Hyvä hyssykät. Havahduin eilen, että en ole aikoihin kirjannut ylös ajatuksiani viime aikoina lukemistani ja kuuntelemistani kirjoista. Eteisen sivupöydälle kasaamieni kirjojen pino oli kaatua, kun asettelin sen päälle taas yhden luetun niteen, josta tahtoisin sanoa sanasen myös teille. Ryhdytäänpä siis käymään huojuvaa kirjapinoa läpi, alkaen näistä kolmesta kirjasta, joista fyysiset niteet olen saanut arvostelukappaleina. Ahmin nämä kirjat itse asiassa jo keväällä, mutta ei se mitään. Hyvät, puhuttelevat ja kutkuttelevat kirjat eivät mene vanhaksi.

Kirjakolmikkoa yhdistävänä teemana on aikuisuus. Tai enemmänkin se, miten aikuisuuden näkymättömiä rajoja tekee mieli laittaa uusiksi ja miten kaukaiselta sellainen keskiluokkainen ja tavallinen aikuisuus tuntuu; vaikka jo tavallaan eläisi keskellä sitä tai olisi vasta matkalla sinne. Kummallista, miten tutuilta nämä kelat tuntuvat myös kaltaiselleni 35-vuotiaalle mutsille lähiöstä. Kirjoissa päähenkilöt hakevat paikkaansa maailmassa, kukin tavallaan. Mutta muuten kirjat ovatkin ihan erilaiset.

Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapaus – ja muita sinkkuelämän iloja (Atena) on itsenäinen jatko-osa Rönkkösen aikaisemmalle Mielikuvituspoikaystävä-kirjalle, joka oli pari vuotta sitten yksi vuoden myydyimmistä kotimaisista kirjoista (ja jonka äänikirjaversion kanssa minä aiheutin pahennusta pyrskien naurua yhden kokonaisen lentokonematkan Balilta Suomeen). Ihan yhtä syviä ajatuksia ja soljuvaa kuvailua tämä jatko-osa ei onnistu kaiken hervottomuutensa keskellä tavoittamaan, vaikka siinä painetaankin ja syvälle. Jos ymmärtänette, mitä tarkoitan.

Rönkkönen vie kirjan sivuilla rehelliselle seikkailulle sinkkuuteen ja seksikommelluksiin, jossa pallikarvat tarttuvat kitalakeen ja vibraattori imeytyy takapuoleen. Välillä lukijana on ihan, että ei herranjumala, en tahdo tietää lisää, vaikka todellakin tahdon tietää kaiken ja en pysty laskemaan kirjaa käsistäni. Luin kirjaa kiehnaten tuntemuksesta toiseen, ja sen lisäksi, että nauraa räkätin ääneen, lukemistani rytmittivät ääneen kähistyt yyyyh, eiiiih, apuaa, hahahha, oooh, khyyyyllä, aaah -huokailut.

Erkka Mykkäsen Something not good (WSOY) kertoo parikymppisen Veikon kasvutarinan ja samalla tiivistää sukupolviromaaniksi muidenkin samanikäisten tempoilut. Veikolla on kaikki periaatteessa ihan hyvin ja elämä kulkee eteenpäin. On tyttöystävä, sivaripaikka kirjastossa, sitten kirjallisuustieteiden opiskelupaikka. Silti mikään ei oikein tunnu miltään, suuntaviitat lahoavat ja Thaimaan reissu päätyy happy endiin, vaikka ei tunnu yhtään onnelliselta.

Luulen, että tämän pienen kirjan ja sen napakoiden lauserakenteiden ympärille jokainen lukija kehittää vähän omanlaisensa tarinan. Sellaisen, jossa heijastuvat omat kokemukset, pelot ja toiveet. Mitään suurta kirjallista riemua kirja ei minussa herättänyt, mutta sai aikaan sellaisen vähän lakonisen hymähdyksen siitä, että ihan yhtä hukassa me kaikki taidetaan tämän aikuisuuden keskellä olla, oli sitten kaksikymppinen tai pian lähempänä neljääkymppiä.

Juuli Niemen Et kävele yksin (WSOY) voitti vuonna 2016 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Se on kuitenkin niin taiten kirjoitettu, että palkinnon ikämäärittelyn ei kannata antaa hämätä. Meistä ei-niin-nuorista jokainen on ollut joskus nuori, ja Niemi tavoittaa kirjan sivuilla sen nuoruuden poltteen, kivun ja haparoinnin, mikä humahtaa ylle vahvoina muistoina kirjaa kuunnellessa. Vaikka olen 20 vuotta kirjan päähenkilöitä vanhempi, mieleni kyllä muistaa. Etenkin kehoni muistaa. Välillä kirjaa kuunnellessa on painettava stoppia ja ravisteltava kehosta pois ne kasvukivut, jotka kirja nosti muistoista pintaan.

Kirjan pääosassa on kaksi yläasteikäistä nuorta, Egzon ja Ada. He tulevat ihan erilaisista maailmoista. Ada on yksinhuoltajaäidin boheemissa kodissa kasvattama ajattelija, Egzon kosovolaislähtöisen perheensä salaisuuksia rintapielessään kantava mamu, vaikka onkin syntynyt Suomessa. Kirja on myös tarina ensirakkaudesta, joka muuttaa kaiken ja muokkaa kaikkia, mutta joka voi repiä sydämen niin riekaleiksi, että siitä ei koskaan toivu. Huh. Senkin minä muistan, edelleen.