Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere
Hyppäämme valkoisten pyöräratsujemme selkään ja laskettelemme Pyynikiltä alas tuulen suhistessa korvissa. Kurvailemme parin teinin perässä Pispalan autioon tulitikkutehtaaseen (Rantatien päässä). Komea punatiilinen ja isoikkunainen rakennus on seissyt paikoillaan 1920-luvulta asti, ja siellä valmistettiin nimensä mukaisesti tulitikkuja viidenkymmenen vuoden ajan, aina 1970-luvulle asti. Sen jälkeen siinä on toiminut kuorma-autovarasto.
Vanha tulitikkutehdas graffiteille
Nykyään kaunis tehdasrakennus on ollut tyhjillään 10 vuoden ajan. Sinä aikana paikat ovat päässeet rapistumaan pahasti, mutta samalla alueelle on syntynyt ilmainen taidegalleria. Mikäli tästä Ylen jutusta oikein ymmärrän, tila on vapaasti käytettävissä maalaamiseen. Vanhan tehdasrakennuksen seinät ovatkin täynnä värikästä katutaidetta: tageja, taidokkaita graffiteja ja näyttäviä muraaleja. Galleriakierroksen päätteeksi kaadamme laseihin kulttuurikuohuviinit ja istumme alas ikkunanpielille, joiden lasit rahisevat sirpaleina jalkojemme alla.
Cafe Pispala
Luulin ylämäkeen polkemisten olevan tältä päivältä jo ohi, mutta vielä mitä. Meitä odottaa illlallinen Cafe Pispalassa (Pispankatu 30), jonne päästäkseen on ensin kavuttava Pispalan korkeimmalle kohdalle. Poljen vaihteetonta pyörää niin että silmissä on sumentua. Takapuoli on tulessa ja reidet alkavat vetää maitohapoille. Pysähdymme hengittelemään Pispalan harjulle, josta avautuu upeat maisemat Pyhäjärvelle. Hiki alkaa haihtua iholta sen verran, että kehtaamme lasketella alamäkeen viimeiset parikymmentä metriä, laittaa pyörät parkkiin ja astua sisään ravintolaan.
Cafe Pispala on pieni ja tunnelmallinen kahvila-ravintola, josta olen kuullut valtavasti kehuja. Odotukset ovat tapissa, kun tilaamme ravintolan vegemenun. Alkukeitto on vallan mainio, mutta pääruoka maistuu harmikseni pettymykseltä; vegeannos jää aika vaisuksi ja mielikuvituksettomaksi. Johtuneeko ehkä siitä, että ravintolassa vaihdetaan menu joka viikko. Eihän se välttämättä täysii joka viikko lähde. Onneksi jälkkärikakku paikkaa hieman tilannetta. Kakkuviipaleet ovat niin jättimäisiä, että emme millään jaksa syödä niitä loppuun.
Rajaportin sauna
Vatsat pullollaan ajelemme laiskasti kurvaillen iltapesuille Rajaportin saunaan (Pispalan valtatie 9). Puusaunan tuoksu leijailee kesäillassa, kun astumme portista saunan sisäpihalle. Pihalla istuu ihmisiä vilvoittelemassa pyyhkeet ympärillään. He rupattelevat muiden saunojien kanssa juoden vichyä, jaffaa tai keskiolutta. Saunojissa on niin lapsia ja kuin vähän vanhempaa väestöä, mutta yllätyksekseni kuitenkin eniten kaltaisiamme kolmekymppisiä. Ja saunakulttuuriko muka kuolemassa!
Riisumme vaatteet pukutiloissa, johon ilta-aurinko siivilöityy vanhojen ikkunalasien läpi. Astumme matalasta ovesta saunan hämärään. Sauna on jaettu seinällä kahteen osaan; toisella puolella ovat miehet ja toisella naiset. Keskellä uljaana seisova jättimäinen kiuas on kuitenkin yhteinen. Sauna on kuten silloin 100 vuotta sitten tapana oli; alhaalla pesutilat ja sen päälle muurattuna löylytilat. Laskeudumme muutaman askelman alas pesutiloihin, ja kaadamme saaveista vettä päällemme. Sitten kipuamme rappuset ylös lauteille.
