Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere

Pakkasimme pari viikkoa sitten reissureput ja suhautimme Helsingistä junalla parin tunnin verran kohti pohjoista; Tampereelle. Suunnitelmana oli katsoa Tamperetta – tuota kanssani epäonnisen kotikaupunkirakkaustarinan kokenutta kaupunkia – satumaisten linssien läpi. Eikä siihen lopulta mitään filttereitä tarvittu. Tamperehan on satumaisen ihana juuri sellaisenaan.

Tarvitsin vain näemmä vähän etäisyyttä ja kuluneita vuosia, että pystyin ottamaan pieleen menneen kaupunkirakkaustarinan takaisin elämääni hyvänä ystävänä. Oli mahtavaa voida esitellä Tampere omille lapsilleen, joille kaikki itselle tutut kulmat olivat ihan uusia ja ihmeellisiä – satumaisia. Sillä toden totta, kun Tampereella seikkailee lapsekkaat leikkituntosarvet pystyssä, kaikkialla voi aistia satumaisia tunnelmia.

Pikku Kakkosen leikkipuisto

Suomalaisen lapsuuden kulmakivi Pikku Kakkonen tehdään Tampereella. Meillä telkkarittomassa perheessä ei itse asiassa oikeastaan katsota Pikku Kakkosta sellaisenaan, mutta kaikkien lastenohjelmien yleisnimi on pikkukakkonen, mikä kertoo Ylen Tohlopin studioilla kuvattavan lapsikulttuuri-instituutin merkityksellisyydestä.

Satumainen Tampere -kierrosta ei voikaan kokea ilman piipahdusta Koskipuistossa olevaan Pikku Kakkosen -leikkipuistoon (Pellavatehtaankatu 17). Se on iso puisto, jossa on perinteisten leikkipuistohärveleiden lisäksi myös kiipeilyyn ja temppuiluun innostavia laitteita. Pikku Kakkonen näkyy sinne tänne ripotelluissa tutuissa hahmoissa. Puistossa pääsee esimerkiksi ajamaan Maltin ja Valtin autolla. Puistossa tuntuu olevan aina paljon jengiä, mikä on tällaisen kaverivajareisen reissuseurueen pelastus.

Pörröisen suloinen kissakahvila

Tampereella toimii Suomen ensimmäinen kissakahvila, Kissakahvila Purnauskis (Aaltosenkatu 31). Siellä asustelee löytökissoja ja muita katteja, joille Punauskis on tarjonnut kodin. Kahvilan asiakkaat pääsevät nauttimaan ruokansa tai hörppimään juomansa keskellä kissojen valtakuntaa. Ja voi, miten meidät vieraat otettiinkaan vastaan! Heti ovella pari karvaista kaveria tuli kihnuttamaan jalkoihimme ja puskemaan käsiämme rapsutusten toivossa.

Kissanainen minussa kehräsi onnessaan, kun sain silittää kissojen pehmoisia turkkeja. Lasten mielestä kissakahvila oli tietenkin ihaninta koskaan. Lapset leikkivät kissojen kanssa ja antoivat näille herkkuja. Kun kissoja alkoi tympäistä tai ramaista, ne vetäytyivät pesiinsä loikoilemaan. Kahvilan ruokatarjonta yllätti iloisesti. Kasvispainotteinen ja lähiruokaan nojaava ruokalista täytti vatsan, ja jälkkäriksi nautimme vielä kissakahvit sekä -kaakaot sekä herkkulautasen.

Seikkailu menneissä ajoissa Koiramäessä

Mauri Kunnaksen Koiramäki-kirjat olivat omia lemppareitani lapsuudessa. Kirjojen kuvista löytyi joka lukukerralla uutta tutkittavaa. Siksi taisinkin olla jopa lapsia enemmän innoissani Koiramäen kotieläinpuistosta (Laiturinkatu 1), jonka satumaisuus pohjautuu vahvasti Kunnaksen kirjoihin.

Koiramäki oli sympaattinen paikka, jossa oli kotoisa ja kiireetön tunnelma. Ihmettelimme satuun puettua Suomen maataloushistoriaa, leikimme menneiden aikojen maatalollisia, katsoimme Koirämäki-näytelmää ja rapsuttelimme kotieläimiä. Lapset pääsivät myös kokeilemaan talutusratsastusta ensimmäistä kertaa. Kivointa oli tapa, jolla Koiramäen hahmot kulkivat kotieläinpuiston alueella ja ottivat lapsia mukaan tarinoihin. Näin me päädyimme ihan sattumalta selvittämään mystisen avaimen tarinaa Koiramäen asukkaiden kanssa.

Sushit Marusekissa

Kotimaisen satukattauksen jälkeen oli aika täyttää kurnivat vatsat japanilaisista animaatioista inspiroituen. Esikoisen, kuten ihan koko perheemme, lempielokuva on japanilainen Totoro, jossa ruuat syödään puikoilla tai ihan vain käsin.

Suuntasimme siis ruokailemaan Marusekiin (Hämeenkatu 31), moderniin japanilaiseen ravintolaan. Paperilyhtyjen, suloisten keramiikka-astioiden ja pöytiin taiteltujen origami-lintujen keskellä pystyi kuvittelemaan itsensä Totoron maille Japaniin. Tilaamamme lounasannokset eivät olleet erikoisia, mutta sushilautaset olivat vallan maukkaita.

Hengähdystauko Tallipihan kahvilassa

Finlaysonin alueella, ihan Tampereen keskustan tuntumassa olevan Tallipihan miljöössä (Kuninkaankatu 4) aika pysähtyy. Alueen rakennukset ovat 1800-luvun lopulta, ja ainakin meidän vierailumme aikaan siellä oli hiljaisen autiota. Tallipiha on varmasti aitauksessa tepastelevine kanoineen ja suloisine leikkipuistoineen kiva luuhailupäiväkohde perhevapaita viettäville tamperelaisille, mutta kaltaisillemme säpinää kaipaaville turisteille se on vähän liiankin rauhallinen kohde.

Mutta onneksi kiva kahvila nostaa kokemuksen kuin kokemuksen arvoiselleen tasolle. Tallipihan kahvilassa oli kaunis ja eteerinen tunnelma, johon silti kehtasi mennä lastenkin kanssa ryystämään sumppia ja kaakaota. Erityissuositus vatruskalle, vitriinistä löytyvälle karjalaiselle leivokselle.

Pylly vasten pyllyä kansankylpylässä

Onko tällaista olemassakaan! Tunnelma vuonna 1929 rakennetussa Rauhaniemen kansankylpylässä (Rauhanniementie 24) on epätodellinen, reissumme teeman mukaisesti satumainenkin. Näsijärven lämpötila oli heinäkuiseen tapaan +11 ja rannalla kohoavassa saunassa lämpötila oli taas noin + 80 astetta. Kyllä niissä tunnelmissa kelpasi iltapesunsa tehdä!

Taivaalta satoi jäistä tihkua, kun kävimme uittamassa itseämme ilosta ja kauhusta kiljahdellen järvessä. Sen jälkeen iskimme kankkumme yhteissaunan lauteille, jossa istui vieretysten niin lapsia kuin mummoja, likkoja kuin äijiä. Jos tahtoo saada läpileikkauksen tamperelaisuudesta, sen saa Rauhanniemen lauteilla istuessaan – tai viimeistään vilvoitellessaan saunan ulkopuolella muun jengin kanssa. Tamperelaisella nuotilla isketty puheenporina oli niin kotoisa, että ei olisi tehnyt mieli lähteä pois ollenkaan.

Metsäinen hotelliyö

Tervemenoa kokolattiamatot ja tunkkaiset hotellihuoneet, tervetuloa Dream Hostel ja Hotel (Åkerlundinkatu 2)! En luultavasti olisi löytänyt tätä hotellin ja hostellin yhdistelmää meille majapaikaksi, ellei yhteistyökumppanini Visit Tampere olisi siitä minulle vinkannut. Pikiriikkiset hotellihuoneet olivat ihan omanlaisensa: lattia oli puuta, samaten kuin sängyt ja suurin osa muustakin sisustuksesta. Tuoksu oli raikas ja puinen – melkein kuin olisi metsässä nukkunut.

Dreamin hostellipuoli on monesti palkittu, mutta me valitsimme silti hotellihuoneet. Meillä oli kaksi pientä huonetta vierekkäin, ja huoneiden välissä oli ovi. Oli ihanaa voida miehen kanssa rauhassa jatkaa iltaa vielä lasten mentyä nukkumaan. Vietimme aikaa myös jaetuissa tiloissa, joihin kutsuivat viihtymään käytävät peittävä sisal-matto, siellä täällä roikkuvat rottinkiset riipputuolit ja kiva yhteiskeittiö, jossa söimme iltapalat. Simppelit ja vallan hyvät aamupalat söimme hostellin puolelle katettuna.

Torikahvit Tammelassa

Ei Tamperetta ilman toreja! Me kävimme aistimassa paikallista tunnelmaa Tammelantorilla (Tammelanpuistokadun varrella), jossa torikojut notkuivat tuoreita kauden herkkuja, kirppisaarteita ja sitä itteään; mustaa makkaraa.

Koska makkara ei kuulu meidän ruokavalioon, ostimme torikahvilasta toiset seudun klassikkotuotteet: possumunkit. Jos malttoi olla hiljaa, pystyi poimimaan ympärillä kahvittelevien paikallisten pöydistä monet hyvät tarinat reissumuistoihin talletettavaksi.

Sukellus Muumi-seikkailuihin

Maailman ainoa Muumi-museo (Yliopistonkatu 55) avattiin Tampere-taloon vajaa kuukausi sitten. Luin talvella Toven Janssonin elämäkerran, joka avasi Toven elämää ja työtä itselleni ihan uudella tavalla. Tajusin voivani samaistua itkettävän hyvin Toven tapaan elää ja tehdä työtä, joten odotin näyttelyä innolla. Muumi-museo saattaakin aiheuttaa samanlaista pohdintaa kuin alkuperäiset Muumi-kirjat yhä edelleen: ovatko nämä tarinat tarkoitettu aikuisille vai lapsille?

Minä sanoisin saman kuin luultavasti Tovekin. Ne on tarkoitetuttu molemmille. Lapset olivat eniten fiiliksissä Toven elämänkumppanin Tuulikki Pietilän kolmiulotteisista muumikuvaelmista, joihin on tallennettu muumitarinoista tuttuja kohtauksia. Vaikuttavin on jättimäinen muumitalo, jossa riittää tutkittavaa monen museoreissun ajaksi. Minä huokailin Toven alkuperäisten piirrosten, teosten ja luonnosten ääressä. Lisää satumaisuutta museokokemukseen tuo interaktiivisuus, kuten portaissa varjona hiippaileva Ninni.

Kasvisruokaa kuin tuhannen ja yhden yön tarinoissa

Miksi kukaan ei kertonut minulle Gopalista (Ilmarinkatu 16) asuessani Tampereella? Niin hyvää kasvisruokaa! Nykyään Gopalilla on kolme ravintolaa, mutta ensimmäinen Tammelassa sijaitseva ravintola on toiminut jo 20 vuoden ajan. Ei siis ihme, että mieskin totesi annoksensa ääressä, että nyt kyllä huomaa, että keittiössä tiedetään, miten kasvisruokaa tehdään.

Ruoka oli maittavaa, vivahteikasta, värikästä ja onnelliseksi tekevää. Gopalin sapuskat valmistetaan ravintolan omassa keittiössä ihan alusta lähtien, ja raaka-aineissa suositaan luomua. Ilostuin nähdessäni värikkään hippisisustuksen keskellä aterioimassa kaikenlaista kansalaista raksamiehistä isovanhempiin lastenlastensa kanssa.

Vohveleita pöydän täydeltä

Jos tekisin kierroksen Hannen vuoden 2003 Tampereeseen, Ojakadun Vohvelikahvila (Ojakatu 2) olisi sen kierroksen perusta. Niin usein minä silloin 15 vuotta sitten pujahdin kahvilan lämpöön pahaa ja kylmää maailmaa piiloon, join jättimäisiä kupillisia teetä ja uppouduin kirjoineni sohvannurkkaan. Vohvelikahvila on toiminut vuodesta 1992, eikä näin asiakkaan silmiin moni asia ole sinä aikana muuttunut. Vaikka yleensä olen sitä mieltä, että muutos on hyvästä, Vohvelikahvila-poikkeus vahvistaa säännön.

Vohvelit tehdään edelleen kotikeittiövohveliraudoilla, ja niiden täytteet ovat ihanan nostalgisia. Me vedimme vohvelit pitkän kaavan kautta. Alkuun otimme kukin suolaisen vohvelin, minkä jälkeen nautimme vielä överit makeat vohvelit. Ulkona satoi, kuten niin monesti vohvelikahvilassa ollessani. Ja ehkä juuri siksi olo oli kotoisa, turvallinen ja pienissä sokerihiprakoissa kerrassaan satumainen.

Jaa