

Viikonloppuna vaihdoin lapsen sänkyyn minun vanhat Barbie-lakanani, ja katsoimme koko perhe vihdoin Barbie-elokuvan. Elokuva oli monitasoinen, itkettävä ja ihana – sekä elokuva, jonka katsomisesta ei perheen kesken pitänyt vääntää. Se oli englanninkielinen, tekstitetty suomeksi, eikä kukaan nutissut asiasta mitään.
Vaikka meidän vanhempien väsytystaistelu on alkanut tuottaa tulosta, viime vuodet perheen leppoisia elokuvailtoja on edeltänyt lähes poikkeuksetta vääntö siitä, millä kielellä elokuvat katsotaan. Minä olen vanhemmuuden suomin valtuuksin päättänyt, että ne katsotaan alkuperäiskielellä silloinkin, kun tarjolla on suomeksi puhuttu versio.
Siitä on syntynyt välillä sellainen poru, että leffat ovat jääneet katsomatta yhtään millään kielellä.
Miksi kirjoittajana ja suomen kieltä rakastavana tahdon, että esimerkiksi animaatiot katsotaan alkuperäiskielellä, useimmiten siis englanniksi, ei suomeksi puhuttuna? Koska muutama vuosi sitten tajusin, että lapset kuulevat arjessaan yllättävän vähän englantia ja että heillä ei tekstitystenlukutaitoa.
Olimme pari vuotta sitten katsomassa Svenka Teaternin Maija Poppasta, ja esitys oli ensinnäkin upea – ja toisekseen tietenkin ruotsiksi. En ajatellut kielen haittaavan, vaikka lapsilla ei ole vielä alkanut ruotsin kielen opinnot koulussa, sillä onhan teatterissa käytössään tekstitys. Joko oman puhelimen sovelluksen kautta toimiva tai lavan yläreunassa olevalla screenillä kulkeva.
Vasta teatterissa tajusin, että tekstitys ei paljoa auta, jos lapsilla ei ole taitoa seurata esitystä, liikkuvaa kuvaa, ja samalla lukea tekstityksiä. Heillä ei ollut rutiinia siitä, miten silmät ja aivot sen kummemmin sitä miettimättä kulkevat tekstityksen ja tapahtumien välillä. Heiltä puuttui tekstityksenlukutaito, koska sitä ei ollut harjoiteltu juuri lainkaan.
Vaikka molemmat lapset olivat noihin aikoihin jo lukutaitoisia, olimme jumittuneet katsomaan esimerkiksi animaatioelokuvat suomeksi. Sillä mikäs siinä; nykyään pienemmänkin budjetin elokuvat on toteutettu todella taiten suomeksi. Ne on ääninäytelty, ei ysärityyliin dubattu kahden henkilön muuttaessa ääntään eri roolihahmojen välillä ja alkuperäisen ääniraidan kuuluessa vaimeana tautalla. Nykyanimaatioita katsoo ja kuuntelee suomeksi mielellään aikuisenakin.
Suomeksi puhutut elokuvat aiheuttavat kuitenkin sen, että lapseni kuulevat nykymukuloiksi ja monikielisessä tuttavapiirissä elellessäänkin yllättävän vähän englantia arjessaan.
Minä olen ysärilapsuudessa oppinut englantini Melrose Placesta, Beverly Hills 90210:sta sekä Kauniista ja Rohkeista. Ja ehkä vähän Giana Sistersiä tahkotessani, No Doubtia kuunnellessani ja MTV:n musavideoita tuijotellessani. Kielipääni ei ole häävi, ja jos en olisi kuullut englantia arjessani, ei vieraan kielen puhumisen ydin, kielikorva, olisi ikinä harjaantunut.
Vielä vaihto-opiskeluaikoinakin yliopistossa huomasi eron duppauskulttuurista tulevien maiden oppilaiden kielitaidossa. Ja minä en tosiaan edes ole erityisen hyvä vieraissa kielissä itsekään, siitä huolimatta, että Brooke ja Ridge eivät ole puhuneet suomea vaan englantia.
Oli miten oli, lasten kielipään harjaantumisen lisäksi mietitytti myös heidän onneton tekstityksenlukutaitonsa. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että opittava taitohan se sekin on!
Lisäksi tietenkin se, että sen yhden viikoittaisen ja koko perheenä katsotun elokuvan vaihtaminen tekstitetyksi sujauttaa samalla myös lukemista ja erilaista luetunymmärtämisen harjoittelua heidän eloonsa. Muut lasten seuraamansa ohjelmat ovat kuitenkin pääsääntöisesti suomeksi puhuttuja, samaten kuin tubettajat. Joten mistään jättimäisestä muutoksesta ei ollut kyse, vaikka sen aikaansaamasta porusta olisi joskus voinut muuta kuvitella.
Pari vuotta tätä kauheaa kärsimystä ja epäreiluutta ja tyhmyyttä on nyt takana. Edelleen on riemunpäivä, kun yökylään tulee joku lukutaidoton, jonka takia elokuva pitää olla suomeksi puhuttu. Mutta hiljalleen, hyvin hyvin hiljalleen, elokuvien kieliasetuksien yli voidaan mennä rauhallisemmin ja vähemmillä marinoilla. Elokuva elokuvalta koko sakki on pysynyt paremmin mukana tekstitysten ja tapahtumien kulussa.
Ja sitten tulee elokuvailtoja, kun mahdollisuutta suomeksi puhuttuun versioon ei edes ole, eikä kukaan sitä enää edes muista kaivata.
Se oli kyllä riemun päivä, kun pääsi dubatuista K7 leffoista tekstitettyihin 🙂 Meillä 4-vuotiaana lukemaan oppinut lapsi viihtyi myös varsin pitkään dubattujen ohjelmien maailmassa ja ekat tekstityskokemukset tuli leffateatterissa. Jossain vaiheessa katsominen kääntyi siihen, että katsotaan alkuperäiskielellä (ja joskus ehkä kielitreenaus mielessä saksaksi dubattuna, lapsen A2-kieli kun on saksa – tämä on ihanaa nykymaailmassa että usein tekstitys/puhekieli on vaihdettavissa).
Kyllähän se tekstityksen seuraaminen tosiaan vaatii harjoitusta, mutta nykyään (5. luokkalainen) pystyy jo hanskaamaan englanninkieliset piirretyt (Bluey) enkkutekstein (tämä muistaakseni liittyi siihen, ettei tekstitystä ollut suomeksi juuri silloin tarjolla) ja pelaamaan englanninkielistä (tarinallista) peliä oikein kivasti (toki tulee vastaan tuntemattomia sanoja, mutta kysyy niitä vanhemmilta). Niin ja eläytymään Frozen-musikaaliin Lontoossa (siinä tietty auttaa että tarina ja laulut on läpikotaisin tutut). Viihteen kulutus on kyllä oikeasti ihan paras tapa oppia kieltä (itse taisin nuorena oppia eniten kun luin urakalla brittiläisiä teini- ja musiikkilehtiä Take That fanituksen myötä ja tietysti telkkua katsomalla).
Toinen vanhanajan asia mitä hoksasin, että lapsen maailmasta puuttuu on uutisten seuraaminen. Kyllähän sitä itse tuli sanomalehteä luettua jo ala-asteen lopuksi ja telkku oli aina puoli ysin uutisten aikaan auki. Lapselle onneksi tulee superhyvä HS:n Lasten uutiset (kun paperilehteä meille ei tule) ja nyt ollaan koitettu ottaa tavaksi katsoa (ja keskustella) ne puoli ysin uutiset (jotka kulkee meillä nimellä ”Päivän huonot uutiset”, koska, no, uutiset on lähinnä huonoja).
PS. Barbie-leffasta kyllä oon eri mieltä, se oli mahdottoman tylsä ja puuduttava (tiedän, että oon aika yksin tän mielipiteen kanssa, mutta onneksi kaikkien ei tartte tykätä samoista leffoista :)).
Voi kyllä, vaikka olen ihan aidosti viihtynyt monen koko perheen elokuvan äärellä, ai että on ollut ihanaa vuosi vuodelta siirtyä ”vaativampiin” elokuviin – niin alkuperäiskieleltään kuin kieleltään ja juoneltaan ylipäätään. On ollut mahtava katsoa yhdessä klassikoita ja itselle merkityksellisiä elokuvia.
Tekstityksenlukutaito on tosiaan ihan oma lukutaidon alaviitteensä, en ollut sitä tullut aikaisemmin miettineeksi. Itse sen on oppinut aikoinaan niin huomaamatta, tai sitten olen vain onnellisesti unohtanut kipuilut.
HS:n lasten uutiset on superhyvä lehti, se tulee myös meille. On myös kiva, että koulussa katsotaan aina se videomuotoinen kooste HS:n lasten uutisista. Muuten meillä ei ”telkkarimallisena” uutiset arjessa näy, mutta kun joka aamu Hesari on levällään aamupalapöydässä, tulee maailman tapahtumista puhuttua siinä samassa, myös lasten kanssa. Se on kyllä kiva, enpä ole hoksannut siihen kiinnittää erityisempää huomiota.
Onni on myös se, että kaikkia leffoja ei ole helposti saatavilla suomeksi. Edes ihan kaikkia esim. Netflixin lasten elokuvia ei ole dupattu suomeksi ollenkaan.
Esikoinen 9v on nyt tänä talvena oppinut lukemaan sen verran nopeaa tahtia, että pysyy tekstityksissä perässä. Jos minä katson jotain ohjelmaa niin hän välillä pysähtyy hetkeksi seuraamaan ja lukemaan tekstityksiä. Dupatuista leffoista (varsinkin näytellyistä) haluan todellakin eroon mahdollisimman pian. Animaatioissa se ei ihan niin paljon haittaa, vaikka kyllä niissäkin välillä suun liikkeitä katsoessa kuulee mielessään sen englanninkielisen repliikin.
Olin jo ehtinyt unohtaa näyteltyjen elokuvien päälle dubatut leffat ja sarjat! Uh, onneksi sen vaiheen ohi ollaan perheenä nyt kasvettu 😀 Vaikka niissäkin kehitystä on omasta lapsuudesta tapahtunut, onhan niiden toteutus edes välttävästi vaikeaa.
Netflixin Studio Ghiblin elokuvat ovat sellaisia, joista häviää tunnelmaa ja aitoutta duppaamalla, vaikka en alkuperäiskielestä muutamia fraaseja lukuun ottamatta mitään ymmärräkään.
Kahden erityislapsen äitinä toivon taas että dubattujen elokuvien valikoima laajentuisi. Etenkin autistinen esikoiseni alkaa kasvaa pois animaatioista mutta tilalle ei ole oikein tarjota mitään. Ongelmat lukutaidossa ovat suuria eivätkä välttämättä väisty. Kenellä on oikeus nauttia elokuvista?
Hyvä huomio ja muistutus. Onneksi nykyään hyviä jälkikäteistuontona suomeksi puhuttuja elokuvia on, ja että kieltä pystyy vaihtaa nappia painamalla.
Hyvä sinä! Tuet lastesi lukutaitoa ja haastat heitä menemään (ehkä) mukavuusalueen ulkopuolelle. Sen sijaan nykyään joidenkin vanhempien suosima taaperoiden englannin kielisten ohjelmien katselu onkin sitten vähän eri asia. Varsinkin jos on haasteita puheen kehityksessä – ja nykyään niitä on koko ajan enemmän- kannattaa ensin opetella äidinkieli. Nyt päiväkodeissa on kantasuomalaisia lapsia, jotka eivät osaa puhua kuin tavuja suomeksi, mutta saattavat osoitella kirjasta värejä ja sanoa ne englanniksi. Tai sitten vaietaan monikielisesti.
Olipa mielenkiintoinen aihe. Olen itse tosi paljon miettinyt sitä, kun A-kieli aloitetaan nyt ensimmäisellä luokalla ja valinta tehdään ennen kuin tiedetään lapsen akateemisista kyvyistä juurikaan. Moni toitottaa, että kannattaa ottaa A-1 kieleksi joku muu kuin englanti, koska englannin oppii muutenkin.
Ei se mielestäni ihan niin mene, koska ei se englantikaan kaikille ole sellainen, että sen imee ihan itsekseen televisiosta ja peleistä.Ja kieliopin hallitseminenkin on tärkeää.
Valitsimme nuoremmallemme kieleksi englannin ja hyvä niin, koska työmäärä on aika iso jo nyt alokoulun viimeisillä luokilla ja yksi kieli lisää tarkoittaisi pidempiä päiviä ja enemmän läksyjä. Nyt lapsi on oikein hyvä englannissa, mutta tarvitsee kuitenkin tsemppausta ja apua, joten hyvä kun ei ole toista kieltä rinnalla vielä. Ruotsi alkaa sitten ensi vuonna.
Tekstityksenlukutaitoa en myöskään ole aiemmin ajatellut. Meillä toinen jo yläkoulussa oleva lapsi oppi sen ihan huomaamatta. Oli kyllä kova lukemaan ja luki mm. Sormustenherran jo nelosella. Tämän nuorempi on selvästi takunnut enemmän sen kanssa, että ei ole ehtinyt lukemaan tekstejä (minun näkökulmani). Aina on katsottu alkuperäiskielellä, mutta sitä ei ole jotenkaan häirinnyt ettei ole ehtinyt lukemaan, siksi havahduin siihen vasta myöhemmin. On katsonut mm. Harry Potterit miljoona kertaa, vaikka alussa ei tekstejä lukenutkaan. Myös pienenä katsoi aina vanhoja peppejä Ruotsiksi.
Lukutaito on molemmilla lapsilla kehittynyt ihan ikätasoisesti, nuoremmankin lukunopeus on koulun testaamana ihan ikätasoista. Itse huomaan kyllä sen, että vanhemman lukunopeus kehittyi ihan ”itsekseen” ilman ponnisteluita. Nuorempi on kuunnellut paljon enemmän äänikirjoja, joten kirjaan tarttumiseen on saanut kannustaa. Olemme myös lukeneet kirjoja vuorotellen ääneen, koska se kehittää hyvin lukunopeutta.