Muistatteko vielä ne ajat, kun oli vain maailmanlaajuinen pandemia? Tai kun oli kyllä maailmanlaajuinen ilmastonmuutoskriisi, mutta josta Kansainvälinen ilmastopaneeli ei vielä ollut julkaissut tuoreinta hätää huutavaa raporttiaan. Sitä aikaa, kun ei joutunut asetella sanojaan tarkasti, kun lapset kysyvät, voiko Suomeenkin tulla sota.

Kulunut viikko ja muutamat päivät siihen päälle tuntuvat iäisyydeltä. Aika ennen ja jälkeen. Mitä ennen ja minkä jälkeen, siitä en ole vielä saanut otetta, ja kai siksi arki tuntuu niin lipsuvalta.

Sairastimme koko perhe kulkutaudin. Kolmatta vuotta sitä väisteltiin, mutta nyt se livahti sisään puolustusjärjestelmien läpi. Juuri ennen talvilomaa, ja kuten taudilla on tapana ollut, se järjesteli nytkin lomasuunnitelmat uusiksi. Junalippuja piti siirtää taas jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Toisin kuin aikaisemmin pandemian jyllätessä, nyt VR otti lippumuutoksista maksun. Ajattelen, että se 80 euroa on varmuusmaksu siitä, että pandemia alkaa helpottaa.

Tauti kohteli meitä hellävaroen. Rokotuksilla, perusterveydellä, hyvällä peruskunnolla, vähemmän ärhäkällä variantilla ja tuurilla lienee osuutta asiaan. Ehdin silti ajatella paljon lepakoita, maapalloa ja tuntemuksia keuhkoissani pötköttäessäni sisätiloissa monen monta päivää.

Koronakaveruus sai uudenlaisen merkityksen, kun yhdistimme naapureiden kanssa sairaspesämme. Yhteinen kulkutautiparantola lämmitti henkisesti ja pyöritti käytännönasioita helpommin. Jaettu ruokahuolto, suoratoistopalvelut, sohva ja seura tekivät pakkopötköttelystä parhaimmillaan vallan mukavaakin.

Järjestely myös mahdollisti sen, että kotimme remontti pääsi etenemään ja lattia saatiin kuudennen remonttiviikon päätteeksi valmiiksi. Huoneet ovat alkaneet järjestyä uusiin tehtäviinsä, ja mustat lainalaatikot tyhjentyä yksi kerrallaan. Remonttipölyyn voi kirjoitella viestejä vielä pitkään.

Koitan ottaa keuhkojeni kanssa varovasti, enkä ole vielä käynyt juoksemassa tai edes kevyellä hiihtolenkillä. Sen sijaan olen kävellyt ympäri kyliä, tuijotellut merta ja vieraita ikkunoita miettien, mitä oikein teen täällä. Surumielinen olo painaa rintaa kevyesti, kuin yrittäen olla huomaamaton, ja mikään ajatus ei tunnu muovaantuvan valmiiksi. Pää on täynnä ajatuspätkiä, toisiinsa sotkeutuvia haituvia.

Olen alkanut epäillä, onko sittenkään hyvä idea alkaa suunnitelmien mukaisesti ajaa masennuslääkitystäni alas nyt keväällä. Tämän kaiken keskellä sekin.

Tunteeni seilaavat ilman että minä kipparina tiedän, mihin tahtoisin ohjata. Onnenläikähdyksiä auringosta, puulattian tunnusta paljaiden jalkojen alla ja viherkasvien uusista lehdistä. Pohdintoja siitä, onko meidän talomme väestösuoja mitenkään ajan tasalla. Uutiskuvia, joilta en tahdo sulkea silmiäni, koska en koe minulla olevan oikeutta sellaiseen selän kääntämiseen. Ärsyynnystä siitä, että kodinkoneet hajoavat (mukamas) korjauskelvottomiksi vähintään 10 vuoden välein ja huolta siitä, ovatko passit voimassa jos pitää lähteä. Fossiiliset polttoaineet, keväthanget, luontokato, palstan esikasvatussuunnitelmat.

Lapset kikattelemassa ikiomissa huoneissaan, ilmoittaen sitten, että heidän huoneisiinsa mahtuu kodeistaan paenneita.

Heidän huoneensa, kotinsa, maansa, maapallonsa. Miten toimia, että heillä sellaiset ovat, minun jälkeenikin?

Pääsisipä jo juoksemaan itsensä näännyksiin, hiihtämään kunnes kehoa pakottaa väsymys, antaa vauhdissa vihmovan pikkupakkasen tuulettaa pään.

Loppuisipa tämä hulluus jo, jotenkin.