Kaupallinen yhteistyö: Pomar

Taivaalta tihuuttaa vettä niin pieninä pisaroina, että se jää ilmaan kieppumaan usvaksi. Pitsihuviloiden ja väreissä leikittelevien puutalojen pihoille on kertyneenä puista tippuneita lehtiä koskemattomiksi röykkiöiksi. Kesäisenä rantalomakohteena tunnettu Pärnu Viron länsirannikolla on näin kauden ulkopuolella autio.

Olen saanut kutsun tulla tutustumaan suomalaisen Pomar-kenkämerkin kenkien valmistukseen heidän tehtaallaan. Aamulla ennen satamaan säntäämistäni kiskoin jalkaani kirpputorilta löytämäni ruskeanahkaiset maijapoppasnilkkurit, joiden pohjassa lukee myöskin Pomar. Perillä Pärnussa kenkäni tunnistetaan oitis. Pomarin nykyiset vetäjät, Päivi ja Jarno Fonsén, osaavat heti sanoa, että ne ovat 90-luvun alusta. Siltä ajalta kun tehdas oli vielä Suomessa, mistä kertookin pohjan Made in Finland -merkintä.

Mutta ennen kuin otetaan selvää, miksi tuotanto siirrettiin Viroon ja että miten niitä kenkiä nykyään valmistetaan tuossa ihan lahden toisella puolella, otetaan pieni tutustumisleikki Pomarin kanssa. Oletettavasti kaikki teistä kun eivät vielä Pomaria tunne.

Jos Pomar olisi henkilö, olisi tämä henkilö Spede. Niin uskollinen Spede Pasanen oli luottokengilleen Pehmiksille, että yksi kokonainen Pomarin kenkämalli henkilöityi vahvasti häneen. Tosin niitä kenkiä on valmistettu vuosien varrella yli miljoona paria, joten on niiden kanssa muutama muukin miekkonen kulkenut. Uudelleenmuotoiltu Pehmis-kävelykenkä on kuulemma päässyt nuoremman Pomar-käyttäjäjengin keskuudessa jopa pieneen kulttimaineeseen. Nykyään niitä ostavat enenevissä määrin myös naiset.

Mutta tärkeimmät henkilöt Pomarille ovat kuitenkin Kirsti ja Toivo. Vuonna 1960 nuoripari Kirsti ja Toivo Leppänen kun päättivät asettua elelemään Pomarkkuun, Satakuntaan, ja aloittivat siellä kenkien valmistuksen. Pomarfin, joka sittemmin lyhentyi pelkäksi Pomariksi, syntyi. Seuraavien vuosien aikana syntyi myös lapsia. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Leppästen tytär Päivi miehineen otti vastuun yrityksestä – vaikka tietenkin lähes jokaisen yrittäjäperheen lapsen tavoin oli aikaisemmin vannonut, että ei todellakaan lähde jatkamaan perheyritystä.

Alku ei ollut toisen polven kengänvalmistajille helppo, sillä se osui juuri 90-luvun pahimpaan lamanotkahdukseen. Vuonna 1992 tuotanto päätettiinkin siirtää Viroon. Päivi kertoo, että mitään muuta mahdollisuutta ei ollut, jos toimintaa haluttiin jatkaa. Silti se oli kova paikka, joutua nyt irtisanomaan työntekijöiden joukossa myös omat tädit ja serkut.

Nyt Pomarit on valmistettu jo yli 20 vuoden ajan Pärnussa, reilun 200 kilometrin päässä Helsingistä. Nykyään Päivi miehineen myös asuu Pärnussa, mutta Pomarin myynti ja varastointi hoidetaan silti yhä Pomarkusta käsin. Vaikka Made in Finland -leima onkin lähtenyt kenkien pohjasta, voidaan edelleen puhua täysin lähituotannosta. Etenkin kun maailman kenkätuotannosta vain 3 prosenttia ylipäätään tehdään Euroopassa.

Pienen kaupungin keskustan laitamilla sijaitseva rapattu valkoinen tiilirakennus ei ihan heti tuo mieleen tehdasta. Mutta sisään astuessa vastaan puskee työn tekemisestä kohoava lämpö ja koneiden säksätys. Pomarin tehtaalla on töissä vajaat 100 ihmistä, joista jokainen on ihan lähiseudulta kotoisin. Moni on työskennellyt tehtaalla sen perustamisesta lähtien, ja heiltä löytyy kokemusta kengänteosta jo ennen sitä.

Vaikka olen saanut käydä työni puolesta tutustumassa monenlaisiin tehtaisiin, kengän valmistusprosessi yllätti silti. Olin ajatellut sen olevan enemmän liukuhihnaa ja hurisevaa konetta, mutta todellisuudessa jokaisessa työvaiheessa välissä on ihminen. Koneet auttavat, mutta ihminen tekee käsityön. Pomarilaiset kertovat, että todennäköisesti muutamassa kymmenessä vuodessa työ pitkälti automatisoituu heilläkin, mutta samalla käsityön arvostus ja merkitys korostuu.

Mikä on sinun arviosi siitä, miten kauan aikaa yhden kenkäparin valmistukseen menee? Mieti sitä ihan oikeasti nyt, ennen kuin kerron vastauksen. Miten pitkään yksi kenkäpari vaatii työtä eri ihmisten käsissä kunnes se on valmis? Annan vihjeen, että jokaisen kenkäparin valmistukseen kuluu vähintään 45 erilaista vaihetta ja työpistettä.

Minut yllätti tieto siitä, että Pomarilla naisen saapasparin valmistuminen vie noin 2 käsityötuntia. Yhteen kenkään saatetaan käyttää 25 erilaista materiaalia, kun ompelulankaakin voi olla kolmea erilaista.

Se saa tietenkin selkeämmin ymmärtämään sen, että on kertakäyttökenkiä ja Pomarin kaltaisia kenkiä, mutta myös sen, miksi Pomarin tuotanto on nykyään Pärnussa. Suomessa kenkätehdastyöläisen tunti sosiaalikuluineen maksaisi työnantajalle 40 euroa. Se tarkoittaa sitä, että pelkästään kenkäparin valmistukseen tarvittavaan työhön menee 80 euroa. Sen päälle tulevat muut kulut – koneet, tilat, materiaalit, logistiikka, myynti, verot ja niin edelleen – minkä lisäksi jokaiselle välikädelle pitäisi jäädä omaan taskuunkin jotain elantoa. Harva ostaisi sellaisella hintalapulla varustettua kenkäparia.

Virossa tehdastyöläisen keskipalkka on 800 euroa, eli noin kolmasosa Suomen palkoista. Viron tehtaalla sekä kenkälaatu että kenkäparin hinta on saatu pidettyä kohdillaan. Nyt tosin on alkanut tulla vastaan uudenlainen haaste: iäkkäämpien käsityöläisten jäädessä pois työelämästä, kengäntekoon on vaikea löytää halukasta väkeä nuorison joukosta. Voi siis olla, että tulevaisuudessa tekijöitä pitää lähteä hakemaan kauempaa.

Hyllyssä on siistissä järjestyksessä metallisia muotteja, jotka näyttävät kuin piparimuoteilta. Tästä kengän valmistuminen suunnittelutyön jälkeen kenkätehtaalla alkaa. Nahkavuodista leikataan muoteilla palasia. Se on tarkkaa puuhaa, sillä eri kohdat vuodasta sopivat erilaiseen tarkoitukseen ja nahan venymissuunta pitää ottaa huomioon. Yhteen kenkään voi tulla jopa 16 erilaista nahkapalaa.

Pomar käyttää kengissään vain saksalaista ja italialaista nahkaa, joka on lihatuotannon sivutuotteena syntynyttä. Saksasta tuleva nahka on Terracare-nahkaa, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että tehtaalla kaikki vedet käytetään useampaan kertaan, käytetty energia on valmistettu tuuli- ja aurinkovoimalla ja että syntyneet kasvihuonepäästöt neutralisoidaan istuttamalla puita kansainvälisten metsän uudelleenistutusohjelmien kautta.

Myös vegaaneille löytyy kenkävaihtoehtoja, jotka on valmistettu mikrokuitumokasta, ja joissa niissäkin on Pomareille tuttu Gore-Tex -kalvo.

Ja tosiaan, nykyään suurimmassa osassa Pomareita on Gore-Tex -kalvo, on ollut jo vuodesta 1994 lähtien. Niiden minun kirppis-Pomareideni kanssa vesilätäköitä pitää vielä varoa, mutta nykyään monilla Pomarin kengillä voi mennä seisomaan vaikka lätäkköön – tai mereen, kuten ihan pian päädyn tekemään. Mutta sitä ennen vedän käsiini kaksi hanskaa, jotka demonstroivat Gore-Texin ja kumpparin eron.

Gore-Tex -kalvon salaisuus on niin pienen pienet reiät, että vesimolekyylit eivät niistä mahdu läpi, mutta jotka silti antavat kalvon hengittää. Sen huomaa muovihanskat käsissä. Normaalissa muovihansikkaassa käsi alkaa kostua inhottavasti kehosta puskevasta kosteudesta, joka ei pääse haihtumaan. Gore-Tex -hanskassa käsi taas voi mainiosti. Vähän kuin vetäisi toiseen käteen kumihanskan ja toiseen nihkeän puuvillahanskan – mitä nyt tällä kertaa molemmat niistä pitävät vettä. Kengissä Gore-Tex -kalvo tulee tietenkin nahan ja vuorin väliin, ei suoraan iholle.

Tehdaskierroksen päätteeksi saan jalkaani Pomarin ylpeydet, huovasta valmistetut ja materiaalistaan huolimatta vedenkestävät nilkkurit. Huopamallisto palkittiin tänä vuonna Fennia Prize Jonourable Mention -muotoilupalkinnolla. Eikä kaltaiseni tavallinen tallustelija ihmettele miksi; huopakengissä yhdistyy rakastamani suomalainen huopasaapasperinne ja Gore-Tex, mikä mahdollistaa nykyajan perinnepopoissa kulkemisen myös Helsingin loskaisissa talvissa.

Nyt on aika laittaa kengät tositestiin. Saapastelen uusien kenkieni kanssa Pärnun rannalle. Syystuuli puhaltelee laiskasti ja meri puskee rantaan pieniä maininkeja. Ihan vesirajan läheisyyteen on muodostunut hyvä lätäkkö, sellainen jossa on vettä juuri ja juuri nilkkoihin asti ja jossa lapseni olisivat jo naamallaan, jos olisivat mukanani reissussa. Pomarin Päivi ja Jarno astelevat huopikkaillaan suoraan lätäkköön. Minua suorastaan kylmää. Ei noin voi tehdä. Ei noin saa tehdä!

Mutta siellä ne seisoskelevat lätäkössä kaiken järjen vastaisesti, oikein räisköttävät vettä. Koetan tehdä saman, mutta mieli laittaa vastaan: varo varo, ei saa astua lätäkköön, sulla ei ole kumppareita. En ikipäivänä olisi vedenpitävyyslupauksista huolimatta tahallani menossa seisomaan keskelle lätäkköä huopikkaissa, ellei kenkävalmistajapariskunta niin kehottaisi tekemään.

Loiskis. Siellä minäkin sitten lopulta seison keskellä lätäkköä. Ensin hiljaa kuulostelen, sitten epäuskoisen kikatuksen säestämäni hypähdellen. Ihan käsittämätöntä ja kaiken järjen vastaista, mutta toden totta, huopikkaani pitävät vettä. Ihan kuten kuulemma Pomarin muutkin Gore-Tex -kengät, myös ne nahkaiset.

Lätäkköleikistä rohkaistuneena siirryn seisomaan merenrantaan ja annan aaltojen huuhtoa kenkien kärkiä niin että niihin kertyy hiekkaa. Päivi neuvoo, että ihan kuten muutkin Gore-Tex -kengät, huopikkaani voi putsata ihan vain vesihanan alla huuhtelemalla. Naurattaa, sillä niin kaikkea aikaisemmin elämässäni oppimaani vastaan Päivin neuvot ovat.

Uskaltaisin silti luottaa neljän lapsen äidin sanaan. Päivi kertoo, että hänen lapsillaan ei ole aikoinaan ollut esimerkiksi kumppareita päiväkodissa. Siitä kyllä joka vuosi päiväkodissa muistutettiin; kumpparit pitäisi tuoda. Mutta kengänvalmistajavanhemmat pitivät päänsä. Hiostavia kumppareita ei tarvittu, sillä lapsilla oli jaloissaan lasten vedenpitävät ja samalla hengittävät lasten Gore-tex -kengät.