Kuopion-reissu koettu osana tulevaa kaupallista yhteistyötä.

Terkut Kuopiosta, jossa olen saanut työn puolesta seikkailla perheeni kanssa kuluneet päivät! Palaan savolaisiin tunnelmiin myöhemmin yhteistyöpostauksessa, mutta nyt sananen etäisyyksien ymmärryksen saastumisesta, maapallon hahmottamisesta ja siitä, miten matkalla voi jo olla perillä.

Suomineitoni oli pitkään epäsuhtainen. Minulle tutut seudut asettuivat kotikaupunkieni luoman verkoston väleihin ja ulkoreunoille: Vaasa, Tampere, Turku ja Helsinki. Minun Suomeni oli vuosikymmenien ajan länsisuomalainen, ilman että sitä itse edes ymmärsin saati kyseenalaistin. Muut osat Suomesta olivat epämääräisen hähmäisiä, kuulopuheisiin ja mielikuviin perustuvia.

Vasta menneen kymmenen vuoden aikana olen seikkaillut ristiin ja rastiin Itä-Suomea, kurkistanut mitä Keski-Suomesta löytyy ja tehnyt vuosittain viikon piipahduksia talviseen Lappiin (muina vuodenaikoina Lappi on minulle yhä mysteeri). Tarinat ovat alkaneet muuttua todeksi, selkeytyä ja haarautua sivupoluille. Mielikuvat ovat saaneet tarkemmin esiin piirretyt reunat, ja omat kokemukseni muuttuneet värikyniksi, joilla mustavalkoisuus on saanut ihan uudenlaisia sävyjä.

Aloin hahmottaa paremmin Suomineidon fyysistä ja henkistä olemusta. Vähän yllättäen ymmärsin omia pohjalaisia juurianikin paremmin, kun oli joitain, mihin verrat. Tunnistin myös puolison veressä virtaavan karjalaisuuden elementtejä sekä syntysijoja. Samalla sinne-tänne viskotut paikannimet mieleni kartalla alkoivat löytää oikeille paikoilleen.

Nyt reissussa totesinkin muulle perheelle, että on ihana saada Kuopio oman mieleni kartalle. Olemme käyneet Kuopiossa puolison kanssa kerran aikaisemmin yli 20 vuotta sitten (ja pari vuotta sitten ohikulkumatkalla), ja oli aika päivittää karttaa. Olihan oman mieleni karttakin kertyneen kokemuksen myötä paljon tarkempi, yksityiskohtaisempi ja paikkansapitävämpi. Tiedättehän, vähän kuin eurooppalaisten piirtämien maailmankarttojen kehittyminen aikanaan; ei niistä ensimmäisistä tunnista mitään muuta kuin maailmanrajojen (Euroopan) ulkopuolella uiskentelevat merihirviöt ja vedenneidot.

Matkasimme Kuopioon junalla. Neljän ja puolen tunnin matkan aikana ohitetaan aika monta järveä, metsää, kylää ja kaupunkiakin. Siinä ehtii lukea aika monta sivua, neuloa aika monta silmukkaa, kirjoittaa aika monta sanaa ja eväiden välissä ottaa parit nokosetkin. Pidän siitä, miten junassa on perillä jo matkalla ollessaan, ei missään odotustyhjiössä. Kun ehtii havaita maisemat ja matkan kulun, sielukin ehtii perille samalla kyydillä. Lentokoneella matkatessa olo on ensimmäiset päivät pölmistynyt, vaillinainen ja kuin väärässä paikassa oleva, kun keho ja sielu ovat revenneet yläilmojen epätodellisuudessa erilleen.

Matkalukemisena Kuopion-reissulla minulla on Tanja Tiekson Fantasma-esseekirja (S&S 2022), jota hän on kirjoittanut muun muassa pitkillä junamatkoillaan ympäri Eurooppaa. Tiekso kertoo kirjassa filosofi Paul Virilion liikkeen ja vauhdin filosofiasta, dromologiasta. Sen mukaan nopeat kulkuvälineet sekä viestintävälineet ovat kutistaneet ihmisen geofyysisen miljöön ja näin rappeuttaneet ihmisen suhteen ympäristöönsä.

Ihan kylmäsi, niin tutulta tämä tuntui. Minulla on viha-rakkaussuhde sekä nopeiden kulkuvälineiden että viestintävälineiden luomiin mahdollisuuksiin. Samalla kun olen ahnehtinut ja yhä himoitsen niiden nopeutta, ymmärrän, miten huonoa ne tekevät itselleni, ihmiskunnalle ja maapallolle.

En ole lopettanut lentämistä, mutta olen tehnyt useita yksittäisiä päätöksiä olla varaamatta lentolippuja. Mitä kauemmin edellisestä lomalennosta on (viisi vuotta tällä hetkellä), sitä vähemmän mietin lentämistä vaihtoehtona, sitä helpompi on joka kerta valita hitaasti matkaaminen, matkalla olemisen seikkailu.

Joskus minäkin vielä matkaan junalla niin pitkiä siirtymiä ympäri maailmaa, että ehtii tulla tylsää.

Ilman nopeita viestintävälineitä tuskin voisin täysin olla, perustuuhan työnikin niille. Mutta viime vuodenvaihteessa tekemäni päätös jättää IG stoorit pois on iso arvopäätös, yhden someammattilaisen lempeä taisteluhuuto hitaamman somen ja harkiten sekä ajan kanssa tehdyn ja kulutetun datan puolesta. Ja sometonta ja samalla mahdollisimman datatonta lomaa tulen viettämään tänäkin kesänä. Ah, syvä tyytyväisyys ihan hyrisyttää kroppaa, ihan pelkästä ajatuksestakin!

Tiekso kertoo Virilion kritisoivan Harmaa ekologia -esseessään luonnonsuojelijoita, jotka puhuvat ympäristön ja sen käsittämien konkreettisten asioiden saastumisesta, mutta eivät anna lainkaan huomiotaan etäisyyksien ja aikapituuksien saastumiseen. Tiekso kirjoittaa Virilion ajatuksia lainaten, että sen seurauksena elinympäristön laajuus turmeltuu, ja kun ulottuvuuden katoavat olemattomiin, yhteiskuntien aikakokemukset järkkyvät.

Itse muistan joskus haaveilleeni teleporttauksesta, mutta nykyään voin pahoin jo ajatuksesta. En sillä tavalla saapuisi ehjänä perille, ja maapallon pirstaloituminen etäisyyksemättömyyteen saisi maailman sortumaan.

Junareissullaan Alppien vuoristossa Tiekso kehitteli jatkoteoriaa Virilion dromologialle: maata pitkin matkustaminen ei ole niinkään siirtymistä paikasta toiseen kuin saastuneiden etäisyyksien suojelemista. Junassa matkustaja ottaa jokaisella raiteiden luomalla kolahduksella ja ohilipuvien paikkakuntien taakse jäämisellä uudelleen haltuunsa elinpiirinsä ja -ympäristönsä todellisen koon.

Hiljalleen, kun juna matkaa halki vaihtuvien maisemien, ihmisen aivojen hahmotusta koskeva häiriötila korjaantuu, ja minikokoiseksi kutistunut maapallo oikenee ja laajenee takaisin todellisiin mittoihinsa.