Koitan miettiä, kuten lapsilleni olen kertonut: ikävä on lopulta onnekas tunne, jotain, mihin kaikilla ei edes ole mahdollisuuksia. Ikävä kertoo, että on joku, jota kaivata. Joku, jonka kanssa on hyvä olla.

Minulla on ikävä kesälomaa. Näin eronhetkellä, päivien ajan pitkittyneitä ja kipeitä hyvästejä jättäneenä, ikävä rummuttaa niin että sen lyöntien voima jysähtelee rintakehässä. Kesää hehkuva valokuva, TUM. Parvekkeen loppukesää enteilevän kellastuneet ja ruppanat orvokit, PAM. Mieleen aaltoilevat reissumuistot, JYTYM. Pyykkikorin pohjalla olevat lasten uikkarit, TUTUM.

Kesäloma oli hyvä, meillä oli hyvä olla sen kanssa yhdessä. Se ei ollut mitenkään erityinen, sellainen, josta vuosia myöhemmin kertoo ”muistatteko silloin kreisin mielettömänä kesänä 2022” -juttuja. Se oli minulle ja perheellemme aika tavallinen, tavallisen hyvä. Sellainen, jonka seurassa sai olla oma itsensä ja jonka seurassa viihtyi. Sen kanssa elellessä havahtui useaan kertaan miettimään ääneen, että ajatelkaa, tällaista saadaan kokea. Ne kokemukset liittyivät yleensä kiireettömään yhdessäoloon perheenä, kaksistaan tai ystävien kanssa.

Nyt kun ensimmäistä kertaa loman jälkeen istun työpöydän ääressä (viikkojen aikana työnurkkani oli ottanut haluunsa hyvin ahkerasti verkkoja kutova hämähäkki) ikävä velloo kehossa painavina aaltoina. Ja yritän lohduttautua, että on onnekasta saada kokea näin. Olen saanut kokea kesäloman, jota ikävöidä. Tämä on kaipausta ja haikeutta, jolla on erittäin pehmoisen hattaraiset reunat.

Silti lohduttavaksi tarkoitetut lauseet siitä, että kesä jatkuu, eivät aiheuta kuin ärsyyntymistä. Ne kertovat, että sanoja ei ymmärrä minun ja kesälomani suhteen erityislaatuisuuksia. Sitä, miten viikonloppu- ja vuorotyötä tekevän puolison ja vapaa- ja työajoissaan häilyvää yrittäjäelämää viettävän minun perheessä koko porukan yhteiset vapaahetket ovat tunteja siellä ja päivä tuolla. Tunteja on jokaisella ihmisellä käytettävissä vuorokaudessa yhtä paljon, mutta perheisiin ei päde sama.

Kesä toki jatkuu, mutta erilaisena. Varmasti hyvänä, mutta erilaisena yhtä kaikki. Saan surra, haikailla.

Arki itsessään tuntuu varovaisen kutkuttavalta. Pidän loppujen lopuksi rutiineista, etenkin kun välillä saa heittäytyä ääripäähän ja lillua aikataulottomana hunsvottina. On kiva, kun jääkaapin oveen taas ilmestyvät lukujärjestykset, pääsen luistelemaan sekä pilatekseen ja lauantaisin on taloyhtiön saunavuoro. Kun lapset tänään lähtivät kouluun ja jäin yksinäni hiljaisuudessa nauttimaan kahvini ja Hesarini loppuun, ihan kuin tila ympärillä olisi laajentunut. Ai niin, tällaista hiljaisuutta, rauhoittavaa hallinnan tunnetta sekä omaa tilaa on olemassa ihan kotonakin!

Kesäloman alussa haaveilin, että Meta tosiaan vetäytyisi Euroopasta. Että olisi syy ja pakko luoda työnahkansa, kun henkisesti kuluttava ja isoin palanen työajastani sekä yritykseni tulovirrasta häviäisi. Että ehkä oma työkenttäni ottaisi samalla askeleita taaksepäin, eikä minun tarvitsisi itsekseni koittaa räpiköidä vastabittivirtaan.

Reilun viikon täydellisen someloman jälkeen tuntui todella liisteriseltä ladata taas Instagram, mutta pelottavan nopeasti siihen taas tottui, turtui tai ihastui, en tiedä. Edelleen Instagramin hektisyys saa sydämeni toisinaan ottamaan paniikkihypähdyksiä mutta suopi tuo tuossa olevan, jos niin on oleva. Paljon hyvääkin nopeudessa, keveydessä, tavoittavuudessa, katoavaisuuden lempeydessä ja aktiivisessa vastavuoroisuudessa on.

Siinä samassa minä jatkan pyrkimyksissäni saada ihmiset keskittymään hitaampaan someen; pidempien ja mietitympien tekstien sekä muuta kuin algoritmin pakosta tuutattujen valokuvien ääreen tänne blogiin. En muistanutkaan, miten hyvältä tuntuu istua alas (ihan kirjoittamiselle varatun työ)ajan kanssa, asettaa sormensa näppäimistölle ja antaa kursorin viedä.

Sen tosiaan tahtoisin, tahdon, säilyttää kesälomasta tulevaan niin töissä kuin vapaalla: hitauden ja tahdin, jossa pysyn perässä kompastelematta.