Matka Australiaan sisälsi jännitystä. Olemme keskittyneet kaikessa suunnittelussa ja mietinnässä niin paljon Baliin, että Australia on jäänyt ihan oman onnensa nojaan. Niinpä pöllähdimme aamuvarhaisella Denpasarin lentokentälle liian heppoisin valmisteluin. Meiltä puuttui kokonaan Australian viisumit. Olimme jostain hätäisesti tsekanneet, että parin viikon matkalle viisumia ei tarvita, mutta tulipa opittua, että se vaaditaan aina.

Sydän jyskytti, kun meidät käännytettiin pois lähtöselvityksestä. Voi helvetin helvetti, miten me voidaan olla näin urpoja, näin amatöörejä, näin kertakaikkisen typeryksiä! Voi ristuksen pässit! Ja etenkin, mitä me nyt tehdään!

Mielessä ehtivät vilistä kaikki kauhukuvat siitä, miten juoksemme parkuvien lasten ja painavien matkatavaroiden kanssa lähetystöön ruinaamaan viisumeita ja joudumme ostaa sikahintaiset pikaviisumit. Ehdin ahdistus rinnassa kasvaen miettiä, miten sinä aikana lentomme on jo lähtenyt ja joudumme ostaa huvenneesta matkabudjetistamme uudet lentoliput. Ja että sitten emme mahdu ainoaankaan päivän koneeseen. Ehdin jo miettiä, mitä sitten teen, jos pääsemme vasta huomenna lähtevään koneeseen, mutta viisumimme Balilla ovat tänään viimeistä päivää voimassa.

Onneksi ratkaisu oli kauhukuvia lempeämpi. Australiaan pystyi ostaa viisumit netissä, eikä pikainen aikataulu nostanut virtuaalileimojen hintoja. Tietenkin voisi miettiä, miksi sellaisia sitten pitää edes hankkia, mutta siinä vaiheessa ei jaksanut. Jos viisumeita voi ostaa klikkailemalla kuin vaatteita nettikaupasta, sen kun. Ostaisin neljä sellaista.

Dödöjen pitävyyttä koeteltiin kuitenkin vielä siinä vaiheessa, kun viisumisivut kaatuivat täysin. Lopulta lentokenttähenkilökunta kirjoitti tarvittavat paperit meille käsin miehen anelujen jälkeen, kun minä samaan aikaan kuskasin hepuloivia lapsia matkatavarakärryillä ympäri lähtevien lentojen aulaa junaa leikkien. Vilkuilin kelloa ja jaloista alkoi lähteä tunto.

Aamupala jäi boarding-jonossa hätäiseen syötyihin purkkinuudeleihin, joita hotkiessa poltin kieleni ja sotkin housuni. Mutta ihan sama, me pääsimme ja vielä ehdimme koneeseen. Istumaan päästessämme huomasin dödöni pettäneen, hymyilin vaivautuneena vieressäni istuneelle aussikundille ja merkitsin aamuisen seikkailun matkapäiväkirjaan elämykseksi, jota ei tarvitse kokea uudelleen.

Palaan ensimmäisiin tunnelmiin täältä Australiasta vielä tänään. Nyt pitää kuitenkin ensin tasailla pulssia ja juoda rauhassa lasillinen valkoviiniä. On muuten aika mahtavaa pitkästä aikaa tilata lasillinen ja tietää, että juoma siinä on hyvää.

Jaa: