Viikonloppuna vaihdoin lapsen sänkyyn minun vanhat Barbie-lakanani, ja katsoimme koko perhe vihdoin Barbie-elokuvan. Elokuva oli monitasoinen, itkettävä ja ihana – sekä elokuva, jonka katsomisesta ei perheen kesken pitänyt vääntää. Se oli englanninkielinen, tekstitetty suomeksi, eikä kukaan nutissut asiasta mitään.

Vaikka meidän vanhempien väsytystaistelu on alkanut tuottaa tulosta, viime vuodet perheen leppoisia elokuvailtoja on edeltänyt lähes poikkeuksetta vääntö siitä, millä kielellä elokuvat katsotaan. Minä olen vanhemmuuden suomin valtuuksin päättänyt, että ne katsotaan alkuperäiskielellä silloinkin, kun tarjolla on suomeksi puhuttu versio.

Siitä on syntynyt välillä sellainen poru, että leffat ovat jääneet katsomatta yhtään millään kielellä.

Miksi kirjoittajana ja suomen kieltä rakastavana tahdon, että esimerkiksi animaatiot katsotaan alkuperäiskielellä, useimmiten siis englanniksi, ei suomeksi puhuttuna? Koska muutama vuosi sitten tajusin, että lapset kuulevat arjessaan yllättävän vähän englantia ja että heillä ei tekstitystenlukutaitoa.

Olimme pari vuotta sitten katsomassa Svenka Teaternin Maija Poppasta, ja esitys oli ensinnäkin upea – ja toisekseen tietenkin ruotsiksi. En ajatellut kielen haittaavan, vaikka lapsilla ei ole vielä alkanut ruotsin kielen opinnot koulussa, sillä onhan teatterissa käytössään tekstitys. Joko oman puhelimen sovelluksen kautta toimiva tai lavan yläreunassa olevalla screenillä kulkeva.

Vasta teatterissa tajusin, että tekstitys ei paljoa auta, jos lapsilla ei ole taitoa seurata esitystä, liikkuvaa kuvaa, ja samalla lukea tekstityksiä. Heillä ei ollut rutiinia siitä, miten silmät ja aivot sen kummemmin sitä miettimättä kulkevat tekstityksen ja tapahtumien välillä. Heiltä puuttui tekstityksenlukutaito, koska sitä ei ollut harjoiteltu juuri lainkaan.

Vaikka molemmat lapset olivat noihin aikoihin jo lukutaitoisia, olimme jumittuneet katsomaan esimerkiksi animaatioelokuvat suomeksi. Sillä mikäs siinä; nykyään pienemmänkin budjetin elokuvat on toteutettu todella taiten suomeksi. Ne on ääninäytelty, ei ysärityyliin dubattu kahden henkilön muuttaessa ääntään eri roolihahmojen välillä ja alkuperäisen ääniraidan kuuluessa vaimeana tautalla. Nykyanimaatioita katsoo ja kuuntelee suomeksi mielellään aikuisenakin.

Suomeksi puhutut elokuvat aiheuttavat kuitenkin sen, että lapseni kuulevat nykymukuloiksi ja monikielisessä tuttavapiirissä elellessäänkin yllättävän vähän englantia arjessaan.

Minä olen ysärilapsuudessa oppinut englantini Melrose Placesta, Beverly Hills 90210:sta sekä Kauniista ja Rohkeista. Ja ehkä vähän Giana Sistersiä tahkotessani, No Doubtia kuunnellessani ja MTV:n musavideoita tuijotellessani. Kielipääni ei ole häävi, ja jos en olisi kuullut englantia arjessani, ei vieraan kielen puhumisen ydin, kielikorva, olisi ikinä harjaantunut.

Vielä vaihto-opiskeluaikoinakin yliopistossa huomasi eron duppauskulttuurista tulevien maiden oppilaiden kielitaidossa. Ja minä en tosiaan edes ole erityisen hyvä vieraissa kielissä itsekään, siitä huolimatta, että Brooke ja Ridge eivät ole puhuneet suomea vaan englantia.

Oli miten oli, lasten kielipään harjaantumisen lisäksi mietitytti myös heidän onneton tekstityksenlukutaitonsa. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että opittava taitohan se sekin on!

Lisäksi tietenkin se, että sen yhden viikoittaisen ja koko perheenä katsotun elokuvan vaihtaminen tekstitetyksi sujauttaa samalla myös lukemista ja erilaista luetunymmärtämisen harjoittelua heidän eloonsa. Muut lasten seuraamansa ohjelmat ovat kuitenkin pääsääntöisesti suomeksi puhuttuja, samaten kuin tubettajat. Joten mistään jättimäisestä muutoksesta ei ollut kyse, vaikka sen aikaansaamasta porusta olisi joskus voinut muuta kuvitella.

Pari vuotta tätä kauheaa kärsimystä ja epäreiluutta ja tyhmyyttä on nyt takana. Edelleen on riemunpäivä, kun yökylään tulee joku lukutaidoton, jonka takia elokuva pitää olla suomeksi puhuttu. Mutta hiljalleen, hyvin hyvin hiljalleen, elokuvien kieliasetuksien yli voidaan mennä rauhallisemmin ja vähemmillä marinoilla. Elokuva elokuvalta koko sakki on pysynyt paremmin mukana tekstitysten ja tapahtumien kulussa.

Ja sitten tulee elokuvailtoja, kun mahdollisuutta suomeksi puhuttuun versioon ei edes ole, eikä kukaan sitä enää edes muista kaivata.

Jaa