Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Meillä on tämän syksyn aikana ollut useampi karvainen ystävä yökylässä. Tassu, Hella ja kuvassa oleva Sulho ovat kaikki tuttavapiirimme koiria, joita olemme saaneet hoitaa, kun koirien ihmisillä on ollut hoitoapuun tarve. Win-win -tilanne kaikin puolin.

Lapsillamme kun on valtava koirakuume. Minäkin kyllä tykkään koirista, mutta ymmärrän myös niiden mukana tulevan vastuun, vaivan ja sitovuuden.

En mitenkään jaksaisi uutta kierrosta pitkin sohvia ja lattioita pissailevan otuksen kanssa, kun kahdesta sellaisesta on juuri ihmislasten kanssa selvitty. Enkä sitä, että kaikki kotona ja elämässä pitää järjestää ja miettiä perheen pienimmän mukaan. En kaipaa yhtään ylimääräistä kuratassua pestäväksi nykyisten rinnalle. Haluan reissata, retkeillä ja mennä, ilman että tarvitsee miettiä, voiko koira tulla mukaan ja jos ei, minne se sitten menisi.

Ja kun juuri on päästy ohi siitä, että tarvitsee joka päivä miettiä, kuka hakee ja vie lapset, en ole valmis ottamaan huomioon sitä, kuka vie koiran ulos kolme kertaa päivässä, joka ikinen päivä.

Siksi keksin ratkaisuksi tarjota koiranhoitopalveluita tuttavapiirillemme. Ja kas, karvaisia kyläilijöitä riittäisi enemmän kuin meillä sopivia aikoja ja (minulla) energiaa.

Kutsun järjestelyä koiramummilaksi. Arvelisin tämän nimittäin olevan vähän kuin isovanhemmuus, jossa vastuu arjesta ja kasvatuksesta on jollakin muulla, ja minä voin napsia vain kirsikat kakun päältä: nauttia intensiivisesti yhteisestä ajasta, antaa vähän mummilaerivapauksia (kaikki koirakyläilijät ovat päätyneet nukkumaan sängyssämme, vaikka jokaisen kohdalla olen aluksi vannonut, että nyt sitten ei varmasti) JA lopulta aina palauttaa murusen oman kotiinsa.

Sulhon kanssa me vietimme ihanan metsäisen viikon. Kymmenentuhatta askelta täyttyi joka päivä huomaamatta, ja koska Sulho jaksaa juosta, sain siitä lenkkikaverin. Vaikka haluan juosta nimenomaan yksin, Sulhon kanssa oli jotenkin mutkattoman kivaa juosta. Oltiin yhdessä tiimi, mutta hiljaa ja ilman vaateita. Vietimme yhdessä aikaa pikkumökillä sekä palstalla ja kävimme sienessä ja uimassa. Päivisin se loikoili työhuoneeni lähettyvillä ja oli aina valmis rapsutustaukoihin.

Viikossa koirarytmiin ehti tottua, ja kun Sulho lähti kotiinsa, tuntui koti ja elämä tovin ajan jotenkin vajavaiselta.

Sitten vaihdoin koirankarvaiset lakanat ja olin iloinen, että iltaisin ehti tehdä muutakin kuin lenkeillä, eikä aamuisin tarvinnut herätä sanomalehden saapumiseen vain herätykseen muutenkin aikaisemmin, jotta koiran ehti viedä ulos.

Ja nyt kun olen ehtinyt lepäillä ja humputella omiani, olen jälleen valmiina kuolaisiin pusuihin ja kuraisiin haleihin. On jo ihan ikävä koiramummin murusia.