Kävin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni suppaamassa. Balilla jokaisella kylällä tuntuu olevan omat juttunsa. Saman kylän ravintoloilla on listallaan sama erikoisannos, kadunvarsien kojuissa myydään jotain samaa tiettyä turistikrääsää kuin jokaisessa muussakin kylän kiskassa ja harrastuksaktiviteetiksi on tarjolla samaa kun naapurillakin. Kyseessä on vähän samanlainen ilmiö kuin se, että Närpiössä kaikki viljelevät tomaatteja.

Sanurissa jokainen vähänkään enemmän varoissaan oleva rantapulju on hankkinut valikoimiinsa muutamat suppauslaudat, stand up paddle boardit. Mua on kutkuttanut päästä kokeilemaan lajia monena kesänä Suomessa, mutta aina joku on mukamas ollut esteenä. Raskaus, jääkylmä merivesi, mitä lie.

No nyt ei olla raskaana ja merivesikin on hunajaisen lämmintä. Sanurin ranta on myös täydellinen suppaukselle, sillä isoimmat aallot murtuvat jo ulapalle rakennettuun aallonmurtajaan, ja rantaan lyövät leppoisat mainingit. Ihan syystä tänne on kehittynyt saaren suppauskeskittymä.

Laji on kuulemma kotoisin Hawajilta, ja koin lajin keksijöiden kanssa välittömästi sielujensympatiaa. Heti ensimmäinen tunti merellä laudan kanssa sai aikaiseksi vahvan tunteen siitä, että tämä on mun lajini. Se on vähän kuin mummojen surffausta ja nuorison melomista, eli jotain tällaiselle kaltaiselleni, joka arvostaa verkkaisuutta, vaikka samaan aikaan janoaa seikkailuja.

Yksinkertaisuudessaan suppauksessahan on kyse siitä, että melotaan laudalla seisten. Täällä Balilla suppaukseen käytettävät laudat näyttäisivät olevan enemmänkin surffilautoja, kuin varsinaisia suppaukseen kehiteltyjä lautoja, joita olen Suomessa nähnyt. Mutta lauta kuin lauta, tällaiselle aloittelijalle ainakin. Kurvailin lautani kanssa pitkin Sanurin ranta-aallokkoja, näin pari rapua ja yhden merikäärmeen sekä katselin haltioituneena laudan edessä uivia pikkukalaparvia.

Tunnin aikana sain ihan mielettömän tasapainoharjoituksen, sekä tiukkaa treeniä ihan koko kehoon. Suppaus alkoi ensimmäisenä tuntua jännästi jalkapohjien lihaksissa, mikä kertoo tasapainoiluun laitettavasta energiasta. Meloessa allit saivat kyytiä, mutta kierteisessä liikkeessä koko keho oli töissä. Niitä kuuluisia syviä vatsalihaksia myöten, mitä tällainen pari mukulaa maailmaan pusertanut mutsi osaa arvostaa.

Kivointa oli kuitenkin se, että hiestä ja lihasten ulinasta huolimatta suppaus ei tuntunut hikitreeniltä. Tiedättehän, sellaiselta treenin takia tehdyltä puserrukselta, jonka jälkeen tsekataan sykemittarista kulutetut kalorit ja maksimisykkeet.

Suppaus oli hymyilyttävän kiva kokemus, jossa samassa paketissa sai ulkoilua kauniissa maisemissa, tuuletusta aivoille pienen luontomeditaation voimin ja tuntuvan treenin kropalle. Siis sellaisen setin, jota toivoisin saavani juoksusta metsässä. Juoksussa omaan suuhuni tulee aina pieni suorittamisen sivumaku, kun tässä se maku oli kikatuttava hauskuus. En olisi halunnut lopettaa, mutta laudan tunnin vuokra-aika pakotti melomaan rantaan.

Mä tiedän olevani helppo ihastumaan harrastuksiin, kun lopulta syväksi ja kestäväksi harrastusrakkaudeksi niistä kypsyy vain pieni osa. Suppauksessa näin kuitenkin mahdollisuudet jopa loppuelämän kumppaniksi. Mistään pikaihastukesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan olen kierrellyt ja kaarrellut lajin ympärillä innostuksesta kehräten jo monta vuotta, kunnes lopulta tänään iskin kiinni.

Voin jo nähdä itseni melomassa tyynellä suomalaisjärvellä kuikan kannustaessa huudollaan. Tai ottamassa tyrskyjä vastaan eteläisen Helsingin saaristomaisemissa. Voisin myös muina muijina meloa Mustikkamaalta kahville Hakaniemen torille. Iltamelonnalle voisi pujahtaa omasta kotilähiöstä, jota meri ympäröi.