Kaupallinen yhteistyö: Solidaarisuus ja Asennemedia

Välillä nainen nyt vain ansaitsee saada turpaansa. Se väite tuntuu kuin ikävänä nyrkiniskuna palleaan; ensin epäuskoisena vihlaisuna ja siten niin lujana osumana, että ilmat lähtevät ja henkeä joutuu hetken haukkoa kauhuissaan.

Tämä iskun aiheuttanut väkivaltainen mielipide on peräisin ihan tuoreesta TNS Kantarin toteuttamasta kyselytutkimuksesta, ihan täältä Suomesta. Sen mukaan 33 prosenttia suomalaisista miehistä ajattelee, että naisiin kohdistuva väkivalta voi joskus olla naisen itsensä syytä. Että välillä on vain pisteltävä pataan, sillä itsepähän muija kerjäsi.

Tämä rikkoo oikeuskäsityskuplaani ja mielikuvaani kotimaastani. Siitäkin huolimatta, että minäkin olen joutunut ahdistelluksi niin henkisesti kuin fyysisesti, ja vaikka tuttavapiiristä löytyy sellaisia kauhutarinoita, että oksettaa. Mutta että joka kolmas suomalaismies kokee, että nainen saattaa itse olla vastuussa kokemastaan väkivallasta, sitä en vain pysty käsittää.

Miten minä voisin olla vastuussa siitä, mitä toisen kädet tekevät satuttaakseen minua? Ja miten – sydän on muljahtaa sijoiltaan – tyttäreni voisi olla syyllinen, jos häneen kohdistuisi väkivaltaa?

Ehkä juuri mutsina kylmäävä oli myös tieto siitä, että samaisen tutkimuksen mukaan nuoret miehet, 15–30-vuotiaat, olivat enemmän ikää kartuttaneita kanssamiehiä useammin sitä mieltä, että eipä se naisiin kohdistuva väkivalta yksiselitteisesti aina ole väärin. Jotenkin olen omilla havainnoillani elätellyt kuvaa, että nykynuoret olisivat todella paljon fiksumpaa jengiä kuin oman ikäpolveni säätäjät aikoinaan. Siksi tämäkin tuntuu jotenkin eritysväärältä.

Ehkä yksi selittävä syy miesten asenteisiin on se, että naisistakin 14 prosenttia oli sitä mieltä, että välillä tulee turpaan ihan ansaitusti. Naisiin kohdistuva väkivalta on usein niin syvälle juurtunutta ja sosiaalisesti hyväksyttyä, että sitä ei pidetä ongelmana, eivät aina edes naiset itse. Se nyt on aina ollut näin, ja itsepähän taisin kerjätä olemalla hankala.

Väkivallan kuulumista osaksi yhteiskunnan kulttuuria alleviivaa myös toinen tutkimus, EU:n laajuinen naisiin kohdistuvaa väkivaltaa koskeva ERA:n tutkimus, joka perustuu 42 000 18–74-vuotiaan naisen henkilökohtaisiin haastatteluihin. Tuon tutkimuksen mukaan Suomi on EU:n toiseksi turvattomin maa naisille, Tanskan pitäessä epäkiitollista ykköspaikkaa. Tätä tulosta voi toki vääristää esimerkiksi se, että mitä tasa-arvoisempia sukupuolet tutkimusmaissa ovat, sitä herkemmin naisiin kohdistuva väkivalta myös nousee esiin.

Oli miten oli, taas kylmää. Suomalaisista naisista lähes puolet kertoi kokeneensa fyysistä väkivaltaa täytettyään 15 vuotta, ja joka kolmannen vastaajan kohdalla kysymys oli parisuhdeväkivallasta. Toistan taas itseäni: joka kolmas suomalainen nainen on kokenut väkivaltaa, jonka tekijänä on ollut joku hänelle läheinen ihminen.

Sama henkisiä ja fyysisiä mustelmia sekä haavoja aiheuttava kohtalo oli myös muiden EU-maiden kanssasisarilla, sillä kaikista vastaajista 8 prosenttia oli kokenut fyysistä ja / tai seksuaalista väkivaltaa ”ihan vain” kuluneen vuoden aikana.

Kaiken tämän alleviivaavan tiedon jälkeenkin tuntuu jotenkin älyttömältä kirjoittaa asia, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta kun ei näemmä ole: jokaisella tytöllä ja naisella on oikeus elää turvassa omassa kehossaan. Naisiin kohdistuva väkivallalla on monenlaisia muotoja, kuten raiskaus, perheväkivalta, insesti ja sukuelinten silpominen. Ne kaikki aiheuttavat uhrissa samanlaisia tuntemuksia: kipua, pelkoa, nöyryytystä, häpeää ja rikottua luottamusta.

Siksi näin naistenpäivän jälkimainingeissa toivon jokaisen muistavan, että sillä ei saisi olla merkitystä, istuuko väkivallan kohteeksi joutunut sinua vastapäätä bussissa vai toisella puolella maailmaa. Naisiin kohdistuva väkivalta on globaali ongelma ja sen pysäyttämiseksi tarvitaan meitä kaikkia.

Olen kirjoittanut tyttöihin ja naisiin kohdistuvan väkivallan äärimmäisestä muodosta, silpomisesta, useampaankin otteeseen, mutta silti huomaan havahtuvani sen todellisuuteen kunnolla vasta, kun ymmärrän senkin koskettavan naisia tässä ihan lähellä, ei vain jossain kaukana. Sosiaali- ja terveysministeriön viime kuussa julkaistun toimintaohjelman mukaan Suomessa on arviolta 10 000 silpomisen läpikäynyttä tyttöä ja naista, ja silvotuksi tulemisen riskin alla on noin 650–3 080 tyttöä.

Maailmanlaajuisesti silpomisen uhriksi joutuu vuosittain 3 miljoonaa tyttöä, joista suurin osa on vasta 5–10-vuotiaita lapsia. Silpomisen järjestävät yleensä tyttöjen äidit ja isoäidit, vaikka he ovat itsekin silpomisen uhreja. Kuten olen aikaisemmin silpomisen syistä kirjoittaessani kertonut, he tekevät sen rakkaudestaan tyttäriään ja lapsenlapsiaan kohtaan; varmistaakseen heille hyvän elämän.

Kuten parisuhdeväkivallassa ja lähisuhdeväkivallassa, silpomisessakin syy on perinteistä ja kulttuurisista oletuksista, jotka eivät haihdu hetkessä. Sosiaalisen hyväksynnän muuttaminen vie vuosia, jopa monien sukupolvien ajan. Naisiin kohdistuvan väkivallan syy on pohjimmiltaan sukupuolten välisen tasa-arvon heikkoudessa. Väkivallalla naiset pidetään alisteisessa asemassa.

Silpominen tarkoittaa pienimmilläänkin vähintään klitoriksen hupun nirhaisua tai koko klitoriksen poistoa mahdollisimman syvältä. Äärimmäisissä silpomisissa naiselta poistetaan kaikki ulkoiset sukupuolielimet. Lasinsirpaleella, partakoneenterällä tai veitsellä silvotaan pois klitoris sekä pienet ja suuret häpyhuulet, minkä jälkeen koko alue ommellaan umpeen. Virtsalle ja kuukautisverelle jätetään nuppineulanpään kokoinen aukko.

Se on brutaali, peruuttamaton ja tytön sekä naisen loppuelämään vaikuttava teko, jolla ei ole mitään lääketieteellistä perustetta.

Yhteistyökumppanini Solidaarisuus on tunnettu Silpomaton-kampanjasta ja tekee silpomisen vastaista työtä yhteisöissä, joissa silpominen on yleistä, mutta apua perinteen muuttamiseksi on tarjolla vain vähän. Kenian Kisiissä 96 prosenttia tytöistä silvotaan, jotta heistä tulee paikallisessa kulttuurissa kelvollisia naisia. Somalimaan maaseudulla luku on arviolta jopa 98 prosenttia.

Solidaarisuuden työn tarkoituksena on ennaltaehkäistä silpomista ja saada lopulta aikaan pysyvä asennemuutos. Silpominen kun on väkivallan lisäksi epätasa-arvon äärimmäinen ilmentymä. Sen vuoksi Solidaarisuus tekee duunia vaikuttamalla naisten heikon aseman parantamiseen muun muassa vahvistamalla naisten työntekoa , jotta naiset eivät enää olisi taloudellisesti riippuvaisia puolisoistaan, vaan saisivat päätäntävaltaa omasta elämästään.

Sinäkin voit osoittaa solidaarisuutesi naisia kohtaan lahjoittamalla Solidaarisuuden silpomisen vastaiseen työhön täällä. Pienin lahjoitussumma on 5 euroa, eli vähemmän kuin kaksi peruskahvilasumppia Helsingin keskustassa. Naistenpäivänä alkaneen kampanjan tavoitteena on kerätä 50 000 euroa, ja nyt kasassa on reilut 16 000 euroa.

Vaihtoehtoisesti voit myös ostaa vaimonhakkaajapaidan solidaarisuuspaidan, jonka on suunnitellut koko kampanjan ilmeen takana oleva artisti Anna Salmi. Paita maksaa 50 euroa ja sen tuotto ohjataan naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön sekä naisten taloudelliseen voimaannuttamiseen Solidaarisuuden kohdemaissa. Paidan voi tilata lähettämällä viestin osoitteeseen solidaarisuus@solidaarisuus.fi tai soittamalla asiakaspalveluun: 010 5012120.

Lahjoita, solidaarisuudesta väkivaltaa kokevia naisia kohtaan.

Jaa: