet kesästä tuntuvat aina yhtä oudolta, kun ne osuvat käsiin etsiessä tulitikkuja, joilla sytyttää kynttilöitä hämärään.

Jokaisen päivän rytmi oli sama, turvallinen ja raukea. Minä nukuin pidempiä yöunia kuin lapset, heräsin viimeisenä olohuoneen lattialle rakentamastamme jättimäisestä siskonpedistä, jossa mahduimme nukkumaan lähekkäin koko perhe.

Puoliso oli ehättänyt käydä laittamassa kiukaaseen pienet tulet. Pulahdin uimaan veteen, joka höyrysi yön viileyden jäljiltä ja peilasi pinnastaan rantojen ruskaa. Vesimittari laiturilta oli hävinnyt, mutta veden lämpötila on nyt asteikolla ”täydellisen viileää”. Uimatossuilla ja -hanskoilla voi uida vielä nautinnollisen pitkään, mutta silti vesi on jo niin kylmää, että se herättää ihosolut.

Uinnin jälkeen makoilin lauteilla, lempeiden löylyjen laskeutuessa raukeutena keholleni. Kiukaan pesässä naksui hiljalleen muutama klapi, Vichyn suolaisuus maistui yhä kielelläni. Itketti, eritoten onnesta, mutta myös väsymyksestä, joka päivien kuluessa alkoi hämmästyttävän nopeasti sulaa huojennukseksi. Ei pitäisi olla ylpeä itsensä henkihieveriin raatamisesta, mutta hitto vie, minä tein sen ja vieläpä hyvin. Kiitos minä, supisin hiljaa.

Mökillä puoliso oli laittanut aamupalan valmiiksi, nolotti, miten vähän tein ja miten paljon sain. Puuron päälläkin oli valmiina kaikkea, mitä hän tietää minun toivovan: marjoja tai hilloa, banaania ja maapähkinävoita. Vaikka arkenakin sytytän aamupalalle kynttilän hämätäkseni kiirettä, nyt kynttilä ehti palaa pitkään, eikä kelloa tarvinnut vilkuilla. Hesarin sijaan luin muutaman sivun kirjaa.

Päivisin kuljimme metsissä. Kuuntelin purojen lorinaa, imin metsän väkevää tuoksua sisuksiini ja makoilin mättäissä, kunnes kosteus alkoi hiipiä vaatteista läpi. Otti ihan kipeää, kun olin niin onnellinen meistä, meidän perheestämme, yhdessä olemisesta.

Mennessä repuissa painoivat eväät, tullessa sienikoreissa sienet. Vuokramökin ympärillä olevat metsät ovat sieniapajineen satumaisia. Kantarellit, orakkaat ja mustatorvisienet syötiin reissun aikana, mutta suppilovahverot kerättiin talvenvaralle. Meillä oli mökillä mukana iso kuivurimme, joten monikiloiset saaliit mahtuivat lopulta kuivattuina yhteen isoon muoviseen kestokassiin ja auton takaluukkuun.

Iltaisin saunoimme, ja sain koko perheestä seuraa kuun valaisemalle laiturille, kun pulahdimme uimaan. Ehdin myös aloittaa neuletyön, johon helmikuussa ostin langat ja tein koetilkut. Aloimme katsoa alusta Gilmore Girlsejä, joka on ennestään tuttu sarja ainoastaan minulle. Uutta itselleni on kuitenkin se, että tajusin GG:n olevan sarja, jonka nautinnollisen hidasta ja dialogiin perustuvaa kerrontaa pystyn hyvin seurata samalla kun neulon.

Tiedän siis ainakin kaksi asiaa, johon käytän nämä arkeenkin tipahtaneet vapaatunnit, joiden määrä tuntuu aivan huikentelevaiselta vielä nyt ennen kuin se laimenee tavalliseksi, kuten kuuluukin.

En sano, että voimani olisivat palautuneet yhdessä viikossa entiselleen. Mutta muistan taas, mitä muuta elämä on kuin työpöydän ääressä aamusta iltaan istumista, kahta eri tietokonetta vaihdellen. Ja hitsit, onpa se ihanaa elämää se. Oksennustautiin vertaaminen ei ihan toimi, mutta jotain samaa tässä on; niin hyvältä ihan perusjututkin tuntuvat, kun niille on pitkästä aikaa mahdollisuus.