Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere

Lue täältä Tampere-seikkailumme ensimmäinen osa.

Hyppäämme valkoisten pyöräratsujemme selkään ja laskettelemme Pyynikiltä alas tuulen suhistessa korvissa. Kurvailemme parin teinin perässä Pispalan autioon tulitikkutehtaaseen (Rantatien päässä). Komea punatiilinen ja isoikkunainen rakennus on seissyt paikoillaan 1920-luvulta asti, ja siellä valmistettiin nimensä mukaisesti tulitikkuja viidenkymmenen vuoden ajan, aina 1970-luvulle asti. Sen jälkeen siinä on toiminut kuorma-autovarasto.

Nykyään kaunis tehdasrakennus on ollut tyhjillään 10 vuoden ajan. Sinä aikana paikat ovat päässeet rapistumaan pahasti, mutta samalla alueelle on syntynyt ilmainen taidegalleria. Mikäli tästä Ylen jutusta oikein ymmärrän, tila on vapaasti käytettävissä maalaamiseen. Vanhan tehdasrakennuksen seinät ovatkin täynnä värikästä katutaidetta: tageja, taidokkaita graffiteja ja näyttäviä muraaleja. Galleriakierroksen päätteeksi kaadamme laseihin kulttuurikuohuviinit ja istumme alas ikkunanpielille, joiden lasit rahisevat sirpaleina jalkojemme alla.

Luulin ylämäkeen polkemisten olevan tältä päivältä jo ohi, mutta vielä mitä. Meitä odottaa illlallinen Cafe Pispalassa (Pispankatu 30), jonne päästäkseen on ensin kavuttava Pispalan korkeimmalle kohdalle. Poljen vaihteetonta pyörää niin että silmissä on sumentua. Takapuoli on tulessa ja reidet alkavat vetää maitohapoille. Pysähdymme hengittelemään Pispalan harjulle, josta avautuu upeat maisemat Pyhäjärvelle. Hiki alkaa haihtua iholta sen verran, että kehtaamme lasketella alamäkeen viimeiset parikymmentä metriä, laittaa pyörät parkkiin ja astua sisään ravintolaan.

Cafe Pispala on pieni ja tunnelmallinen kahvila-ravintola, josta olen kuullut valtavasti kehuja. Odotukset ovat tapissa, kun tilaamme ravintolan vegemenun. Alkukeitto on vallan mainio, mutta pääruoka maistuu harmikseni pettymykseltä; vegeannos jää aika vaisuksi ja mielikuvituksettomaksi. Johtuneeko ehkä siitä, että ravintolassa vaihdetaan menu joka viikko. Eihän se välttämättä täysii joka viikko lähde. Onneksi jälkkärikakku paikkaa hieman tilannetta. Kakkuviipaleet ovat niin jättimäisiä, että emme millään jaksa syödä niitä loppuun.

Vatsat pullollaan ajelemme laiskasti kurvaillen iltapesuille Rajaportin saunaan (Pispalan valtatie 9). Puusaunan tuoksu leijailee kesäillassa, kun astumme portista saunan sisäpihalle. Pihalla istuu ihmisiä vilvoittelemassa pyyhkeet ympärillään. He rupattelevat muiden saunojien kanssa juoden vichyä, jaffaa tai keskiolutta. Saunojissa on niin lapsia ja kuin vähän vanhempaa väestöä, mutta yllätyksekseni kuitenkin eniten kaltaisiamme kolmekymppisiä. Ja saunakulttuuriko muka kuolemassa!

Riisumme vaatteet pukutiloissa, johon ilta-aurinko siivilöityy vanhojen ikkunalasien läpi. Astumme matalasta ovesta saunan hämärään. Sauna on jaettu seinällä kahteen osaan; toisella puolella ovat miehet ja toisella naiset. Keskellä uljaana seisova jättimäinen kiuas on kuitenkin yhteinen. Sauna on kuten silloin 100 vuotta sitten tapana oli; alhaalla pesutilat ja sen päälle muurattuna löylytilat. Laskeudumme muutaman askelman alas pesutiloihin, ja kaadamme saaveista vettä päällemme. Sitten kipuamme rappuset ylös lauteille.

Löylyt ovat kuumat, kosteat ja pehmeät. On pakko painaa silmät umpeen ja antautua löylyn vietäväksi. Lämpö hellii pyöräilystä uupunutta kroppaa. Välillä poikkeamme ulos vilvoittelemaan. Ihot höyryävät kesäillassa, ja ympärille viheriöivänä kaartuva sisäpiha tuntuu olevan kaukana kaikesta olemassa olevasta. Kropan lisäksi löylyissä tuntui puhdistuvan myös mieli. Euforisen, mystisen ja rennon kaksituntisen jälkeen sanon noin sadannen kerran huokaisten: ihanaa.

