Lahiomutsi Kevat Piha Lahio Herttoniemi-5410

En ole uskaltanut itsellenikään myöntää, miten tavattoman paljon olen kaivannut tätä. Monen kuukauden tauon jälkeen kokoonnuimme nyt viikonloppuna naapureiden kanssa talomme pihalle. Ihan kuin siinä keskellä pimeintä talvea kirjoitetussa postauksessa, jossa muistelin kesää ja kaikki tämä tuntui niin kaukaiselta. Tämä tässä on paras aika vuodesta; kaikki ihanin vielä edessä. Jokainen keväthippunen saa aikaan onnenpyrskähdyksiä.

Kun on ollut pimeiden kuukausien ajan pitkälti omissa oloissaan, tuntuu vapauttavalta ja keveältä siirtää elämä taas pala kerrallaan ulos. Lisääntynyt valo herättää illat taas eloon, ja suunnitelmien tahmeus muuttuu suunnitelmien spontaaniudeksi. Pukeminenkin helpottuu huomaamatta viikko viikolta. Uskaltauduin jo pesemään toppavaatteet pois eteisestä tukkimasta, mutta en ole vielä varma, manasinko sillä vain takatalvea tulevaksi.

Mutta piha, jossa viime kuukaudet on lähinnä näkynyt kumarassa kulkevia ja rappuihin sujahtavia hahmoja, on herännyt taas kevääseen. Laitoin naapureille lämmöstä hullaantuneena viestiä, josko pakkaisin mukaan termarikahvit, skumpan ja monta purnukkaa (näytteenä saatuja) jäätelöitä ja nähtäisiin pian ulkona. Ja niin tehtiin.

Huiskautin syksyn ja talven pölyt puolihuolimattomasti pois pihassa nököttävältä pöydältä ja levitin sille liinan. Mietin, mikä mahtoi olla se viimeisin kerta edelliskaudelle, kun vaihtuvia eväitä tuolle samaiselle pöydällä katoin. On kamalaa ja samalla myös huojentavaa, että sitä ei koskaan oikeastaan tiedä, että tämä tässä on viimeinen kerta hetkeen tai koskaan.

Olin pakannut mukaan ylimääräisiä pikkulusikoita ja kuppeja, ja jokainen pihalla leikkivä muksu sai jäätelöä – kaikkia kolmea makua tietenkin. Lasten jälkeen aikuiset mahtuivat pöydän ympärille. Nostimme maljat keväälle, joka kupli vielä iloisemmin ympärilläni kuin lasissa. Ohi kulki ystäviä, jotka hekin piipahtivat jätskeille ja lasilliselle kuohuviiniä extemporena. Sellaista suunnittelemattomuuden kepeyttä ei koskaan tapahdu talven pimeydessä.

Miksi ihmeessä sitten tahdomme elää täällä, pohjolassa, voisi miettiä. Ja onhan sitä mietittykin. Mutta silti jokaisen vuodenajan vaihteessa ymmärrän, miten vuodenaikaihminen olen. Vaihtelevaisuus pitää mielenkiinnon yllä. En ikinä tuntisi kevättä näin vahvasti, jos välissä ei olisi pimeyttä ja routaa. Muuttuisin ainaisessa lämmössä turraksi, kun nyt muutos saa kaikki aistit avoimeksi.

Kahvin tuoksu sekoittui perennapenkistä kohoavan mullan mehevyyteen. Viimevuotisten alta on jo alkanut kasvaa uutta elämää, ja pian päästään hääräämään myös laatikkoviljelmien kanssa. Lapset vetivät pyörillä pitkin pihaa. Oli keppihevosia, katuliituja, hyppynaruja, potkupallo ja kepit, joilla sai tökittyä viimeisiä jäälohkareita rikki. Kaikki tuntui niin oikealta, siltä miltä elämän kerrostalossa kuuluukin.

Ja vaikka jokainen tasaisesti kävi hakemassa vähän lisää vaatetta päällensä, purkkien pohjalle jääneet jäätelöt alkoivat sulaa. Välillä pilkahti aurinkokin. Plussan puolella ollaan, vahvasti.

Jaa: