Myönnettävä se on. Me olemme miehen kanssa ihan onnettomia järjestämään kahdenkeskistä aikaa. Siis sellaista, joka on jotain muutakin kuin parvekepunaviinit tai Netflix-pötköttely lasten mentyä nukkumaan – niin tärkeitä kun nekin hetket ovat. Varsinaisten treffien järjestämisessä me ollaan kuitenkin ihan säälittävän huonoja. 

Ollaan me vuosien kuluessa kyllä yritetty. Mutta aina on ollut jotain; eroahdistusta hysteerisenä itkevää lasta ja tuttipullosta kieltäytyvää vauvaa. On ollut kausia, kun väsyneenä on kyllä haaveillut hotellihuoneesta, mutta vain itselleen. Sitten on ollut ne kaudet, kun perheajastakin on ollut pulaa, ja mieluiten on satsannut liikenevän ajan kaksikon sijaan nelikkoon.

Mutta enää ei kyse ole edes ollut elämäntilanteen aiheuttamista haasteista, vaan yksinkertaisesti saamattomuudesta ja noloudesta kysyä lastenhoitoapua. Kun treffeille pääsee harvoin, sitä tulee laskelmoivaksi. Onko tämä tilanne nyt varmasti sen arvoinen, että kulutamme yhden lastenhoitokerran siihen? Vai pitäisikö säästää se optio vaikka kesälle, talvelle, ensi vuoteen?

Tuskin oltaisiin kehdattu ja saatu aikaiseksi nytkään, ellei ystävä olisi pakottanut kaivamaan kalenterit esille, hiljentänyt ”ei ny meirän takia tarvitte” -mutinani, sanonut topakasti ottavana muksut yökylään ja häätänyt meidät treffeille. Sen sanon, että jokaisella pikkulapsiperheen vanhemmalla pitäisi olla tuollainen ystävä.

Siinä sitten vapaus vatsanpohjaa kutittaen mietittiin, mihin lähdetään ihan kahdestaan. Pohdittiin telttailua, majakkaretkeä ja ihan vain kotona remontointia rauhassa, että sekin projekti etenisi edes parin asennetun keittiölaatan verran. Sitten muistin Helenan kirjoituksen parisuhteeseen panostamisesta.

Tunnistin alkavani lipsua liiteri-ihmiseksi. Sellaiseksi ihmiseksi, joka mieluummin on järkevä ja laittaa rahansa treffien sijaan vaikkapa olohuoneen tapetteihin – tai sen liiterin korjaamiseen, jos liiteri omistettaisiin. Ja se järkevyys on ihan järjetöntä. On ihan turhaa liisteröidä kivoja tapetteja seinälle tai oikoa liiterin lautoja, jos ei ensin pidä huolta koko elämän kivijalasta ja kotimme perustasta; minun ja miehen parisuhteesta.

Niinpä päätimme remontoida parisuhdettamme ja varasimme huoneen pienestä ja suloisesta maalaishotellista Inkoossa. Saimme auton lainaan naapureilta ja kävimme viemässä lapset hoitoon. Sen jälkeen karautettiin takapenkki tyhjänä treffeille, joilla saimme olla kahdestaan yhden kokonaisen vuorokauden ajan. Ensimmäistä kertaa lähes kuuteen vuoteen olimme matkalla ilman lapsia. Vain tunnin ajomatkan päässä kodista, mutta kuitenkin.

Vaikka rakkauteni ei ole pikkulapsiaikoina vähentynyt, vaan enemmänkin vain vahvistunut ja monipuolistunut, on ihana huomata perhoset vatsanpohjassa. Siellä ne toden totta tanssivat villisti näin 19 vuoden yhteiselon jälkeenkin. Käsikädessä hiljaista hiekkatietä kulkiessa tekee mieli ottaa iloloikkia ja kahvilassa kahdestaan istuessa pussata huulet rohtuneiksi kuten silloin joskus teineinä. On juovuttavan ihanaa voida ilman keskeytyksiä ja yöunista lainaamista keskittyä vain meihin.

Tiedän, että hoen tätä joka kerta – eli kerran vuodessa rakkauspäissäni treffien jälkeen – että nyt kyllä pitää tsempata parisuhdeajan kanssa. Mutta nyt toden totta pitää. Olkoot lattialistat nipussa olohuoneen lattialla vielä 10 vuoden päästäkin, kunhan kodin kivijalka seisoo suorassa, vahvana ja hyväkuntoisena.

Jaa: