Päässä suhisee ja keho tuntuu ravaavan vähän ylikierroksilla. Kummallisen kevään jälkeen tuli vielä kummallinen kesäkuu. Kalenterista pyyhittyjen lomasuunnitelmien tyhjyys täyttyi työprojekteilla.

Kun yleensä viimeistään juhannuksena sähköposti hiljenee, nyt se villiintyi. Kiireellinen, sanoivat otsikot, ja automaattinen lomavastaajani oli lähinnä syyni vastata vähän myöhässä. Se mikä yleensä laitetaan rullaamaan neljässä kuukaudessa, tapahtui parissa viikossa.

Onneksi lastenkaitsemisvastuuta on voinut jakaa naapureiden kanssa. Onneksi on ystävä, joka nappasi lapset pariksi yöksi kylään. Ja välillä lapset ovat painelleet pihalla keskenään sukanpohjat nurmikon tahrimina ja polvet naarmuilla, kun minä olen sisällä nakuttanut konetta toivoen, että eivät ihan pöljyyksiä saa päähänsä.

Ruokaa on katettu isommalle sakille sinne ja tuonne, mitä sitä turhaan kaikkien keittiössä häärätä, kun tässä päällekkäin toistensa kanssa asutaan.

Mutta kaiken yhtäkkiä kalentrin sivuille tuleen lisäksi ollaan nukuttu öitä pikkumökillä ja unohduttu Kivinokan tunnelmaan, jossa on aina sunnuntai.

Yritän pitää kiinni saavutetusta ja kantapään kautta opitusta: että ansaitsen lomani ilman että viimeisenä virallisena työpäivänä olen ihan henkihieverissä. Että itse asiassa lomsta nauttii enemmän, kun siihen on saanut ajan kanssa lasketua. Nyt ei mennyt ihan niin, mutta eipä oikein mikään muukaan ole helmikuun jälkeen mennyt suunnitelmien mukaan.

Tämän päivän olen viettänyt raivaten työpöytää. Kasasin kirjanpidon, tein matkalaskut, tsekkasin kuitit ja hyväksyin ostolaskut. Koostin raportit ja lähetin laskuja. Niin epälempparipuuhaani kaikki, ja siksi se aina pakkaantuu padoksi minun ja loman väliin.

Sitten vielä hoidin sähköpostin lukemattomat-kansion tyhjäksi, ja nyt en oikeasti aio koskea siihen muutamaan viikkoon.

Valmista ei tullut. Kuviakin on editoimatta helmikuulta lähtien, silloin kun järjestelmällisyyden tielle tuli se. Ehkä palaan niihin kuviin, tarinoihin ja ajatuksiin myöhemmin, kun on aikaa ja ajankohta taas oikea, vaikkakin vuosi eri.

Mutta syksylle tuli viime tingassa varmistuneita töitä, josta kukaan ei vielä kuukausi sitten oikein tiennyt mitään. Saan olla onnellinen, että paluu normaaliin laskutettavien projektien kannalta näyttäisi tulevan nopeammin kuin mihin olin varautunut. On melkoisen paljon leppoisampaa jäädä lomalle, kun tietää, että syksy ei ole yksi hähmäinen kysymysmerkki.

Mutta se on sitten myöhemmin se. Nyt on se, että puolisolla oli viimeinen yövuoro, ja että hänellä on edessä useamman viikon loma. Koko perheen loma, vuorotellen perhearkea ja omia työhommia pyöritetyn kevään jälkeen. Jos koko perheen yhteiset vapaapäivät ovat harvinaisia muutenkin, kevät sai melkein unohtamaan moisen onnen olevaksikaan.

Huomenna lähdemme näiden kuvien tunnelmiin, kun Kivinokan pikkutölli vaihtuu viikoksi ystäväperheen sukutaloon Itä-Suomessa. Saimme viettää siellä kesää yhdeksän hengen sakkina viime kesänäkin, ja joka päivä joku meistä aikuisista sanoi pölmistyneen onnellisena, että tämä hetki tässä, ajatelkaa, tämä saattaa olla koko kesän paras hetki.

Sitä samaa kesän parhauden reseptiä aioimme noudattaa myös nyt. Mitään suunnitelmia ei ole, tällä kertaa ei edes ruokasuunnitelmia, sillä kukaan ei ole ehtinyt moisia miettiä. Lähdetään siitä, että ostetaan paljon uusia perunoita ja mansikoita, niillä pärjää jo pitkälle.

Sitten valutaan siihen autuaaseen elämänrytmiin, jossa päivät täyttyvät ruuanlaitosta, kaivoveden hausta, ulkotiskeistä, saunan lämmittämisestä, tuvan lakaisusta, pulahduksista järveen ja vanhasta iskelmästä. Ehkä vähän kirjoista ja päiväunista siihen päälle.

Kameraa ja ajatuksiani en tahdo tauolle, mutta jatkuvan tavoitettavuuteni tahdon. Kuvaan ja kirjoitan, jos ja ihan varmasti kun siltä tuntuu. Mutta aion pitää päiviä, ehkä viikkoja, kun en ole kuin läheisteni tavoitettavissa. Vaikka ei tunnu siltä, että sitä tarvitsen, tiedän jo kokemuksesta, että voi kyllä, tarvitsen minä.

Rentoa, lempeää ja hyvänä pitävän ihanaa kesää, kuullaan taas!