Ollaan me vuosien kuluessa kyllä yritetty. Mutta aina on ollut jotain; eroahdistusta hysteerisenä itkevää lasta ja tuttipullosta kieltäytyvää vauvaa. On ollut kausia, kun väsyneenä on kyllä haaveillut hotellihuoneesta, mutta vain itselleen. Sitten on ollut ne kaudet, kun perheajastakin on ollut pulaa, ja mieluiten on satsannut liikenevän ajan kaksikon sijaan nelikkoon.
Mutta enää ei kyse ole edes ollut elämäntilanteen aiheuttamista haasteista, vaan yksinkertaisesti saamattomuudesta ja noloudesta kysyä lastenhoitoapua. Kun treffeille pääsee harvoin, sitä tulee laskelmoivaksi. Onko tämä tilanne nyt varmasti sen arvoinen, että kulutamme yhden lastenhoitokerran siihen? Vai pitäisikö säästää se optio vaikka kesälle, talvelle, ensi vuoteen?
Tuskin oltaisiin kehdattu ja saatu aikaiseksi nytkään, ellei ystävä olisi pakottanut kaivamaan kalenterit esille, hiljentänyt ”ei ny meirän takia tarvitte” -mutinani, sanonut topakasti ottavana muksut yökylään ja häätänyt meidät treffeille. Sen sanon, että jokaisella pikkulapsiperheen vanhemmalla pitäisi olla tuollainen ystävä.
Siinä sitten vapaus vatsanpohjaa kutittaen mietittiin, mihin lähdetään ihan kahdestaan. Pohdittiin telttailua, majakkaretkeä ja ihan vain kotona remontointia rauhassa, että sekin projekti etenisi edes parin asennetun keittiölaatan verran. Sitten muistin Helenan kirjoituksen parisuhteeseen panostamisesta.
Tunnistin alkavani lipsua liiteri-ihmiseksi. Sellaiseksi ihmiseksi, joka mieluummin on järkevä ja laittaa rahansa treffien sijaan vaikkapa olohuoneen tapetteihin – tai sen liiterin korjaamiseen, jos liiteri omistettaisiin. Ja se järkevyys on ihan järjetöntä. On ihan turhaa liisteröidä kivoja tapetteja seinälle tai oikoa liiterin lautoja, jos ei ensin pidä huolta koko elämän kivijalasta ja kotimme perustasta; minun ja miehen parisuhteesta.
Niinpä päätimme remontoida parisuhdettamme ja varasimme huoneen pienestä ja suloisesta maalaishotellista Inkoossa. Saimme auton lainaan naapureilta ja kävimme viemässä lapset hoitoon. Sen jälkeen karautettiin takapenkki tyhjänä treffeille, joilla saimme olla kahdestaan yhden kokonaisen vuorokauden ajan. Ensimmäistä kertaa lähes kuuteen vuoteen olimme matkalla ilman lapsia. Vain tunnin ajomatkan päässä kodista, mutta kuitenkin.
Vaikka rakkauteni ei ole pikkulapsiaikoina vähentynyt, vaan enemmänkin vain vahvistunut ja monipuolistunut, on ihana huomata perhoset vatsanpohjassa. Siellä ne toden totta tanssivat villisti näin 19 vuoden yhteiselon jälkeenkin. Käsikädessä hiljaista hiekkatietä kulkiessa tekee mieli ottaa iloloikkia ja kahvilassa kahdestaan istuessa pussata huulet rohtuneiksi kuten silloin joskus teineinä. On juovuttavan ihanaa voida ilman keskeytyksiä ja yöunista lainaamista keskittyä vain meihin.
Tiedän, että hoen tätä joka kerta – eli kerran vuodessa rakkauspäissäni treffien jälkeen – että nyt kyllä pitää tsempata parisuhdeajan kanssa. Mutta nyt toden totta pitää. Olkoot lattialistat nipussa olohuoneen lattialla vielä 10 vuoden päästäkin, kunhan kodin kivijalka seisoo suorassa, vahvana ja hyväkuntoisena.
Miten ihana! Ja niin totta. Olkaa onnelliset aina <3
Niin hyvä postaus, kivijalka on todellakin se tärkein!
Onnelliset aina <3
Kyllä, se on tärkein. Sen päällä lepää ja elää koko muu perhe-elämä.
Totta joka sana. On pitänyt jo Helenankin tuohon blogipostaukseen kommentoida kuinka oikeassa hän onkaan. Oon varmaan joskus aikasemmin jo kommentoinutkin, että täällä Keski-Euroopassa, jossa asutaan, tuntuu olevan yleisesti hyväksyttävämpää ja täysin normaalia panostaa juurikin parisuhteeseen. Ihan eri tavalla kuin Suomessa. Suomessa valitetaan usein siitä ettei ole tukiverkkoja eikä siksi pääse koskaan mihinkään. Täällä lähes joka perheellä on luottolapsenvahti (usein sen sukutukiverkon lisäksi), ei vain pakollisten menojen vuoksi vaan siksi, että parisuhdetta voisi hoitaa säännöllisesti. Ja ei voi olla siitä kiinni, että Suomessa ei ihmisillä olisi lapsenvahtiin varaa, suurimalla osalla varmasti on, mutta useimmat vaan käyttää sen rahan mieluummin muuhun. Vaikka mikä olisi sitä parisuhdetta tärkeämpi?
Ei mekään käydä usein missään kahdestaan, eikä meillä ole kauheesti tukiverkkoa, mutta kun pari vuotta sitten löydettiin ihana opsikelijatyttö lapsenvahdiksi, on se ihanan vapauttavaa. Useimmiten silti pyydetään lapsenvahti silloin kun meillä molemmilla vanhemmilla on oma meno samaan aikaan tms. mutta onneksi tulee muistettua parisuhteen vaaliminenkin yhä useammin.
Tuo olisi kyllä niin tarpeen, mutta jännittää, että mistä sitä sitten puhuttaisiin? Vai kääntyykö se keskustelu koko ajan niihin lapsiin ja siihen korjattavaan liiteriin?
Näin mä olen tosiaan ymmärtänyt, että siellä suunnalla maailmaa parisuhteeseen ja kahdenkeskiseen aikaan panostus on normi, ei poikkeus tai luksus.
Meillä tosiaan suvun tuomat tukiverkostot ovat useamman sadan kilometrin päässä, joten lapsenvahtihommia ei pysty siihen suuntaan laittamaan (mitä nyt ollaan mietitty, että voitaisiin miehen kanssa napata mummila-perhelomasta yksi vuorokausi lähikaupungissa tai vaikka telttaillen). Siksi vakilapsenvahti olisi ihan oleellinen, että treffit saisi onnistumaan kerran kuussa, mikä olisi mun unelma. Viime syksynä oltiin jo niin pitkälle, että haastateltiin yksi lapsenvahtiehdokas, joka olisi ollut aivan mahtava. Asia kuitenkin jäi roikkumaan palkkauksen byrokratiakiemuroihin ja sitten lopulta talveen Balilla. Pitää ottaa asia taas uudestaan selvitettäväksi syksyllä.
Mä olen joskus kuullut, että vanhemmat eivät saisi treffeillään puhua lapsista. Mä en ole ottanut moista ohjetta kuuleviin korviin. Ollaan puhuttu ihan kaikesta: arjesta, tulevaisuudesta, haaveista, menneestä – ja myös lapsista sekä kodin ikuisuusremontista.
Hyvä kirjoitus! 🙂 Ja juuri noinhan se on, parisuhde on kaiken kivijalka, josta on pidettävä huolta, muuten koko talo luhistuu.
Saisiko kysyä vähän asian vierestä: mistä nuo ihanat nahkasandaalit? 🙂
Tiina
Joskus keväällä sinulla oli postaus jossa muistaakseni kaipasit yksinolon hetkiä ja juuri tukiverkostojen harvinaisuutta tms. Kommentoin postausta hehkuttamalla Lapin lomaani kavereiden kanssa. Jäi harmittamaan oma kärkäs kommenttini koska vastauksestasi päätellen tulin hieman väärin ymmärrätetyksi, ei lapsivapaiden järjestäminen meilläkään niiiiin helppoa ole vaikka molemmat olemmekin perustoimistotyössä. Mutta me olemme myöskin ottaneet käyttöön tämän entis aikojen 'lähetetään lapsi maalle' -metodin, josta itsekin taisit kirjoittaa kesän alussa. Mummon ja ukin luokse on reilut 500km matkaa mutta toisinaan he tulevat hakemaan lapsen meiltä, me haemme hänet sitten viikon kuluttua takaisin. Pääsiäisen aikaan ajoimme puoleen väliin matkaa ja kaveri otti kyytiinsä siitä eteenpäin. Kesälomien alkaessa ajoimme lapsen maalle ja seuraavana päivänä takaisin kotiin, ja pääsimme kahdestaan neljän päivän lemmenlomalle. Lisäksi mummo ja ukki ovat edelleen työelämässä mukana joten järjestelyjä tarvitaan mutta ei se mahdotonta ole 🙂
-Sup
Kuulostaa jotenkin ihan utopistisen hienolta tuo teidän tilanne. Minä en tiedä onko se raskaushuurujenkin syytä osittain että puolisossa on enemmän ärsyttäviä piirteitä kuin koskaan ennen. Tai ehkä se että olen sen seitsemän kuukautta iloinnut (ja välillä itkenytkin) raskaudestani yksin kun miestä ei toisen lapsen kohdalla tunnu enää kiinnostavan.
Ne perhoset vatsanpohjassa olisivat niin hieno juttu, mutta jo illalla teepöydässä ärsyynnyn suunnattomasti kun mies hotkii ja mässyttää. Yritä siinä sitten olla romanttinen. On siinä muutakin, kuten minun toiveideni, haaveideni ja innostumisenaiheideni lyttää mistä yms. Mutta hienoa lukea että oikeasti on mahdollista vielä pitkänkin suhteen jälkeen tuntea se jännittävä kihelmöinti mitä tuntee vasta rakastuneena <3 Pitäkää ihmeessä siitä kiinni ja vaalikaa sitä.
Kyllä, kivijalasta täytyy pitää huolta ja siihen pitää panostaa 🙂
Toki saat 🙂 Ne ovat Ruotsin reissulta löytyneet, Kavatin sandaalit. Mulla on toisetkin Kavatin sandaalit, ihan super hyvät ja yksinkertaisen kauniit. En tiedä, myydäänkö Suomessa Kavatilta oikein muuta kuin lastenkenkiä, sillä omat kenkäni olen löytänyt ulkomaanreissuilta 🙂
Ollaan tosiaan mietitty, että voitaisiin joskus mummilareissun ohessa napata miehen kanssa vuorokauden parisuhdeloma vaikka viereisessä kaupungissa. Kesäisin ja peruslomien aikaan se ei valitettavasti onnistu, sillä monialayrittäjävanhemmillani on noihin aikoihin vuoden kiireisimmät ajat. Mutta joskus talvella jos saataisiin lomien ulkopuolella järjestettyä vapaata duuneista yhdistettyä mummila- ja parisuhdelomalle 🙂 Onneksi on ystävät, joilla alkaa pikkulapsiarki myöskin helpottaa, ja lapsenhoitonakkien vuorottelu on mahdollista <3
Sun toiveiden, haaveiden ja innostusaiheiden lyttääminen kuulostaa kyllä kurjalta. Toisen henkinen ignooraaminen ja vähättely on tosi vahingollista suhteelle, joten en yhtään ihmettele sun fiiliksiä. Voisi olla hyvä, jos teillä olisi kans mahdollisuudet päästä vaikka vuorokaudeksi remontoimaan suhdettanne . Toivottavasti ne perhoset sieltä vielä löytyvät <3 Ja ei se meidän yhteinen elämä toki pelkkiä perhosia ole, välillä mäkin huomaan ärsyyntyväni toisen ruokatavoista, mutta silloin takana on yleensä muutakin ärsytystä, väsymystä tai stressiä. Silti ne perhosetkin siellä kyllä hyvin vahvasti ovat mukana, kun vaan muistaa antaa niille mahdollisuuden tanssiin :)