Lahiomutsi Vihkisormus Sormus Vihkiminen Haat Perintosormus Vanha Sormus Kihlat Kihlasormus-0738

Minä en ajatellut olevani timanttikoruihmisiä. Ja silti vasemmassa nimettömässäni on ollut häiden jälkeen timanttinen vihkisormus, joka on minulle merkityksellisyydessään paljon enemmän kuin liiton merkiksi annettu sormus. Miten siinä niin kävi?

Minulla sen kummemmin kuin puolisollanikaan ei ollut vihkisormuksen suhteen mitään valmista visiota. Oli vain pari ajatusta ja toivetta.

Mielessä oli keltakultainen sormus, sillä lämminsävyinen kulta on jalometalleista eniten minua, ja lisäksi kihlasormukseni on keltakultainen. Pidän myös keltakullan klassisuudesta vihkisormuksissa. Jossain vaiheessa mietin, että sormus voisi hyvinkin olla sellainen pelkistetty ja perinteinen sileä keltakultainen rinkula, kuten isovanhemmillani ja vanhojen mustavalkokuvien perusteella heidänkin vanhemmillaan.

Ainut varma asia oli vain se, että uusista materiaaleista valmistettua sormusta emme hankkisi. Maailma on pullollaan kauniita koruja ilman käyttäjää, ja rakastan ajatusta siitä, että esineillä on ollut elämä ja tarina jo ennen minua. Jos ei mielekästä vanhaa korua löytyisi sukulaisten tai ystävien pöytälaatikoiden pohjilta tai antiikkiliikkeistä, sitten se teetettäisiin sulattamalla vanhoja koruja uudeksi.

Niin ja niitä timanttejakaan en ajatellut sormukseeni, en edes kierrätettynä.

Pari kuukautta ennen häitä soitin ensimmäisenä äidilleni ja isilleni kysyen, josko heiltä löytyisi jotain vanhaa sormusta tai muuta korua, josta voisi jalostamalla tehdä vihkisormuksen. Eipä sellaista oikein ollut, minkä arvasinkin. Isäni koruista muistan lähinnä kuluneeseen nahkaremmiin pujotetun simpukan, jota hän on pitänyt kaulassa. Kummankaan en muista käyttäneen kuin aniharvoin edes kihla- tai vihkisormuksia.

Meni pari päivää, enkä ehtinyt miettiä sormusasioita sen enempää. Sitten sain viestin. Siinä oli kuva äitini vihkisormuksesta, keltakultaisesta sormuksesta seitsemällä timantilla. Vanhempani kertoivat pohtineensa, että kun tätä sormusta ei edes oikein käytetä, minä esikoisena saisin halutessani sen vihkisormuksekseni.

Voi hyvänen aika. Sillä hetkellä minusta tuli timanttikoruihminen. Isini ja äitini ovat vaihtaneet timantein koristellun vihkisormuksen avioliiton merkiksi juhannushäissään 20.6.1981 Isonkyrön vanhassa kirkossa. Vajaata kahta vuotta sen päivän jälkeen synnyin minä. Ja nyt, 37 vuotta noiden juhannushäiden jälkeen, sormusta vaihdettiin helsinkiläisissä marrashäissä avioliiton symboliksi, sormusten alkuperäisten vaihtajien ollessa läsnä vihkiseremoniassa.

Ennen sormuksen uutta elämänvaihetta, kävin pienennyttämässä sen korusepällä. Samalla taas suurensin vuosien saatossa pieneksi jäänyttä kihlasormustani. Homman hoiti Folklore, jonka valitsin siskon suosituksesta. Folkloren korumuotoilija Tanja Ahjopalo tekee uniikkeja koruja käyttäen asiakkaan toiveesta myös 100 prosenttisesti kierrätettyjä jalometalleja ja -kiviä. Nyt työn alle pääsivät vanhat sormukset, ja näiden sormuksieni kanssa Tanja käytti vihkisormuksen pienennyksestä jääneen kultapalan kihlasormuksen suurentamiseen. Menipä näppärästi!

Sormukset ovat ehkä puolta numeroa liian pienet – omasta toiveestani – sillä inhoan sitä tunnetta, kun sormukset tuntuvat tipahtavan sormista. Nyt voin huoletta käydä uimassa vaikka marraskuisessa Itämeressä sormuksien kanssa, mikä tuli testattua hääjuhlan jälkeisellä saunabrunssilla. Itse vihkitilanteessa hivenen liian pienen sormuksen pujottaminen ei ollut mikään eteerisen kaunis tapahtuma, vaan sain itse runnoa sormuksen nauraen sormeeni. Käpäläni kun olivat vihkitilanteessa ihan punaisen paisuneet ulkokuvausten jäljiltä; marraskuinen ulkoilma sai sormet palelemaan, ja sitten lämpimiin sisätiloihin tullessa jäiset sormet turposivat kuin soijanakit grillissä. Mutta kyllä se sormus nimettömääni sitten sujahti, juhlavieraiden kannustamana.

Samalla kun sormukset muokattiin toiveideni mukaiseen kokoon ja puhdistettiin, vihkisormukseen tehtiin uudet kaiverrukset. Äitini ja isini kaiverrukset oli otettava pois, sillä ne oli kirjoitettu leveästi koko sormuksen mitalta. Halusin kuitenkin sormuksen historian mukaan myös kaiverruksiin. Nyt sormuksessa onkin äitini ja isini etunimien ensimmäiset kirjaimet sekä vihkipäivä, minkä perään on sitten kaiverrettu minun ja puolisoni etunimien ensimmäiset kirjaimet sekä vihkipäivä. On ihanaa, jos voin joskus antaa sormuksen taas sukupolvelta seuraavalle, jos niikseen tulee.

Saimme siis puolisoni kanssa vihkisormukseeni vielä isomman ja upeamman tarinan, kuin olisimme ikinä voineet kuvitella. Ja edelleen vähän naurattaa, miten vanhempani ovat valinneet timanttisormuksen, sillä äitini on ehkä vielä vähemmän timanttikorutyyppiä kuin minä. Mutta sen verran arki mielessä sormus on valittu, että sen timantit ovat upotettuja. Että voi rassata traktorit, tampata matot ja vetää villavanttuut käsiin ilman, että jää timanteista jumiin.

Sormuksen tarinan, historian ja sen jo entuudestaan tallentaman rakkaustarinan lisäksi pidän sen klassisesta lookista, timantteineen kaikkineen. Se sopii täydellisesti kihlasormukseni kanssa, eikä ihme. Vanhemmillani kun on ihan prikulleen samanlaiset kihlaormukset.

Kävi nimittäin tuossa 17 vuotta sitten niin, että kävelimme puolisoni kanssa Vaasan Hovisepille kihlaostoksille – tajuamattamme ihan samaan paikkaan kuin vanhempani olivat kihlat mielessä kävelleet reilua pariakymmentä vuotta aikaisemmin. Näemmä ainakaan noihin aikoihin sormusvalikoimaa ei turhaan lähdetty uudistamaan, vaikka vuosikymmenet kuluivat. Tajuamattamme valitsimme ihan samanlaiset kihlasormukset kuin vanhempani – ohuet keltakultaiset rinkulat kuviokaiverruksella.

Absurdeinta on se, että saatiin lisäksi puolison kanssa kihlojen valinnasta muistoksi mustavalkoinen polaroidkuva, joka on otettu sen saman tummapuisen pöydän ääressä, jossa vanhempani istuvat omassa kultasepän tallentamassa kihlaostoskuvassaan 70-luvulla.

Ympyrä, tai paremminkin rinkula sulkeutuu.

Jaa: