Teimme viikonloppuna naapureiden kanssa retken heidän pienelle metsätöllilleen Kivinokkaan. Lumisessa maisemassa kulkeva karavaanimme nauratti meitä itseämmekin. Olimme lastanneet kahden laatikkopyörän kyytiin koko seurueemme – viisi lasta ja kolme aikuista – sekä eväät ja pulkat. Jätimme pyörät parkkipaikalle ja jatkoimme lopun matkaa pulkilla. Yövuoron ja päiväunien jälkeen toisesta suunnasta paikalle kävellen saapunut puolisokin ehti parahultaisesti retkiseurueemme mukaan.

Rakastan Kivinokkaa kesällä, mutta vilkkaan kesäkauden ulkopuolella meren ympäröimällä niemellä on taianomainen tunnelma. Pikkuruiset töllit seisovat kinosten keskellä vähän orpoina ja kesää vartoen. Retkiseurueestamme lähtevän ilakoinnin lisäksi ainoat äänet olivat pusikoissa hyppelehtivien pikkulintujen sirkutus ja leudossa talvisäässä muokkaantuvien lumikerrosten rasahtelu. Jos oikein höristi korviaan, saattoi kuulla parin minuutin välein metron suhahduksen, joka sekoittui Itäväylän humuun.

Saappaat upposivat hankeen varsiaan myöten, kun vedimme pulkkien kyydissä kulkevat mukulat perille mökin edustalle. Kermaisin ja pastellisin sävyin maalattu mökki on syötävän söpö ja sopivasti vinksallaan. Talvinen luonto oli koristellut mökkiä vielä suloisemmaksi. Ikkunoihin oli piirtynyt kuurankukkia ja räystäällä roikkui jääpuikkoja. Kannoimme ulos pöydän ja pari tuolia, ja naapurin muija sytytti kynttilöitä palamaan sekä nosti yhden lyhdyn roikkumaan mäntyyn, joka on aikojen saatossa taivutellut oksansa kuin luonnon omaksi huvimajaksi mökin pihaan.

Mökin takan pellit olivat jäätyneet osittain kiinni, ja niiden sulamista odotellessa ja mökin savuisia sisätiloja tuuletellessa laitoimme tulet pallogrilliin. Kaivoimme retkinyssyköistä tarjolle kasvisnakkeja, leipää, kahvia ja kaakaota. Jälkkäriksi naapurit olivat keksineet napata mukaan valmiscroissanttaikinaa, jonka sisään piilotettiin suklaata ennen kuin taikina pyöriteltiin tikun ympärille ja paistettiin grillissä.

Siinä höyryävä kahvimuki kädessä istuessani ja lasten painellessa menemään pitkin metsikköä, muistin edellisen talvireissumme pikkumökille vuosi takaperin. Toisella lapsella oli silloin joku niistä vaiheista, jotka saapuvat elämään niin hiljalleen, että niihin havahtuu vasta vaiheen ollessa jo täydessä voimassaan. Ja yhtä hiljalleen ne myös laantuvat ja häipyvät, sillä en olisi edes muistanut koko vaihetta ilman sen yhdistymistä viimekertaiseen retkeen.

Vatsaa nipisti taas onni siitä, että saan elää tätä elämää, tässä perheessä ja osana tätä elinpiiriä. Se olo on hulahtanut lämpimänä päälle yhä useammin viime aikoina. Silläkin uhalla, että olen kirjannut tänne blogiin varmaan kerran vuodessa saman, taas tuntuu, että elän tällä hetkellä parasta aikaa vanhemmuudessa ja ylipäätään elämässä.

Ehkä se juuri onkin hienointa, että jokainen kausi äitinä on tuntunut lopulta kaikkine vaiheineenkin parhaalta.  Että jos kaikki menee hyvin, elämä tästä sen kun vaan kypsyy paremmaksi. Ehkä onnellisuutta on se, että ei kaipaa menneeseen, mutta ei myöskään hätiköi tulevaan. Olkoonkin, että juuri nyt outo väsymys ei meinaa häipyä millään ja mieli kaipaa jotain, mistä se ei vielä saa kiinni. Kaikki on lopulta varmasti ratkaistavissa ja kaikki vie eteenpäin.

Yhtäkkiä molemmat lapset ovat kasvaneet ihan valtavasti. He eivät ole ihan pieniä, mutta eivät vielä ihan isojakaan lapsia. He ovat itsenäistyneet vauhdilla, mutta eivät silti vielä räpiköi isoa hajurakoa meihin vanhempiin. Saan pussata ja halata vaikka keskellä kauppakeskusta. Vanhemmuus on juuri nyt valtavan antoisaa ja päivä päivältä sen kyydistä tipahtaa pois niitä itselleni hankalia ja kuluttavia elementtejä.

Tulee hetkiä kun tajuaa, että kas, tosiaan he molemmat osaavat jo pukea itse (jos siis tahtovat), tai että me tosiaan voimme koko perhe mennä elokuviin. Heidän janonsa oppia uutta ja ymmärtää maailmaa imaisee mukaansa minutkin. Kaupungille ja kavereille voi lähteä tuosta noin vain ilman että joutuu pakata mukaansa rinkallista kamaa ja jonottaa hisseille rattaiden kanssa.

Päivää ei enää tarvitse palastella päiväuniin ja ruokailuihin, ja rutiinien rikkominen ei aiheuta kahden viikon tasapainoharjoittelua takaisin normaaliin. Saunavuorolla he nököttävät vieressäni lauteilla, kaatavat itse kylpyvetensä pois ja pukevat saunatakkinsa omatoimisesti. Viikonloppuisin saan lojua Hesarin ja kahvikupin kanssa aamupalapöydässä lounasaikaan asti, sillä he tietävät, että se on minulle tärkeää. Erimielisyyksistä ja mielen kurjuuksista voidaan ihan oikeasti keskustella. Kukaan ei enää herää aamuviideltä tai edes -kuudelta, ja vaikka heräisikin, muu perhe saa silti vielä jatkaa uniaan.

Arjesta on hävinnyt takahampaisiin tarttuva ja kitkerältä maistuva suorittaminen ja aina riivaava tunne siitä, että pitäisi olla jo tekemässä tai vähintäänkin miettimässä seuraavaa asiaa tai pian on jollain nälkäkiukku tai pissat housuissa. Vaikka rakastin sitäkin arkeani, olen paljon enemmän kotona tässä arjessa, joka on vapaampaa ja monipuolisempaa. En sano, ettenkö edelleen silloin tällöin haaveilisi kuukauden hiljaisuusretriitistä ihan yksin tai parin viikon panolomasta kaksin, mutta ahdistava riittämättömyyden tunne on liuennut pois ja tuonut tilalle jopa jonkinlaista seesteisyyttä.

En vieläkään oikein hahmota, että minä tosiaan voin ja saan olla 4- ja 7-vuotiaiden lasten äiti. Minä, äiti. Mutta sen tajuan, miten ihanaa se on.