Illaksi meillä oli lennokkaampia suunnitelmia, mutta päädymme lopulta vain lähimpään kivalta vaikuttavaan baariin yksille drinkeille ja pelaamaan kierroksen Cluedoa. Hotellille päästyämme en jaksa edes kaivaa korvatulppia ja unimaskia esiin, vaan kaadun suoraan sänkyyn.

En tiedä oliko se pyöräily, saunakokemus vai Tammer-hotellin pimennysverhot (vai ne kaikki yhdessä), mutta seuraavana aamuna herään vasta herätyskellon tilililuun kello 9.30. Menee hetki tajuta, että olen todellakin nukkunut sananmukaisesti kuin tukki noin myöhään, kertaakaan heräämättä. Onneksi hotelli tarjoilee aamupalaa kesäaikaan myöhempään, ja saamme syödä rauhassa ja latkia kannulliset kahvia myöhäisestä heräämisestä huolimatta.

Aloitamme viimeisen Tampere-päivämme seikkailut kirpputoreilla. Suuntamme kohti Amuria, ja matkalla Satakunnankadulla huomamme rispaantuneen Kirpputori-kyltin ohjaavan kerrostalon pihalle. Uteliaisuudesta kurkkaamme, mihin kyltti meidät ohjaa, ja kas, heti kulman takana autotallin ovet ovat sepposen selällään ja pihalle on levittäytynyt kirpputori. Tongimme aarteet läpi ja saamme kuulla, että autotallikirppis on pitänyt majaansa tässä omistajan kodin alakerran autotallissa jo usean vuoden ajan.

Varsinainen kirppiskohteemme on kuitenkin vielä muutaman polkupyöräpolkaisun päässä. Amurin kirppis (Satakunnankatu 59) on tuulahdus menneiden aikojen kirpputoria. Tavaraa on kahdessa kerroksessa niin paljon, että välillä roinakasat yltävät kattoon asti.

Tässä second hand -putiikissa ei todellakaan visualisti laita paikkoja järjestykseen – pölyjäkään kukaan tuskin on pyyhkinyt vuosikausiin. Yskittää. Amurin kirppiksen ihanuus onkin juuri siinä, että se on rehti tamperelainen rompetori. Ikinä ei voi tietää, mitä aarteita roinien alta löytyy, kun vain jaksaa kaivella kasoja ja aivastella sieraimiin tunkevaa pölyä.

Lounaspöydän olemme varanneet ravintola Muusasta (Satakunnankatu 10). Naurattaa, kun tajuamme, että se on sama ravintola, jonne edellispäivänä päädyimme sattumalta drinkeille. Ja mikäs siinä, olimme jo illalla kuolanneet ravintolan listaa, ihastelleet kaunista miljöötä ja kiitelleet rennon ystävällistä palvelua. Kyllähän sitä nannaa ottaa vielä toisenkin kierroksen!

Pöytä kannetaan täyteen Välimereltä ja lähi-idästä vaikutteensa saaneita annoksia. Moni Muusan ruuista on jo sellaisenaan vegaanisia tai pienin muutoksin sellaisiksi taiottavissa. Aivan kertakaikkisen ihanaa ruokaa! Värikästä, maukasta, tuoretta, yllättävää ja suutuntumaltaan täydellisen vaihtelevaa. Oi, ruokaonni, kyllä sitten olet ihana tunne!

Lounaan jälkeen pyörimme, tarkoitan pyöräilemme Näsilinnaan, museo Milavidaan (Milavidanrinne 8). Kartanomiljöö on upea, ja museossa on tällä hetkellä esillä Valentinon pukuja esittelevä näyttely. Kiertelemme ihastellen iltapukuja, kunnes on myönnettävä; jos haluamme vielä ehtiä piipahtamaan Uhana Designin liikkeessä, nyt on mentävä.

Jätämme italialaisen haute couturen taakse ja kurvaamme tamperelaisen designin pariin Uhanalle (Verkatehtaankatu 8). Hypistelemme läpi lippulaivamyymälän valikoiman ja mietin, voisiko ihminen tarvita vielä toisen parin pisarakorviksia. Päätän, että ei, ei ainakaan nyt.

Rymistelemme matkalaukun pyörät kirskuen juna-asemalle. Hoemme vielä kerran, miten ihanaa on ollut, ja nauramme päälle. Asemahallin kaikuvat seinät heittelevät naruamme seinältä toiselle. Juna lähtee pian, mutta onneksi sellainen samanmoinen tuo helposti takaisin Tampereelle parissa tunnissa.

Share: