Päiväkotielämää on nyt takana pari viikkoa. Esikoinen palasi ryhmäänsä useamman kuukauden kesäloman jälkeen, ja kuopus aloitti varhaiskasvatustaipaleensa. Aloitetaan uutisesta, joka yllätti ainakin itseni: en ole parkunut kertaakaan sydän myttyrällä.

Vanhempi kaksikosta sujahti osaksi vanhaa päiväkotiryhmäänsä sulavasti, vaikka takana olikin useamman kuukauden kesäloma. Kuopuksen päiväkodin aloitus taas on sujunut niin hyvin, että en olisi ikinä uskaltanut moista edes toivoa.

Olen miettinyt syitä, miksi meillä on kaksi täysin erilaista kokemusta päiväkodin aloituksesta. Esikoisen aikana alku oli niin jäätävä, että jos en olisi vahvasti uskonut suomalaiseen päiväkotijärjestelmään, olisin ollut valmis lopettamaan työni ja muuttamaan perheeni kanssa maakuoppaan lanttuja ja voikukan juuria järsimään välttääkseni päiväkodin. Alkushokin jälkeen esikoisen päiväkotiarki lähti kulkemaan mainiosti, ja sen koommin ei ole ollut kuin hyvää sanottavaa. Mutta kenellekään en soisi vastaavaa alkua.

Esikoisen aikaan meillä oli matkassa myös huonoa tuuria. Päiväkodin ryhmässä oli meneillään myllerrys, kun hoitajat olivat vaihtumassa ja opea ei ollut vielä palkattu. Pehmeältä laskulta meni pohja, kun koko henkilökunta meni uusiksi alun jälkeen. Pienen ihmisen (ja meidän vanhempien) piti tutustua ja kiintyä lyhyessä ajassa useaan vaihtuvaan ihmiseen. Pienten ryhmään mahtui monta ihan uutta päiväkodin aloittajaa samaan aikaan, mikä oli stressaavaa sekä lapsille, henkilökunnalle että vanhemmille. Samaan aikaan kun ryhmä haki muotoaan, myös toisilleen entuudestaan tuntematon henkilökunta haki paikkojaan.

Nyt kuopuksen kanssa ilmoitimmekin aloituskohdaksi elokuun, mutta siirsimme aloitusta suosiolla ihan kuun loppuun. Onneksi minun ja miehen työt mahdollistivat järjestelyn näin, esikoisen aikaan vaihtoehtoja ei ollut. Alkuhärdelli ryhmässä on ohi ja arki tasaantunut, mutta silti kuopus ehtii hyvin osaksi ryhmääntymistä. Kuopus pääsi ryhmään, joka on ihan lottovoitto. Sitä vetää sydämellinen tehotiimi, joka on pitänyt yhtä jo monta vuotta. Se kertoo hyvää, porukka selkeästi viihtyy yhdessä ja toimii jenginä hyvin.

Esikoisen kohdalla pehmeä lasku jäi kaiken säätämisen ja vaihtuvuuden jalkoihin, mutta kuopuksen kanssa se on voitu tehdä smoothisti ja pikkuhiljaa. Ensimmäisen viikon ajan hän oli päiväkodissa miehen tai minun kanssa tunnin-pari kerrallaan. Kolmantena päivänä hän jäi ensimmäistä kertaa ilman jompaakumpaa vanhempaa muutamaksi toviksi tuttuun puistoon, johon päiväkodista on tapana tehdä retkiä harva se päivä. Ensimmäisen viikon viimeisenä päivänä hän söi ensimäistä kertaa lounaan yhdessä ryhmän kanssa.

Toisella viikolla kokeiltiin, että jompikumpi meistä vanhemmista kävi vain tuomassa lapsen, mutta muuten kuopus oli ryhmän kanssa aamupäivän. Kun se meni hyvin, nyt loppuviikosta on koetettu myös päiväunia, mikä on yleensä se vaikein totutteluvaihe. Kaikki on mennyt niin hyvin, että tänään viikon vikana päiväkotipäivänä kuopus jo söi välipalankin ryhmänsä kanssa, ja kävin hakemassa hänet sen jälkeen.

Kaikki on tuntunut niin luontevalta ja hyvältä, että minulle ei ole tullut tarvetta parkua nurkan takana. Lapsi itse on eron hetkellä tietenkin kertonut ikävästään, mutta itku ei ole ollut hysteeristä tai muutenkaan vatsani nurin huolesta kääntävää, lähinnä vain protestoivaa ja juurikin ikävästä kertovaa. Luonnollisesti, onhan minullakin ikävä. Ryhmän tutun aikuisen sylissä itku on kuitenkin jo laantunut siihen mennessä, kun käännyn vielä portilta heiluttamaan moikat.

Mikä ihaninta, lapsi ikävästä huolimatta tykkää mennä päiväkotiin. Hän on riemuissaan lähdössä päkiin ja tutussa puistossa käydessämme muistelee, miten päiväkodin ryhmän kanssa ollaan siellä myös.

Esikoisen aloitukseen verrattuna iso ero onkin myös siinä, että lapsi osaa jo puhua jonkin verran. Vaikka varsinaisista keskusteluista nyt vielä ei voi puhua, on ihana voida jutella lapsen kanssa päivän kulusta ja täpinöivästä puheesta aistia, että on ollut kivaa. Hänelle voi myös kertoa, miten päivä etenee. Että nyt saatte leikkiä tässä pihassa kavereiden kanssa, sitten lähdette retkelle, minkä jälkeen syötte (ja mikä jännintä, sisko syö samaa ruokaa omassa ryhmässään) ja sen jälkeen mennään unille heppa-pehmolelun kanssa. Ja sitten äiti jo tuleekin hakemaan.

Arvelen hyvän aloituksen johtuneen myös siitä, että kuopus on saanut pehmeää laskua päiväkotiarkeen oikeastaan koko elämänsä. Päiväkoti on tuttu, sillä sinne on käyty viemässä ja sieltä on haettu siskoa. Kuopus on monesti ollut harmissaan, kun ei ole saanut jäädä päiväkotiin, ja olen kertonut, että sitten kun olet vähän isompi, sitten sinäkin tänne pääset. Ja nyt sitten se odotettu aika on.

Iso asia esikoisen ja kuopuksen päiväkodin aloituksen erilaisuudessa on varmasti myös se, että meille vanhemmille kaikki on tuttua. Esikoisen aikaan kaikki oli uutta, sillä meillä ei ollut päiväkodeista edes omakohtaista kokemusta. Nyt tuttua on niin päiväkodin tilat, henkilökunta kuin toimintatavatkin. Me vanhemmat olemme saanut shokkialoituksen silloin kolme vuotta sitten, mutta sen jälkeen useamman vuoden pehmeän laskun päiväkotiarkeen.

Kun kuopuksen käy hakemassa päiväkodista, hän on yhtä hymyä ja naurua koko poika – siksi, että tulin hakemaan ja siksi, miten kiva päivä on ollut. Pieni on ihan tohkeissaan, kun ei tiedä halaisiko minua vai kertoisiko innoissaan päivästä. Niinpä hän tekee molempia yhtä aikaa, rutistaa ja höpöttää, halaa ja nauraa.
No olen minä vähän itkenyt, mutta onnen ja helpotuksen kyyneleitä.
Share: