Kenttämatka Keniaan on osa yhteistyötäni World Visionin kanssa, matkat saatu.

Mieli vaeltaa vielä jossain Kenian ja Suomen välillä. Kaikki reissussa koettu, ymmärretty sekä nähty ja kaikki viikossa kerrytetty univelka saavat olon hömelöisen pehmeäksi. Tuntuu, että rintalastan ja kurkun välissä on möykky, jonne kaikki nieleskellyt liikutuksenkyyneleet, järkytys ja omasta kermaperseisyydestä koettu häpeä ovat pakkautuneet. Se repeilee jokaisesta halauksesta ja kysymyksestä, ja tunnen, että kun kuori hajoaa, itku ja räkä eivät hetkessä lopu.

On kummallista, miten reissussa päällimmäinen tunne kaikesta huolimatta oli toiveikkuus ja ilo, mutta nyt kotona mielen päälle on käpristynyt lepäämään musta ja painava synkkyys.

Tuntuu mahdottomalta yrittää tiivistää kaikkea. Miten ihmiset ovat hersyvän iloisia, vieraanvaraisia ja nauravaisia, sitä miten iso kontrasti se on hyväosaiseen mutta pohjoisen jäyheään olomuotooni. Miten kehollista kenialainen tunneilmaisu on, ja miten vapauttavalta tuntui laulaa ja tanssia pylly heiluen auringonpaahteessa, tai kättelyn päälle vielä halata, suukottaa ja taputtaa. Ja miten nauru pulppuaa jostain syvältä vatsanpohjasta asti, mihin verrattuna oma nauruni on pidättyväisen vajaata ja pintapuolista.

Harmaan väripaletin jälkeen silmät olivat hukkua väreihin: paahteisiin ja samalla syviin. Uuteen päivään heräilevä vehreä laakso aamunkoiton aikaan, punaisena pöllyävä hiekka ja vaatteiden villit kuosit ja räiskyvät sävyt.

Pitkien päivien jälkeen iltaisin kaikki jeepillä muhkuraisia polkuja pitkin poukkoillut kilometrit tuntuivat samalta kuin lapsena huvipuistopäivän jälkeen, kun keho on yhä karusellissa, vaikka yrittää nukkua. Öisin usein satoi, ja majapaikan peltikatto paukkui ja kohisi. On kuivakausi, eikä pitäisi sataa. Luonto on sekaisin, luonnon rytmissä elävät ihmiset ovat sekaisin. Ei tiedetä, koska pitäisi kylvää ja koska korjata. Vettä tulee, mutta vedenhaku vaikeutuu. Vuoret vyöryvät mutaa.

Miten kertoa siitä, kuinka ihmiset antavat, vaikka ei ole edes mistä ottaa. Miten minulle tarjotaan syötäväksi mangoa, vaikka omalla pienellä maapläntillä kasvaa vain maissia hädin tuskin omiin tarpeisiin. Tai miten perhe on saanut naapurin savimajasta asuvalta perheeltä pitkäaikaislainaan lehmän, jotta saa lypsettyä joka päivä tilkan maitoa lapsille. Miten yhteisö auttaa, ja miten korruptio järsii.

Lasteni mukaani antamat lelut – ne jotka he omasta toiveestaan tahtoivat antaa omistaan kummilapsellemme ja jotka minusta tuntuivat Suomessa vähän nololta lahjalta – ovat aarteita. Lelut on aseteltu kummilapsen kodin hyllylle, joka oikeastaan on kodin seinän tukilauta, siihen meidän kuvamme viereen. Pelaamme jalkapalloa niin että unohdan aurinkorasvan ja poltan niskani, kämmenselkäni ja otsani. Onni on naurava lapsi, ja ikävä kotiin ryöpsähtää nopeasti sydämeen ja häviää sitten yhtä nopeasti. Kaikki ei vain mahdu yhtä aikaa.

Tutustumme klinikkaan, projekteihin ja ihmisiin. Kuulemme sekä näemme tarinoita, lukuja ja lopputuloksia. Käymme kouluissa, joiden toimintaan World Vision osallistuu ja lapset katsovat meitä ihmeissään: heitä tosiaan on olemassa, kummeja. Olemme kaikki tavallaan yhtä myyttistä kummihahmoa: Pirjoja, Lauroja, Heikkejä ja Mikkoja. Sana sponsor saa kaikki taputtamaan. Se tuntuu vähän nolostuttavalta, että saamme sen kaiken huomion ja kunniankin, vain koska ja siitä huolimatta, että lahjoitamme omastamme verrattain vähän ja koska ihomme on vaalea ja hiuksemme kasvavat pitkiksi. Rikomme jäätä laulamalla ja tanssimalla pää, olkapää, peppu, polvet. Peppu peppu peppu, lapsia naurattaa.

Nairobin slummissa nieleskelen kyyneleitä miettien, miten he voisivat olla minun lapsiani ja miten karttunut ymmärrys saa ymmärtämään, että en ymmärrä mistään mitään. Ja miten sitten myöhemmin olen autossa ja on pissahätä ja nälkä, kunnes tajuan, miten räikeää on siinä turvahenkilöstön ympäröimänä ja ulosteen hajun yhä kirvellessä nenässä miettiä, että milloinkahan pääsee vessaan ja muistinko pakata aamulla välipalapatukan mukaan.

Päällimmäisenä muistan kuitenkin toivon. Sen, miten ilman toivoa ei ole mitään, mutta miten toiveikkuus tarttuu ja luo hyvää hyrinää. Miten hyvä matkalla versoaa, miten saatu tahdotaan antaa moninkertaisena takaisin yhteisölle.

Se kai se tärkein onkin. Toivo ja ymmärrys siitä, että muutoksen käynnistämiseen ei lopulta tarvita paljon, mutta kaikki: puhdasta vettä, turvallista unta, lämpimiä vaatteita, tavoittava ja tarvittava terveydenhuolto, mahdollisuus käydä koulussa, ymmärrys omista oikeuksista. Ja se, että joku uskoo sinuun.

Kuvat, joissa minä vilahdan: Jenni Rotonen ja Stella Harasek. Lähes koko reissun videopäiväkirja löytyy nyt Lähiömutsin Instagramin kohokohtiin tallennettuna nimillä Kenia I ja Kenia II. Videot voi katsoa myös selaimessa.

Jaa: