Otsikko kajauttaa ilmoille jotain niin itsestäänselvää, että on vaikea ymmärtää, miten tällaista voi joutua yhä kirjoittamaan. Mutta kun voi:

Olimme viikonloppuna perheenä käymässä parissa museossa. Amos Rexissä näytteillä olevaa Hans Op de Beecin veistoksista koostuvaa unenomaista Hiljainen paraati -puistoa olin panttailut koettavaksi juuri lasten kanssa. Onneksi, sillä lapsetkin olivat vaikuttuneita veistosten tunnelmasta, joka oli kuin aitoja kohtauksia elämästä oli pysäytetty ja jätetty keräämään harmaata pölyä ylleen.

Mukavaan perhepäivään ja museovierailuun toi särön toinen museovieras, joka otti asiakseen sättiä toista lastani. ”Mene nyt muualle pelaamaan siitä”, vanhempi naisoletettu oli sähähtänyt lapselleni, joka istui näyttelyyn kuuluvalla sohvalla – jolla olisi ollut tilaa myös sähisijälle – puhelin kädessään. Kymmenenvuotias säikähti, meni hämilleen ja poistui sanomatta mitään sähisijälle.

Itse olin toisaalla näyttelytilassa tuossa hetkessä, mutta kuullessani siitä myöhemmin, yritimme turhaan etsiä tuota sähisijää. Kiukutti ja harmitti. Olisin tahtonut kysyä häneltä, miksi hän oli kehottanut lastani poistumaan museosta. Olisiko hän tehnyt samoin puhelinta pitelevälle aikuiselle (joita oli tilassa monia, myös minä muutamaan otteeseen)?

Lapsellani oli ollut puhelin kädessä, sillä hän oli lähettänyt museon teoksista kuvia ystäväporukan WhatsAppiin. Kuvat ja positiiviset adjektiivit olisi voinut lähettää myöhemminkin, mutta nykylapset elävät hetkessä, offline- ja onlinetodellisuus lomikkain.

Sitä paitsi: vaikka lapsi olisi pelannut, mitä sitten? Olisihan tilanne voinut olla se, että hän oli jo museon kokenut, mutta seuralaiset olivat aistimuksissaan hitaampia ja hän odotteli muita. Ja vaikka lapsi olisi rojahtanut suoraan sohvalle pelaamaan, salakavalasti siinä kuitenkin saattaisi altistua taiteelle, mikä on aina hyvä, jos minulta kysytään.

En voi olla miettimättä sitäkään, mitä olisi tapahtunut, jos tämä olisi ollut meidän perheemme harvoja, kenties ensimmäisiä kertoja museossa. Olisimmeko uskaltaneet kokeilla avata kulttuurimaailman ovia toiste?

Minä en lapsena ole käynyt museoissa, muutamat teatterikokemuksetkin olivat koulun järkkäämiä ja ravintoloissa (eli Raxissa) kävimme aniharvoin. Se ei ollut sinällään edes rahasta kiinni, sellaiset eivät vain kuuluneet meidän maailmaamme. On suorastaan ihme, että aloin nuorena kokea vetoa kulttuurin pariin, lainasin huojuvia pinoja kirjoja kirjastosta ja halusin oppia syömään haarukalla ja veitsellä lusikan sijaan. Nämä asiat ovat sellaisia, jotka usein peritään lapsuusperheeltä.

Kulttuurisen pääoman kerryttäminen yksinään vasta vanhempana on vaikeampaa, kun pohjalla ei ole mitään ymmärrystä tai kokemusta, pesämunaa, jonka päälle tietoa ja taitoa kartuttaa. Vai oliko tuo Amos Rexissä äksyillyt itse syntynyt suoraan myöhäiskeski-ikäiseksi taideintellektuelliksi? Tuskin.

Siksi minä olen ottanut lapseni mukaan erinäisiin rientoihin vauvasta lähtien. Haluan korostaa, että olen ääriharvoin kohdannut tällaista lapsivihaa, joka olettaa, että lapsilla ei ole oikeutta olla osa yhteiskunnan kaikkia osasia, kuten nyt istua museossa. Ei tämä valitsemani tie siltikään aina ole helppoa saati mukavaa kuljettavaa ollut, ja pariin kertaan olen jopa jättänyt maksetut ruuat ravintolassa pöytään, pyydellen ympärilläni olevilta seurueilta anteeksi, niin paljon jälkikasvuni perseily on hävettänyt. Mutta hiljalleen he ovat oppineet, kun mahdollisuus oppimiseen on annettu.

Sama on pätenyt museoihin. Vielä kymmenen vuotta sitten esikoisvauvani kanssa museoissa käydessäni tunsin aika ajoin epämääräistä epävarmuutta siitä, että me emme ole tervetulleita. Etenkin joissakin taidemuseoissa oli sellainen sisäänpäin kääntynyt meininki, joka olisi aiheuttanut minulle ulkopuolisuuden tunnetta ilman jännitysmomenttia kasvattavaa vauvaakin.

Nieleskelin nuo tunteet, ja yhtäkkiä vuosien kuluessa niihin jäyhimpiinkin museoihin on alkanut ilmestyä lapset tervetulleeksi toivottavia maskotteja, teoksia koskevia tehtäviä ja pienen ihmisen taidemaailmaan saattelevia museokarttoja.

”Se aika, kun museossa kaksi ihmistä katsoi hiljaa taidetta, on ohi”, sanoo tällä viikolla Helsingin Sanomissa David van deer Leer, joka työskentelee Helsinkiin suunnitteilla olevan arkkitehtuuri- ja desingmuseon yhteistyökumppanina. Hänen tehtävänään on miettiä, mitä muuta yhteiskuntamme tarvitsee kuin sen museon, jotain sellaista, mitä museo voisi ohessaan tarjota. Van deer Leer,  ennustaa, että tulevaisuudessa museoissa tulee olemaan enemmän tiloja, joissa ihmiset voivat treffata ystäviään ja vaikka tehdä koululäksyjä – ihan siellä näyttelytiloissakin. Esimerkiksi voi miettiä Helsingin Oodi-kirjastoa, joka on muuttanut yleistä ajatusta siitä, minkälainen kirjasto on.

New Yorkissa asuva van deer Leer on huolissaan yhteiskunnan polarisaatiosta, eli siitä, miten ihmiset ajautuvat erinäisiin vastakkain aseteltuihin poteroihin, meihin ja niihin. Sen takia hänen mielestään museoiden pitäisi paiskoa enemmän hommia saadakseen ihan kaikenlaiset ihmiset käymään museoissa.

Samaa duunia soisi tapahtuvan jokaisen museoäksyilijän päässä. Heitä on onneksi vain kourallinen, mutta kourallinen kakkaa saa kyllä mihin tahansa hyvään aikaan iljettävän sivumaun. Museot kuuluvat kaikille, myös niin äksyilijöille, ja että heille museokokemukset ovat mahdollisia, museoiden on suotavaa olla kannattavia eli vetää väkeä – myös lapsiperheitä, jotka kasvattavat tulevia kulttuurinautiskelijoita.