Tiesin odottaa aikaisempien kokemuksieni perusteella paluushokkia. Silti tämä yhä meneillään oleva oli luonteeltaan niin erilainen, että se pääsi yllättämään. On ollut irtonainen ja surumielinen olo, enkä ole oikein edes tajunnut, mistä kaikki johtuu. Kunnes tunnistin sen paluushokiksi, jonka luulin jo iloisen kotiinpaluun jälkeen välttäväni kokonaan.

Pelkäsin etukäteen sitä, miten osaan suhtautua ihmisiin, jotka olettavat meidän jatkavan elämäämme ihan kuin emme missään olisi olleetkaan. Siinä onkin käynyt ihan toisin. Ihmiset ovat kyselleet fiiliksiä, ja minulla on mennyt tovi tajuta, että he kyselevät talvestamme Balilla. Olen säikähtänyt sitä, että se olen sittenkin minä, joka on jatkanut arkeaan ihan kuin ennen.

Sujahdin takaisin vanhanmalliseen elämänrytmiin niin liukkaasti, että voisi kuvitella, ettei mitään talvea Balilla ole ollutkaan. Kulunut kuukausi on ollut superkiireinen, mikä oli toki toiveissakin ja odotettavaa. Nyt taotaan ja sovitaan valmiiksi ensi syksyn kalenteria sekä duuneja ja lisäksi työpöydällä on kerrallaan useampi suunnitteluasteella oleva isompi projektikokonaisuus.

Kiire ja säpinä on hyvä, sillä se tarkoittaa, että mielekästä tekemistä ja rahaa riittää jatkossakin. Talven aikana tyhjentynyt kassakirstu alkaa hiljalleen taas saada täytettä. Mutta kaiken hässäkän keskellä en ole oikein ehtinyt sulatella sitä, miltä paluu minusta on tuntunut.

Pelottaa, ettenkö sittenkään oppinut reissun aikana mitään. Luulin kyllä oppineeni, mutta jäivätkö ne kaikki hienot ahaa-elämykset kyydistä pakatessamme laukkuja tropiikissa? Rysäytin ruokailutapani hetkessä takaisin Suomeen. Sitä leppoisaa keskitietä elämäntavoissa ei ole vielä näkynyt. Nukun liian vähän. Teen myöhään iltaisin töitä ja roikun somessa. Peruin kyllä salikorttini joogahurahduksissani, mutta en ole edes miettinyt joogakoulun etsimistä. Ei ihme, että kroppa on fyysisesti sekaisin, ihan kuin tulehdustilassa.

Koko Bali tuntuu kaukaiselta. Internetkin on vihdoin uskonut minun olevan takaisin Suomessa, eikä minulle syötetä somessa indonesialaisia mainoksia. Pitää ihan pinnistää mieltään, että saa itsensä tajuamaan, että ihan oikeasti me olimme siellä. Silloinkin, kun kuopus puhuu Suomen vessassamme olevista mielikuvitusgekoista. Kuvia katsellessa se sitten iskee: suru ja valtava ikävä. Epäusko, että me todella saimme kokea sen kaiken. Vatsanpohjalla muljahtelee kiitollisuus ja hämmennys.

Onneksi tiedän kokemuksesta, että kyllä tämä tästä tasaantuu. Siltikin, vaikka nyt kotiinpaluuprosessi on ollut ihan erilainen kuin opiskelijavaihdon jälkeen. Kaikki on hyvin ja onnellisesti, mutta kuten intiaanien vanha viisaus sanoo: sielulla vain kestää matkustaa perille paljon kauemmin. Olen säntäillyt niin paljon, että ei ihme, että sielupolo ei ole saanut minua kiinni.

Ja sitä paitsi, edessä on ihana kesä, pehmeä lasku. Mies on hoitovapaalla, mikä on aina perheellisen naisen parasta aikaa, jos minulta kysytään. Olemme syksyyn asti vielä melko vapaita aikatauluista ja pakosta olla fyysisesti läsnä jossain. Voimme reissata, seikkailla ja elää arkipäiviä ilman herätyskelloa.

Kesän jälkeen mies palaa töihin ja lapset päiväkotiin. Sitten alkaa taas toisenlainen arki, sellainen jota ehdimme tuossa jo viime syksynä koittaa. Se oli ihanan tavallista, leppoisaa ja sujuvaa arkea, johon mielelläni sujahdan sisään sitten kun on aika.

Hyvä tästä tulee. Ja kyllä ne Bali-opitkin sieltä taas löytyvät, kunhan niille antaa aikaa totutella arkeen maapallon toisella puolella.