Löylyt ovat kuumat, kosteat ja pehmeät. On pakko painaa silmät umpeen ja antautua löylyn vietäväksi. Lämpö hellii pyöräilystä uupunutta kroppaa. Välillä poikkeamme ulos vilvoittelemaan. Ihot höyryävät kesäillassa, ja ympärille viheriöivänä kaartuva sisäpiha tuntuu olevan kaukana kaikesta olemassa olevasta. Kropan lisäksi löylyissä tuntui puhdistuvan myös mieli. Euforisen, mystisen ja rennon kaksituntisen jälkeen sanon noin sadannen kerran huokaisten: ihanaa.
Illaksi meillä oli lennokkaampia suunnitelmia, mutta päädymme lopulta vain lähimpään kivalta vaikuttavaan baariin yksille drinkeille ja pelaamaan kierroksen Cluedoa. Hotellille päästyämme en jaksa edes kaivaa korvatulppia ja unimaskia esiin, vaan kaadun suoraan sänkyyn.
Kirpputorikierros Tampereella
En tiedä oliko se pyöräily, saunakokemus vai Tammer-hotellin pimennysverhot (vai ne kaikki yhdessä), mutta seuraavana aamuna herään vasta herätyskellon tilililuun kello 9.30. Menee hetki tajuta, että olen todellakin nukkunut sananmukaisesti kuin tukki noin myöhään, kertaakaan heräämättä. Onneksi hotelli tarjoilee aamupalaa kesäaikaan myöhempään, ja saamme syödä rauhassa ja latkia kannulliset kahvia myöhäisestä heräämisestä huolimatta.
Aloitamme viimeisen Tampere-päivämme seikkailut kirpputoreilla. Suuntamme kohti Amuria, ja matkalla Satakunnankadulla huomamme rispaantuneen Kirpputori-kyltin ohjaavan kerrostalon pihalle. Uteliaisuudesta kurkkaamme, mihin kyltti meidät ohjaa, ja kas, heti kulman takana autotallin ovet ovat sepposen selällään ja pihalle on levittäytynyt kirpputori. Tongimme aarteet läpi ja saamme kuulla, että autotallikirppis on pitänyt majaansa tässä omistajan kodin alakerran autotallissa jo usean vuoden ajan.
Varsinainen kirppiskohteemme on kuitenkin vielä muutaman polkupyöräpolkaisun päässä. Amurin kirppis (Satakunnankatu 59) on tuulahdus menneiden aikojen kirpputoria. Tavaraa on kahdessa kerroksessa niin paljon, että välillä roinakasat yltävät kattoon asti.
Tässä second hand -putiikissa ei todellakaan visualisti laita paikkoja järjestykseen – pölyjäkään kukaan tuskin on pyyhkinyt vuosikausiin. Yskittää. Amurin kirppiksen ihanuus onkin juuri siinä, että se on rehti tamperelainen rompetori. Ikinä ei voi tietää, mitä aarteita roinien alta löytyy, kun vain jaksaa kaivella kasoja ja aivastella sieraimiin tunkevaa pölyä.
Ravintola Muusa
Lounaspöydän olemme varanneet ravintola Muusasta (Satakunnankatu 10). Naurattaa, kun tajuamme, että se on sama ravintola, jonne edellispäivänä päädyimme sattumalta drinkeille. Ja mikäs siinä, olimme jo illalla kuolanneet ravintolan listaa, ihastelleet kaunista miljöötä ja kiitelleet rennon ystävällistä palvelua. Kyllähän sitä nannaa ottaa vielä toisenkin kierroksen!
Pöytä kannetaan täyteen Välimereltä ja lähi-idästä vaikutteensa saaneita annoksia. Moni Muusan ruuista on jo sellaisenaan vegaanisia tai pienin muutoksin sellaisiksi taiottavissa. Aivan kertakaikkisen ihanaa ruokaa! Värikästä, maukasta, tuoretta, yllättävää ja suutuntumaltaan täydellisen vaihtelevaa. Oi, ruokaonni, kyllä sitten olet ihana tunne!
Lounaan jälkeen pyörimme, tarkoitan pyöräilemme Näsilinnaan, museo Milavidaan (Milavidanrinne 8). Kartanomiljöö on upea, ja museossa on tällä hetkellä esillä Valentinon pukuja esittelevä näyttely. Kiertelemme ihastellen iltapukuja, kunnes on myönnettävä; jos haluamme vielä ehtiä piipahtamaan Uhana Designin liikkeessä, nyt on mentävä.
Jätämme italialaisen haute couturen taakse ja kurvaamme tamperelaisen designin pariin Uhanalle (Verkatehtaankatu 8). Hypistelemme läpi lippulaivamyymälän valikoiman ja mietin, voisiko ihminen tarvita vielä toisen parin pisarakorviksia. Päätän, että ei, ei ainakaan nyt.
Rymistelemme matkalaukun pyörät kirskuen juna-asemalle. Hoemme vielä kerran, miten ihanaa on ollut, ja nauramme päälle. Asemahallin kaikuvat seinät heittelevät naruamme seinältä toiselle. Juna lähtee pian, mutta onneksi sellainen samanmoinen tuo helposti takaisin Tampereelle parissa tunnissa.
Nythän on siis niin, että tarttee tietää mistä saa tuollaisen maiharitakin, kuten ystävälläsi… ! 😀
Ja kiitti retkivinkistä, näyttää ja kuulostaa just ihanalta.
Ei liity aiheeseen, mutta kysyn kuitenkin, kun asia tuli Instagramiasi selaillessa mieleen: Minun pitäisi perustaa eräälle yhdistykselle Instagram-tili ja ylläpitää sitä. Olisiko sinulla vinkata jotakin hyvää ja yksinkertaista ”IG-opasta”, josta asiaan vihkiytymätön saisi apuja? Selailen siis välillä muutaman tyypin tilejä, mutta en ole niiden ansiosta vielä ihan kärryillä asiasta (ja en ole itse kirjautunut). Onko esimerkiksi olemassa jokin ”asiasanalista” niistä hastageistä? Jos oma yhdistys ei ole kovin trendikäs, en välttämättä opi oikeita termejä lifestyleblogeja lukemalla… 😉 Ja mitkä ovat pääsäännöt hyvän tilin luomiseen? Vaikka tili ei sinänsä ole kaupallinen, olisi sen tarkoitus tietty hyödyttää yhdistystä markkinoimalla tapahtumia yms. Ja itse kun en ole someaktiivi (vaikka melko nuori olenkin), olenkin tässä hieman hukassa asian kanssa, eikä muista yhdistyksessä taida olla nyt apua.
Ihana kotikaupunkini. <3 Sinä olet kyllä löytänyt Tampereen helmet. :)
Maisa
Se on kyllä hieno takki – mä kysyn, mistä se on 🙂 Ja kiva, jos tästä sai vinkkiä omiin Tampere-retkiin!
Moikka! IG-tilin ylläpito on tosiaan vähän sellaista puuhaa, jonka oppii tekemällä. Mun mielestä tämä Veeran tekemä postaus Instagrammista on tosi hyvä.
Hastageista ei taida olla mitään asiasanalistaa, ja jos on, sanojahan on miljoonia. Mutta ne löytyvät hakemalla ja tonkimalla Instagrammia. Mä yleensä laitan sekä omat hastagini, eli kuten Tampereen kohdalla #lähiömutsitravels (sen alta löytyvät kaikki matkustusaiheiset kuvani) ja #lähiömutsigoestampere (kaikki Tampere-reissun kuvani) ja sitten yleisempiä, joiden alta jengi etsii esimerkiksi hotellivinkkejä Tampereelle, ravintolasuosituksia yms. mikä kuvaan nyt liittyykään.
Tsemppiä ja iloa tilin perustamiseen. Vaikka IG:n hallinointi vie aikaa, mä itse rrrakastan Instagrammia <3
Kiitos! Kuukauden päästä sain näköjään vastattua, kun blogisi oli juuri myllerryksen kourissa, kun edellisen kerran yritin asiaa. Pitääpä perehtyä vinkkaamaasi postaukseen, josko sillä pääsisi edes alkuun.
Voi kun mahtava kuulla paikalliselta, että ollaan seikkailtu oikeiden helmien ääressä 🙂
Nonni, nyt on vastaus. Takki on ostettu viime keväänä Marimekosta. Kuulemma sama takki on ollut nyt kesällä alessa jossain myymälässä 🙂